RRRRR – terapian tarpeessa ja suomenkielen taidon tarpeellisuudesta

Mikä siinä onkin, että rupeaa automaattisesti nolottamaan, kun lapsi kailottaa iloisesti ratikassa, että ”huomenna me mennään sinne terapiaan”. Terapiahan on monella tapaa hyvä asia, ja mahtavaa, että terapiaa tarvitessaan saa. Ja lapsi oli ihan oikeassa, oltiin menossa puheterapeutilla käymään 5-vuotiaiden puuttuvan R-äänteen takia. Tai ei niiltä siis puutu R-äännettä, oikein kauniisti lausuvat, mutta se kelpaa vain Ranskassa.

Kasiluokan ranskantunneilla ei olisi uskonut, että ranskalainen R on paljon helpompi oppia kuin suomalainen. Mutta näin on, ja niinpä meidän lapset on fiksuina (tai laiskoina) kaikki oppineet ensin ranskalaisen ärrän, ja kun sen on kerran oppinut ja ottanut käyttöön, vaatii vähän työtä oppia siihen päälle suomalainen R. 5-vuotisneuvolassa on kaikilla tämä puute huomattu. Ohjeistus Helsingissä ilmeisesti on, että 6-vuotiaaksi odotellaan ärrän ilmaantumista, ja sitten ruvetaan sitä etsimään terapeutin johdolla.

Mä olen kuitenkin pyytänyt kaikille lapsille terapeuttikäynnin jo 5-vuotiaana, koska päivänsä ranskalaisessa koulussa viettävät lapset tuskin sitä suomalaista ärrää ihan itsekseen löytäisi. Esikoinen kävi terapeutin luona kerran ja sai mukaansa kasan kivoja pelejä, joissa lähinnä puhuttiin D-kieltä (ärrät muutetaan deeksi, tai vaikka kaikki konsonantit*) ja tehtiin erilaista kielijumppaa. Parissa kuukaudessa lapsi sitten oppi pärisyttämään.**

Ranskalaiset on olleet sitä mieltä, että mitä turhaa, kyllähän lapsen suomea ymmärtää (siis suomalaiset ymmärtää), vaikka se vähän sorauttelisi.  Mä olen joutunut kuitenkin taas toteamaan olevani kielen suhteen varsin tiukkapipoinen. Koska mun lapset on suomalaisia, mä haluan, että ne oppii puhumaan hyvää aksentitonta suomea (varsinkin kun ne nyt asuu Helsingissä).

Mutta mitä sekin nyt sitten tarkoittaa. Todistetusti ärrää sorauttelemalla voi Suomessa edetä presidentiksi asti, eli turhaa hössötystä. Mun lapsista kuulee, että ne on oppineet suomensa Helsingissä, mutta mitä jos ne puhuisi vaikka savolaisittain, olisiko se jotenkin huonompaa suomea?

Oleellisempaa kuin savolaisten kielitaidon arviointi on kuitenkin maahanmuuttajien suomen taito. Suomessa puhutaan paljon siitä, miten maahanmuuttajille tulee opettaa mahdollisimman nopeasti ja paljon suomea, koska vain riittävä kielitaito takaa kotoutumisen. Meillä on kuitenkin musta usein vähän liian korkealla rima siinä, mitä se riittävä kielitaito on. Mun ja muiden pitäisi vähitellen opetella siihen, että suomea voi puhua monella tavalla, ja se on ihan ok. Tärkeintä on tulla ymmärretyksi, ei se, soriseeko ärrät juuri oikeassa kohdassa, meneekö sanapainot just niin kuin pitää tai käytetäänkö possessiivisuffikseja. Mahdollisimman hyvin huolletulle kielelle on paikkansa, mutta aina ja kaikkialla sitä ei tarvita.

No, meinaanko tämän jälkeen jättää lasten R-harjoitukset vähemmälle? Toinen kaksosista itse asiassa otti harjoituksista itselleen projektin ja pärisi mm. ratikkamatkoilla niin tarmokkaasti että R-tuli opittua pari viikkoa sitten. Toiselle meinaa tuottaa D-kielikin vähän vaikeuksia (mä olenkin aina ollut sitä mieltä, että se on näistä joka suhteessa ranskalaisin). Täytyy myöntää, että  mä en kauhean aktiivisesti ole jaksanut patistaa pärisemään – mutta eiköhän sekin sen ärrän opi.

p.s. Tämä nyt oli tyypillinen esimerkki postauksesta, johon oli mahdotonta keksiä älykästä kuvaa. Niinpä se on roikkunut luonnoksissa syksystä saakka.

*Tämänhän pitäisi porilaisille olla tuttua, mutta siis käänteisesti. Ei ”rario”, vaan ”dadio”. Ja nyt on pakko kertoa, että yhden mun lapsuudenkaverin ystäväni-kirjaan oli joku satakuntalainen serkku merkinnyt lempibändikseen ”Dudan Dudan”. Suomi ja sen murteet, onko mahtavampaa.

Espoon kaupungilla on näistä r-harjoituksista videoita netissä. Googlaamalla löytyy niitä pelejäkin.

**Nyt oli juuri julkaistu väitöskirja kaksikielisten lasten ääntämisen oppimisesta, ja siinä todettiin, että (vaikeat) äänteet opitaan yleisesti myöhemmin kuin yksikieliset oppivat, ja toinen kieli värittää ääntämistä, mutta ajan kanssa oppivat kyllä yleensä kaikki.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Hyvä kirjoitus! Itse pohdiskelen näitä paljon, koska opetan suomea ulkomailla ja kasvattelen kotona parivuotiasta monikielistä ulkosuomalaista muksua, jonka enemmistökielissä on ihan erilaisia ärriä, jotka on valitettavasti (motorisesti) suomalaista helpompia. Ammatillisista ja muistakin syistä (kuten tuota yllä mainitsemastasi, vaikka Suomessa ei asutakaan) koen vähän paineita dentaaliärrän ilmaantumisesta. Niin kauan kuin saksan kurkkuärrä ja dee vuorottelevat suomenkielisessä puheessa, voin kai olla levollisin mielin. Peukut pystyyn dentaalien puolesta! Vaikka ne vaikeampia ovatkin, ainakin meille länsisuomalaisille, sorahtelevat niin kepeän kauniisti 🙂

    • 1.1

      sanoo

      Ei nää suomen äänteet ihan helppoja ole – ärrän lisäksi musta kuulostaa meidän lasten ässät vähän teräviltä (tosin niinhän ne kuulostaa perushelsinkiläisellä teinilläkin). Ja välillä tuntuu hankalalta luovia siinä toimivan kommunikaation ja mahdollisimman korrektin kielen välissä.

      Tosi mielenkiintoinen sun blogi, jäin heti lukemaan useamman jutun. 🙂

      • 1.1.1

        sanoo

        Meillä toteutetaan ässät myös helpoimman kautta, vaikka itse en koskaan ole käyttänyt sitä tiukkaa etistä (pissisässää). Aika näyttää alkaako suhista oikeassa kohtaa viiteajassa 🙂 Jos ei, täytynee etsiä nettipuheterapiaa tai muuttaa pääkaupunkiseudulle, jos paluumuuttajiksi ryhdymme. Kiitos kommentista!

  2. 2

    Inka sanoo

    Mun laps sorauttelee, vaikka ei taatusti ole muuta kuin suomea hänelle puhuttu – kireä, sittemmin leikattu, kielijänne ehti tehdä tuhojaan. Poika oppi ärrän vasta koulussa ja edelleen (melkein kolmen vuoden jälkeen!) siitä saa muistutella.

    Mä oon kyllä nipo. Itse olen ammatissa, jossa ”esiinnyn”, siis pidän koulutuksia ja paasaan strategiasta tai muuta sellasta keskiportaan toimistohommaa. Väitän että jopa tässä, saati sitten vielä keskeisemmin esiintyvässä työssä on etua siitä, et ei ole rajoitteita. Suomessa kun väärä ärrä kuitenkin lasketaan ”puheviaksi”. En siis haluais lapsilleni tarpeettomia rajoitteita vaikka ammatinvalintaan, vaikka laps ite jaksaakin aina muistuttaa, et ”mitä välii?” 😀

  3. 3

    sanoo

    Monesta syystähän äänteissä voi tosiaan olla eroja – mä itse opin lapsena kavereilta päiväkodissa lausumaan ärrän älläksi. Sitten kun sanottiin, että ensi viikolla tulee puheterapeutti, niin siinä viikon aikana kummasti opinkin sen ärrän. 🙂 On se varmasti niin, että sellaista neutraalia yleiskieltä kun osaa puhua, niin helpommalla pääsee elämässä, ja puhe ja äänteet on usein sellaiset mihin voi vaikuttaa.

    Mutta musta olisi hyvä, ettei oltaisi yleensä niin tiukkoja niiden ”puhevikojen” kanssa, se helpottaisi elämää just muun kielisille, niille joiden sorinat ei terapialla korjaannu tai jonkun vamman takia eri lailla puhuville. No, mä olen siis itse ensimmäisenä niiden joukossa, joiden pitäisi vaan olla vähän avarakorvaisempia.

  4. 4

    Johanna sanoo

    Kiitos Emilia kun nostit tämän aiheen esiin! Täällä reilu nelikymppinen ärrän sorauttelija, jonka molemmilla lapsilla (jo koululaisia) on sama puhemaneeri. Ja hurraa: ketään meistä ei haittaa se yhtään! Olen itse käynyt kouluikäisenä läpi traumaattisen ja turhan puheopetuskuurin ja päätin, että omia lapsiani en samalle painostukselle alista. He ovat toki satunnaisesti osallistuneet päiväkodissa ja koulussa jonkinlaisiin ärräistuntoihin, mutta dentaaliärrä ei ole vain tarttunut. Minähän en luonnollisesti heitä pysty opettamaan (vaikka neuvolassa niin ohjeistettiinkin :I), puoliso taas ei ole viitsinyt. Ketään meistä ei ole ikinä kiusattu ärrän takia, ja itse olen työssä jossa joudun toisinaan puhumaan julkisesti – ja selviän siitä hengissä vallan hyvin. Lapsetkin osaavat kommentoida omaa ärräänsä huumorilla, eikä se näytä vaikuttavan heidän itsetuntoonsa. Peräänkuulutankin armeliaisuutta ja monimuotoisuutta myös natiivisuomalaisten puhetyylien suhteen. Sitä paitsi, koulussa ranskan tunneilla sai todella loistaa syntymälahjakkaana lausujana 🙂

    • 4.1

      sanoo

      Tosi kiva kuulla, että teillä är ei ole jäänyt painamaan. 🙂 Ehkä tässäkin asiassa sellainen yleinen monimuotoisuus ja suvaitsevaisuus vähitellen valtaa alaa, ja hyvä niin.

      Mä itse muuten hoksasin, että se, että mulla itselläni niin helposti korva tarttuu erilaisiin puheennuotteihin ja äänteisiin, voi liittyä myös mun erityisherkkyyteen – että oikeasti suurin osa ihmisistä ei varmaan edes samalla tavalla kiinnitä huomiota siihen _miten_ ihmiset puhuu, vaan enemmän siihen _mitä_ ne puhuu. Ja tämä on sikäli hupaisaa, että mä en ole koskaan vaivautunut opettelemaan siistiä käsialaa, koska musta olennaisempaa on aina ollut se sisältö, ei muoto. 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *