Pinkki! Mikä siinä kauhistuttaa?

pinkki picSain lukijalta toiveen postauksesta aiheesta pinkki. Siis vaaleanpunaiset vaatteet tytöillä, ja miksi niin moni niitä välttelee. Kopioin aiheenannon tähän, koska siinä oli hyvin esitetty asia. Eli Kaislakerttu kirjoitti:

”Minulla olisi postaustoive. Olisi kiinnostavaa lukea filosofiaan perehtyneen näkökulmasta, miten ajattelet aiheesta.
Aihe “pinkki”.
Mistä johtuu, että äidit kertovat ainakin blogimaailmassa tuntevansa jonkinlaista vastentahtoisuutta / välttelyhalua / kavahdusta kyseistä väriä kohtaan? Jos odotusaikana tiedetään syntyvän tytön, moni kertoo “että pinkkiä en ainakaan osta, enkä mitään prinsessahörhelöä”. Kaava menee usein niin, että kun tyttövauva syntyy moni kirjoittaa “antaneensa periaatteille periksi” ja ostaneensa pinkin bodyn aiemmista periaatteista huolimatta. Myöhemmin kun taapero kasvaa 3-4-vuotiaaksi ja alkaa kiinnostua oman sukupuolen “merkkikielestä”, (pojilla kaiketi esim. hämähäkkimies ja tytöillä prinsessa), moni kirjoittaa “onneksi tämä on vain vaihe”.

Olen miettinyt tätä ihan kotifilosofoidessani. Onko vaaleanpunainen merkki jostakin ominaisuudesta, jota äidit eivät halua lapsilleen kehittyvän? Vai kavahtavatko äidit vaiheen liiallisuutta, eli sitä että kaikkien vaatteiden pitää olla pinkkiä – kuten pojilla kaikkien pitää olla Salama-autoja? (toki ei kaikilla, mutta näin siis blogien kohdalla oli). Onko hyvä juttu, että äiti potkii lasta pois pinkkivaiheesta?

En halunnut linkata tähän blogeja suoraan, koska asiayhteydestä erottaminen voi olla ikävää kirjoittajille. Mutta osasin varmasti kuvata pointin!”

Mä olen tätä nyt aikani pyöritellyt mielessäni, tämän valmiimpaa ei taida tulla. Mä oletan, että tää liittyy nimenomaan siihen, että meidän yhteiskunnassa pinkki on tyttöyden koodiväri, ja kun lapsi puetaan pinkkiin, sitä kohdellaan nimenomaan tyttönä, ei lapsena tai ihmisenä. Tyttöjä ja poikia kohdellaan ja kasvatetaan eri tavoin, ja usein se kohtelu jättää tytöt vähän taka-alalle. Tästähän oli taas jokin aika sitten uutisoitu tutkimus, jossa todettiin, että (sanavalmiit) pojat saavat päivähoidossa paljon enemmän huomiota kuin tytöt. Tyttöjen odotetaan olevan söpöjä ja kilttejä, poikien taas reippaita ja aktiivisia.

Eli tältä kannalta mä ymmärrän hyvin, miksi pinkki ei ole kaikkien suosiossa. Toinen juttu on varmaan se, mitä sen pinkkiin puetun tytön ajatellaan kertovan vanhemmistaan (ja erityisesti äidistään). Eli ehkä mä en halua pukea tyttöjäni pinkkiin, jotta näyttäisi siltä, että mä olen ymmärtänyt tämän ylläolevan viestin: tyttöni ovat niin paljon muutakin kuin ”vain” tyttöjä. Ei ole kovin tiedostavaa ja hip pukea tyttöjä vaaleanpunaiseen. Pojan pukeminen vaaleanpunaiseen sen sijaan olisi, mutta Suomessa mä en ole tätä vielä nähnyt – Ruotsissa ilmeisesti jokaisella itseään kunnioittavalla pojan äidillä on pari vaaleanpunaista bodya käytössä, ainakin jos vanhempainmedioihin on luottamista.

Ehkä pinkkiä vierastavat äidit kokee myös, että pinkkiin pukeutuva tyttö ei itse kasva tiedostavaksi, pinkkiä vierastavaksi naiseksi. Että pinkkiiin puettu tyttö jää loppuiäkseen ”vain” tytöksi, vain söpöksi ja kiltiksi.

Jos mä mietin omia valintojani, niin esikoistytöllä ei vauva-aikana ollut varmaan ainuttakaan pinkkiä vaatetta. Vaaleansinistä sen sijaan oli, kunnes mä kyllästyin siihen, että sitä luultiin koko ajan pojaksi. Enimmät pinkit, röyhelöt ja glitterit mä olen meille jättänyt ostamatta, mutta mitään totaalikieltoa tässä ei ole. Mä muistan itse, miten karua oli kasvaa 70-80 -luvulla, jolloin väriskaala vaihtui tummanruskeasta kirkkaanpunaisen kautta vaaleansiniseen. Jos lapsen vaaleanpunainen balettipuku tylliröyhelöineen tekee sen onnelliseksi, niin hyvä niin.

Nuoremmalla tytöllä on sitten pinkkiä ollut enemmänkin, jo ihan käytännön syistä. Me ollaan peritty lähinnä tyttöjen vaatteita, ja niinpä niistä ne vähän neutraalimmat on menneet pojan käyttöön ja tytölle on jääneet ne hempeät röyhelöt. Alusta asti musta on myös ollut helpottavaa tehdä eroa kaksosten välille pukeutumisella, ja ”tyttövärit” ja ”poikavärit” erottaa ne aika näppärästi toisistaan. 3-vuotias ilmoittaa nykyään vähintään kerran päivässä, että hänen lempivärinsä on vaaleanpunainen. Veljen lempiväri on vihreä.

Mä en tiedä liittyykö se pinkin ihannoiminen tietyn ikäisten tyttöjen keskuudessa juuri siihen, että se on niin selkeästi tyttöyden väri. Samaan vaiheeseenhan kuulu juuri hameet ja röyhelöt, prinsessakruunut, käsilaukut ja äidin korkokengät. Ja se on tärkeä vaihe, tytön pitää saada olla ihailtu ja ihana tyttönä, ei vain reippaana lapsena. Mutta vähän kahtalaisia ajatuksia tämä mussakin herättää, ja kun ihastelen meidän röyhelöprinsessaa, niin koetan aina kiirehtiä myös ihailemaan jotain, mitä se tekee tai jotain muuta mitä se on.

Mitä ajattelet? Mikä siinä vaaleanpunaisessa herättää tunteita? Ja puetko tyttöäsi pinkkiin?

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Mua vaivaa pinkissä myös yksi ihan esteettinen seikka. Parhaimmillaanhan se on nimittäin todella, todella kaunis väri, mutta kauppojen valikoimassa on lähinnä vain kuvottavaa pinkkiä, oksettavaa vaaleanpunaista tai vastenmielistä fuksiaa. Miten niin kaunis väri saadaankin pilattua niin kovilla ja tympeillä värisävyillä?

      • 1.1.1

        sanoo

        Yhdistämällä ällöpinkin oranssiin ja keltaiseen, vihreään, ruskeaan tai harmaaseen saa ihan kivoja kokonaisuuksia niin vaatetukseen kuin sisustukseenkin. Sikäli mikäli oman värisilmän miellyttämisellä on merkitystä 🙂

        • 1.1.1.1

          sanoo

          Samaa mieltä vaatetuksesta, esim. vihreä talvihaalari pinkin kypärämyssyn kanssa on kiva yhdistelmä tuolla mustassa kurassa – kotona mun olisi tosi vaikea kuvitella pinkkiä, mutta eipä täällä kyllä muutenkaan ole värejä ja sisustusta mietitty. 😉

  2. 2

    sanoo

    Mä puen tytärtäni paljonkin pinkkiin 🙂 Tykkään pukea tytön selkeästi tyttömäisii väreihin nyt kun siihe on vielä mahdollisuus 🙂

  3. 3

    sanoo

    Mä en pidä pinkistä erityisesti mutta en anna sen määrittää minua tai tyttöjäni suuntaan tai toiseen, eli kyllä heillä saa vaaleanpunaistakin olla päällä. Pidän itse lilasta ja sen sävyjä näkyy meillä niin vaatteissa kuin esimerkiksi tietokoneen suojapussukassakin. Tyttöjen väri kai sekin muttei jostain syystä samalla tapaa hankalaksi koettu kuin pinkki. Tuosta pinkistä onkin mun mielestäni vähän turhaan kasvanut sellainen kulmakysymys mikä se monille tuntuu olevan. Sehän on kuitenkin lopulta vain väri – ja kuulemma oli muuten aikoinaan pienten poikavauvojen käytössä ainakin Iso-Britanniassa kun taas vaaleansininen oli silloin tyttöjen väri.

    Rönsyilen nyt vielä sen verran, että napisen kuinka täällä machokulttuurissa on ihmisten vaikea ymmärtää, että vauvamme on tyttö koska sillä ei a) ole korviksia ja b) sillä on päällään myös muita kuin pinkkiä ja hörhelöitä. En tahallani provosoi tai välttele pinkkiä vaan laitan tytölle päälle mitä milloinkin kaapista löytyy, myös veljensä vanhoja vaatteita.

    • 3.1

      sanoo

      Kyllä lila on musta myös ihan selkeästi tyttöjen väri, ei löydy poikien vaatteista – vaikka ihan hyvin sellainen reipas violetti voisi olla.

      Nää värit on kyllä jänniä, mä hämmästyin kerran kun mulla oli vaaleansininen paita ja puolalainen kaveri totesi, että ei pystyisi itse sitä pitämään, kun sehän on Madonnan väri – siitä kai se pikkutyttöjen vaaleansiniseen pukeminenkin on osittain aikoinaan tullut, mutta ei ollut mulle tullut mieleenkään.

      Mä en ihan usko, että värit on vain värejä, en tiedä olisiko se mahdollistakaan, mutta ainAkin meidän yhteiskunnassa niihin latautuu hirveästi kaikennäköistä.

      • 3.1.1

        sanoo

        Ehkä täytyy tarkentaa, että mulle itselleni värit on aika pitkälti vain värejä 🙂 Toki niihin liitetään ja latautuu jos jotakin – tässä keskustelussa on tullut esiin paljon mielenkiintoisia kysymyksiä ja ajatuksia asiasta – mutta en itse jaksa ihan kamalasti niistä latautumista lopulta välittää. Enkä kyllä oikeasti usko, että vaaleanpunainen ja röyhelöt ovat lopulta minkään ongelman tai asenteen alku tai loppu vaikka ilmentymä olisivatkin.

        Mutta siis kyllä nämä sukupuoleen liittyvät kysymykset itsessään on mun mielestä tärkeitä ja niitä aika paljonkin mietin niin suhteessa omiin lapsiini kuin yleisemminkin. Pyrin tietoisesti kohtelemaan poikaani samoin kuin tyttöjäni, se on yksi johtavia periaatteitani lasteni kasvatuksessa. Tämä väriasia on kuten sanottu mulle kuitenkin toissijainen.

        • 3.1.1.1

          sanoo

          No tääkin on kyllä mielenkiintoinen kysymys, että pitäisikö niitä kohdella samalla tavalla vai nimenomaan eri tavalla? Itse mä olen kyllä myös sitä mieltä, että lapsia pitäisi kohdella ennen kaikkea yksilöinä ja sitten lapsina, eli huomioida kunkin yksilölliset piirteet ja tarpeet sukupuolesta riippumatta ja jos pitää jotenkin niputtaa niitä (niin kuin vaikka sisaruksia tai koululuokkaa) niin sitten kohdellaan todellakin kaikkia samalla tavalla.

  4. 4

    sanoo

    Tässä ilmoittautuu yksi pinkkiä kaihtava äiti-immeinen! 🙂 Minulla on myös tämä aihe luonnoksissa, joten lisää saa lukea minunkin blogistani.

    Jos nyt lähdetään liikkeellee ihan asluta. Minä vihasin vaaleanpunaista ja punaista jo lapsena. Ihan pikkutyttönä. Vihasin röyhelöitä, vihasin mekkoja. Mutta mitäpä muuta juhliin lähtiessä pitikään pukea kuin juuri niitä – koska hyvältä piti näyttää eikä muuta osattukaan ajatella. Itkin, huusin, potkin, tappelin. Alkuun sitä pidettiin 2-3-vuotiaan uhmaikäisen käytöksenä ja oletettiin että kyllä se siitä, lapsi tottuu. En tottunut ja pikku hiljaa minulle valittiin juhliinkin muita värejä, sitten vähemmän röyhelöitä ja koulu-iässä sain laittaa juhliin jo housut.

    Pidin myös kiipeilemisestä, traktoreista, pikku legoista, turtleksista, prätkähiiristä, jne. Sain kumminkin lahjaksi nukkeja, barbeja, ”tyttöjen” juttuja. Minua ohjattiin huomattavasti veljeäni enemmän nuorempien sisaruksien perään katsojaksi, tiskaajaksi, kahvinkäyttäjäksi, siivojaksi, perunan kuorijaksi kuin nuorempia veljiäni, jotka saivat mennä viilettää isän apuna (toisin sanoen istua traktorin kyydissä monesti tekemättä mitään).

    Olen tapellut sukupuolinormeja vastaan koko pienen ikäni mopot, moottoripyörät, tekninen työ, armeija, jne. Olen kyllä aina rastittanut itseni lomakkeissa tytöksi/ naiseksi, mutta tuntuu vieraalta puhua itsestään sellaisena. Ei siksi, että tuntisin olevani väärässä kehossa, vaan siksi että sukupuoliroolit ovat todella ahtaat eikä minulla ollut mitään tarvetta identifioida itseäni mihinkään noista. Olin lapsi, nyt aikuinen. Äidiksi kasvamienn onkin sitten kokonaan oma tarinansa. Koen kyllä olevani äiti, mutten puhu itsestäi oikeastaan koskaan naisena.

    Äidiksi tuleminen toki herättää monenlaisia muistoja ja ajatuksia: pohdintaa siitä millaisen kasvatuksen ja elämän haluan lapsilleni antaa. Alusta asti oli slevää, että sukupuolinormeja en halua ylläpitää tai änkeä lapsiani mihinkään ahtaisiin muotteihin. Tähän liittyy esim. värit lasten vaatteissa. Tarjolla tulee olla vaihtoehtoja. Vaikka valitettavasti niitä pinkkejä ja vaaleanpunaisia vaatteita tulee kyllä lahjaksi ja lainaan varmasti joka puolelta tytön tullessa. Ja sinisiä ja aneemisen tylsiä tummia, värittömä, pojan tullessa.

    Sittemmin olen löytänyt paljon samalla tavalla ajattelevia ja lopulta pari vuotta sitten törmäsin keskutelujen ja erilaisten tutkimusten myötä myös termiin sukupuolisensitiivinen (varhais)kasvatus. Sen myötä olen perehtynyt aiheeseen ja tutkimuksiin sekä sukupuolinormien ja esim. värien ja lelujen historiaankin lisää. Uskomattoman mielenkiintoista ja valaisevaa luettavaa, siitä kuinka esim. värit tai ”tieto” sukupuolesta vaikuttavat käyttäytymiseemme ja suhtautumiseemme eri lasten kohdalla. Ja kuinka taas nämä käytökset (esim. puhetapa, tai se mistä asioista puhutaan, erilainen huomioiminen jne) vaikuttavat taas lisää lapsen kehitykseen. Mit äosa-alueita minkäkinlainen puhe ja huomioiminen tukee.

    Historiasta taas on mielenkiintoista huomata, mitkä värit ja lelut kulloinkin on mielletty tyttöjen tai poikien asioiksi. Vaaleanpunaisen värin vallankumous tuli vasta 90-luvull leluihin ja vaatteisiin (tyttöje juttuna). 80-luvulla esim. värikkäät retrovaatteet olivat kaikilla lapsilla vauvasta isompaan, tytöistä poikiin – myös malliltaan samanlaisia. Toisaalta kun mennään riittävästi taakse päin niin kaikilla lapsilla oli ainakin vaippaikään asti mekot. Monesti myös röyhelöitä ja sukkahousuja senkin jälkeen. Ja vielä taaksepäin niin vaaleanpunainen oli miesten väri.

    Vanhin lapseni on neljä-vuotias. Kyllä hänellä on pinkkejä ja vaaleanpunaisia lahjaksi ja lainaan saatuja vaatteita, samoin meidän nuorimmaisella. Mutta minusta on oikeasti todella sääli, että lapseni kaappi on täynnä pinkin erisävyjä. Ei kukaan uskalla ostaa hänelle spiderman, salama-aut, dinosauruso tai niitä oikeita angrybirds-vaatteita. Ei kukaan uskalla ostaa (pyynnöistä huolimattakaan) hänelle myöskään tällaisia leluja. Ja se on todella harmi, vaikka hän pitääkin vaaleanpunaisia vaatteitaan, niin olisi mukava kun hänellä olisi myös niitä lempparijuttuja (spiderman, salama-auto, punaiset ja mustat ängrybirdsit, ei ne vaaleanpunaiset). Kyllä, pyrin toki itse sitten paikkaamaan tilannetta, mutta se tuntuu silti harmittavalta, kun rahaa ei ole ja vihaan kuluttamista. (Eli voisi ne vähäiset vaatehankinat ja varat suunnata kerralla oikein).

    Ja vaatteet toki vaikuttavat paljon siihen kuinka lastani kohdellaan – kuten leluteekkikin jo totesi. Kun on pinkkiä, tai röyhelöä tai mekkoa päällä, kehutaan söpöksi ja kehutaan vaatteita ja puhutaan hempeitä. Kun on päällä jotain muuta, kehutaan reippaaksi, uskalletaan kannustaa/kysyä esim. kerhossa/ kaverilla autoleikkeihin, kehutaan rohkeaksi. Ennen kaikkea kehutaan toimintaa eikä ulkonäköä. Kehutaan tekemistä, ei vaatteita.

    Toisaalta. Mistä minä tiedän, kokee lapsi olevansa tyttö vai poika. Tai kumpaa lapset ovat kromosomeiltaan, hormonitasoltaan, sisäisiltä sukupuolielimiltään, jne. Intersukupuolisia lapsia on muitakin kuin ne joiden sukupuoli ei ole tunnistettavissa heti syntyessä. Pitäisikö lapsen sukupuolella olla väliä? En siis käsittele ainoastaan tätä vaaleanpunaista -väriä vaan ylipäätään koko sitä ahdasta lokerointia. joka meillä vallitsee. Annetaan lasten olla lapsia, annetaan heidän valita (sukupuolestaan riippumatta) lempivärinsä, lelunsa ja kiinnostuksen kohteensa itse. tuetaan lapsen-minä kuvaa kehumalla häntä itseään, ei vaatteita. Ja kehoitetaan leikkimään erilaisilla leluilla, kokeilemaan uutta, kiipeilemään, potkimaan palloa, hellimään nukkea, leipomaan, korjaamaan laikki-autoja, vaihtamaan vanhempien kanssa auton renkaita, jne.

    Yksinkertaisesti: Annetaan lapselle tilaa! Ja kiinnostutaan kasvatuksesta, niin että käydään siitä syvällistä keskustelua – toisia syyttelemättä. 🙂

    • 4.1

      sanoo

      Kiitos pitkälle mietitystä kommentista! Ja kiva jos kirjoitat aiheesta lisää, nää on tosiaan mielenkiintoisia kysymyksiä.

      Mun omassa historiassa on taas pikemminkin niin päin, että pinkkiä ja röyhelöitä ei tosiaan ollut, vaan sitä 80-luvun unisex-tyyliä, ja kun päiväkodin naamiaisiin kaverit pukeutui hienoksi rouvaksi tai prinsessaksi niin mä olin Peppi Pitkätossu – ja kadehdin niitten röyhelöitä ihan loputtomasti. Eli vaikka mä en yltiötyttömäisestä tyylistä tytöilläni perusta, niin en haluaisi niiltä kokonaan kieltääkään pinkkejä röyhelöitä.

  5. 5

    sanoo

    Ps. Saanko linkittää tämän blogitekstisi omaani (laitan siis tuon tekstini omaan blogiini postaukseksi) ja vielä, saisinko mahdolisesti kopioida myös otsikon? 🙂

  6. 6

    Vilijonkka sanoo

    Tiedän tuon kuvaamasi ajatustavan, ja olen itsekin ajatellut aikaisemmin niin. Mutta nykyään ajattelen oikeastaan vähän toisella tavalla: Minusta tyttö (tai poika) voi olla taitava ja fiksu vaaleanpunaisissa hörhelöissäkin. Se, että haluaa pukeutua (välillä) prinsessaksi, ei estä leikkimästä reippaita ja aktiivisia leikkejä tms. Minusta tuo nykyinen pinkin välttely tuo vähän sitä viestiä, että naisellisuus (joka siis pinkkiin liitetään) on automaattisesti jotenkin huonompaa ja tyhmempää/heikompaa, ja vain sukupuolineutraaleisssa vaatteissa voi olla vakavasti otettava henkilö. Vähän sama juttu kuin aikuisilla se, että töissä naisten pitäisi pukeutua mielellään miesten pukuja muistuttaviin jakkupukuihin, jos haluaa olla uskottava asiantuntija, johtaja, jne. (toki asiallinen työpukeutuminen on ihan suotavaa, ei esim. uikkarit työasuna jos ei ole uimavalvoja). Mutta voin siis kannustaa tytärtä pukeutumaan hörhelöihin jos hänestä siltä tuntuu, ja poikakin on välillä puettu prinsessaksi, koska halusi olla yhtä hieno. Älykkyys tai muutkaan luonteen ominaisuudet eivät yhtään riipu vaatteista.

    • 6.1

      Vilijonkka sanoo

      Ja siis, mikäli se ei tästä vielä selvinnyt, niin tyttöni leikkii mielellään sekä tyttöjen että poikien kanssa, kiipeilee, potkii palloa, leikkii autoilla, jne. Jalkapallojoukkuessaan hän on ainoa tyttö, mutta siellä hän juoksee tyytyväisenä vaaleanpunaisen pallonsa kanssa (itse valitsi sen) ja osallistuu ihan kaikkeen mihin muutkin. Pallon väri ei rajoita hänen menoaan, eikä verkkareitteinkaan väri.

    • 6.2

      sanoo

      No tää on juuri se, miten mäkin haluaisin asioiden olevan – ja tähän suuntaan maailma toivottavasti on menossakin. Lastenkirjoissahan näitä reippaita prinsessoja (ja herkkiä poikia) jo näkee – mutta ihan kaikki prinsessat ei vielä ole muuta kuin nättejä ja pelastettavana.

  7. 7

    pilami sanoo

    Mulla on vain poikia, mutta olen itse ennemminkin hämmästellyt miten paljon tytöille sitä pinkkiä syötetään jo vauvasta: miksi ihmeessä sen tyttövauvan huoneen pitää olla vaaleanpunainen ja miksi jokainen tytön ulkohaalari on pinkki? Onko se ihan oikeasti kiva väri näiden pinkkien lasten vanhempien mielestä vai ympäröivätkö ne lapsensa sillä vain siksi, että se mielletään tytön väriksi ja pikkutytön huoneen pitää olla vaaleanpunainen? En mä tiedä. Mä vain en kauheasti itse pidä tästä väristä (mikä on sinällään huono homma, koska sellainen ”kaunis” vaaleanpunainen sopii ehkäpä parhaiten mun ihonvärille – näytän tosi ruskettuneelta ja terveen väriseltä siinä), mutta sekin voi johtua siitä, että siihen pinkkiin tosiaan yhdistyy sellaista tyttömäisyyttä enkä halua just sitä viestiä antaa itsestäni esim. työelämässä.

    • 7.1

      sanoo

      *kiitos ja kumarrus*

      Vanhimmalla onvihreä tähtikuvioinen toppahaalari, nuorimmalla harmaa esikoiselta peritty äitiyspakkauksen toppahaalari. Molemmat on kyllä saaneet sukulaisilta vaaleanpunaisia ulkovaatteita noiden lisäksi, kun heille itselleen on tullut poika jolle onkin pitänyt ostaa jotain muuta. Mutta jo otti ohraleipä kun eteinen on pinkkiä täynnä. Ah, ihana harmaa, ihana limenvihreä <3 🙂

    • 7.2

      sanoo

      Tää on kai juuri sellainen kohtuullisen tuore ilmiö (hätäiset parikymmentä vuotta). Mutta mistä se tulee? Vaatteissa nyt markkinointi ja raha on varmasti yksi selittävä tekijä, kun vaatetta ei voi kierrättää työltä pojalle ja päinvastoin, niin saadaan lisää vaatteita myytyä. Lastenhuoneen sisustuksessa ei sitten ihan sama logiikka toimi.

      Mullekin vaaleanpunainen sopii aika kivasti, mutta vasta päälle kolmikymppisenä mä olen sitä ruvennut pitämään. Aikaisemmin se tuntui ehkä liian lapselliselta tai tyttömäiseltä – en tiedä, rupeaako se jossain vaiheessa uudelleen tuntumaan liian tyttömäiseltä, vai tuleeko musta pinkki pantteri. 😉

  8. 8

    bleue sanoo

    Hmm miks ei blogini nimi ole vaaleanpunainen keskitie! Nih!
    Vilijonkka sanoi minusta hyvin. Emme elä enää rintaliivien polttamisen aikakautta joten ehkä voisimme purkaa turhat symbolitkin tälle aikakaudelle. Olen itse sanonut lapsilleni ettei ole poikien tai tyttöjen värejä, vaan värejä. Silti poikani on tietyiltä tahoilta kuullut että punainen on tyttöjen väri. Käymme tästä hyviä keskusteluja. Ja se, että Salama on punainen on oikein asia tässä keskustelussamme. Minä ihastuin pinkkiin toisen vauvan kautta, se että hän on tyttö saattoi vaikuttaa asiaan kulttuurillisesti jotenkin. Toisaalta hormonit saattoivat tehdä minusta ”naisellisemmaksi kokevan” ja korostin sitä näin läpinäkyvästi. Minusta meillä saa olla sukupuoli ja siitä saa olla ylpeä, olipa se mikä tahansa tai millaisessa synnynkropassa sattuu olemaan. Jokohan tässä tuli vastattua olennaisimmat…

    • 8.1

      sanoo

      Mutta kyllä se vaaleanpunainen vain on tyttöjen väri – en mä voisi pukea poikaani vaaleanpunaiseen. Kirkkaanpunaiseen kyllä, sitä sillä onkin, mutta en pinkkiin. Toinen juttu on sitten hörhelöt, en pistäisi pojalle haalaria jossa on rimpsut olkapäillä tai lantiolla. Enkä kyllä hamettakaan – kotona prinsessaleikissä joo, mutta en pukisi tarkoituksella hametta pojalle ihmisten ilmoille. No nyt kun jäin miettimään, niin jaa, kyllä joku vaaleanpunainen ”poikien paita”, eli vaikka kauluspaita tai muu jossa ei ole röyhelöitä tai prinsessan kuvia voisi mennä. Mutta kyllä mä silti huomaan olevani aika kaavoihin kangistunut tässä – vaikka mäkin toki lapsille väitän, ettei ole tyttöjen ja poikien värejä, eikä sillä ole mitään väliä, minkä värisiä vaatteet on, kunhan itse tykkää.

  9. 9

    sanoo

    Entä jos vaan tykkää pinkistä? Jos se toisille ihan oikeasti on vain väri?
    Itse tykkään siitä värinä, tykkäsin jo ennen lapsia. Silloin sain osakseni jonkinasteista dissausta, kun vaaleahiuksisena tyttösenä käytin pinkkiä. Otti päähän, koska en todellakaan ollut sellainen tyttö, millaiseksi joku halusi leimata. Nyt kun puen tyttöäni, tuntuu luonnolliselta käyttää väriä josta tykkään. Harmittaa vaan, että joku sitten arvioi lastani ja minua vanhempana sen perusteella. Koska hei kamoon, ei ne vaatteet tee lapsesta yhtään mitään! Sen sijaan se, että äiti äänekkäästi arvioi mikä lapsen vaatteeksi sopii, tekee. Pinkissä mekossaan tytöstäni kasvaa taatusti itseään arvostava, tiedostava ja avoimien mielin maailmaa katsova ihminen, sillä minä sen lapsen kasvatan, ei ne vaatteet! Samalla logiikalla voisi kärjistetysti todeta ”tyttövärejä” karttavien lasten kasvavan sukupuolettomiksi tai sukupuolestaan ja roolistaan epävarmaksi. Ihan höpönlöpöä.
    Ei ihan pienet lapset edes tiedä saati välitä mitä niillä on päällä, ei ne voi vaikuttaa persoonallisuuteen. Ja siinä kohtaa kun lapsi alkaa kiinnostua vaatteista, on turhaa ja mielestäni julmaakin ohjailla sitä, antaa toisen löytää oma makunsa. Jokaisella on omat mieltymykset.

    Ylpeänä kannan omat pinkkini ja ylpeänä puen lapsenikin, molemmat vahvoina ja persoonallisina omina itsinämme.

    • 9.1

      sanoo

      Saa pinkistä tykätä ja saa sitä pitää päällään – myös lapsi. Mutta koska itse tykkäät pinkistä ja haluat sitä lapsellekin pukea – niin pukisitko pinkkiä myös pojalle? Jos et, niin mikset? Sehän on vain väri? Väri josta sinä pidät ja jota siksi haluat lapsellesi? 🙂

      Moni puolustelee vaaleanpunaisia/ pinkkejä vaatteita tytöllään myös siksi, että nämä itse pitävät siitä. Varmasti näin onkin eikä siinä mitään. Ei heiltä sitä tarvitse kieltää. Eei voidakumminkaan puhua pelkästä valinnanvapaudesta, jos samalla lapsella ei kaapissa edes ole muita vaihtoehtoja eikä ole koskaan ollutkaan. Iso osa vanhemmista, kun aloittaa sen värikoodaamiseen jo laitoksella. Lapsi muokkautuu ja kasvaa pikku hiljaa itselleen tuttuun ympäristöön ja osa oppi myös pitämään siitä, mistä hänen toivotaan pitävän (johon häntä ohjataan tiedostamatta). Kiltit ja hiljaisemmat tytöt ja pojat eivät välttämättä edes kerro omaa mielipidettään vaan haluavat olla vanhemmillee, isovanhemmiilleen, ja muille tutuille aikuisille mieliksi. Siksi on tärkeää, että niitä vaihtoehtoja on alusta asti tarjolla ja vanhemmat tiedostavat oman käytöksensä ja asenteensa, jotta pystyvät aidosti tukemaan lasta ja tämän omia kiinnostuksen kohteita.

      ”Ei ihan pienet lapset edes tiedä saati välitä mitä niillä on päällä, ei ne voi vaikuttaa persoonallisuuteen. Ja siinä kohtaa kun lapsi alkaa kiinnostua vaatteista, on turhaa ja mielestäni julmaakin ohjailla sitä, antaa toisen löytää oma makunsa. Jokaisella on omat mieltymykset.”

      Entä luitko tuon aiemman kommenttini? Väität ettei kaksivuotiailla ole mielipiteitä tai omia ajatuksia? Tai että se on harvinaista? Miksi pienet lapset ei välittäisi siitä mitä heillä on päällään? Entä kuinka pieniä vat ne lapset, jotka eivät välitä? Missä iässä napsahta päälle, se jolloin vaatteet kiinnostaa? Uskotko todella ettei ole väliä sillä mitä lapselle siihen asti pukee? Siis ettei lapsi opi pitämään niistä vaatteista, jotka olet valinnut? Tai ettei hän ymmärtäisi, että äiti pitää tämän näköisistä vaatteista päälläni? Minustakin on julmaa ohjaila lasta. Minusta on julmaa, että se ohjailu alkaa jo synnytyslaitokselta.

      Sinä yhdessä ympäröivän maailman/kulttuurin kanssa kasvatat lasta. Hän saa vaikutteita muualtakin kuin kotoa. Eli valitettavasti kyllä vaatteet, lelut, naapurit, televisio, tarhan täti, mainostajat, kirjat jne kasvattavat lastasi ja muokkaavat häntä. Entä miksi juuri vaaleanpunainen / mekot tekisivät tiedostavan omasta sukupuolesta? Tai sekalaiset vaatteet sukupuolettoman? Miten koet sukupuolen? Tai miten määrität sen? Määräytyykö sukupuoli pelkästään ulkoisten sukupuolielinten perusteella vai onko lapsen omalla minäkokemuksella merkitystä? Entä tiesitkö, että ulkoiset sukupuolielimet eivät kerro läheskään aina koko totuutta? Sukupuolen kirjo on laaja ja sitä määrittää myös sisäiset sukupuolielimet, hormonitasot, kromosomisto, jne. Sitten on tietysti vielä inter ja transsukupuoliset lapset. Entä voiko tällaiset lapset olla ylpeitä sukupuolestaan? Vai ovatko he mielestäsi sukupuolttomia? Entä miä on sukupuolestaan ylpeänä oleminen? 🙂

      Ja en minä tarkoita syyllistää, lähinnä kysyä vain, että oletko miettinyt asiaa myös näistä näkökulmista? 🙂

      • 9.1.1

        sanoo

        En ota syyllistyksenä tietenkään. Taisin vain suhtautua asiaan hivenen keveämmin perustein. Ihan vaatteita ajatellen nimenomaan. Alkuperäisen asian kysyjän yksi pointti oli tämä blogiäitien pinkkivastaisuus, mikä on sitten levinnyt laajemmin. Harvemmin näissä taustalla on mitään muuta kuin tarve olla cool ja siistimpi ja pukea lapset hienommin. Samassa sopassa on merkkivaatteiden suosiminen ja markettivaatteiden välttely. Ja kun tämä kaikki tehdään vielä kovaan ääneen huudellen miten ”meidän Pirkko ei kyllä pue pinkkiä päälle kun se on niin tavanomaista ja oletettavaa.”

        Ihan noin pitkälle kuin sinä en tätä asiaa siis ajatellut. En tiedä olenko naiivi, mutta mulle ne vaatteet on ihan oikeasti vaan vaatteita. Kasvatan lapseni aivan muilla keinoilla. Se, minkä värisiin vaatteisiin lapsen pukee ei myöskään ole ainoa ulkopuolinen paine. Pelkkä tieto sukupuolesta riittää. Ja sellainen toiminta ja ajattelu on paljon syvemmällä ihmisyydessä kuin pinkki väri.

        Mitä lasten omiin mielipiteisiin tulee, niin siinä on varmasti niin monta tapaa kuin on lastakin. Oma pian 4-vuotias ei kaupassa valitse vaatteitaan, ei edes halua, mutta kaapista saa valita vapaasti ja hyvin ne minun valitsemat kelpaavat. Eikä ne ole edes kaikki pinkkejä. Joukossa on jopa sinistä ja vihreää 😉

        Toki ymmärrän, että joillekin voi tulla ahdistus pinkkiin pakottamisesta, mutta ehkä tässä avainasemassa on se pakottaminen, ei pinkki. Yhtälailla pojan voi pakottaa vain siniseen. Tai tytön mustaan ja se ahdistuu siitä. Tärkeintä lienee avoin vanhemmuus ja vapaa vaatetus.

        Ymmärrän pointtisi ja argumenttisi tavallaan joo, mutta eikö ihan totta voisi pitää vaatteet ja värit sellaisina? Hieman hymyilyttää se, miten keskustelu ohjautuu pinkeistä vaatteista transsukupuolisiin lapsiin ja seksuaalisuuden kehittymiseen. Ei kaikkea tarvitse ehkä ihan niin paljoa analysoida. Tai ehkä sitten pitää pukea lapsi vain valkoiseen siihen asti kun se osaa itse päättää mitä halua päälleen.

        • 9.1.1.1

          sanoo

          Vastaan nyt näköjään tähän jo nyt. x)

          Minä taas en ole vielä missään törmännyt tuohon siisteys (cool) -ajatukseen pinkin välttelyssä. Vielä harvemmin olen törmännyt bloggareihin, jotka välttelevät pinkkiä. Ne, joiden kanssa olen ollut samalla aaltopituudella tämän asian suhteen, ajattelevat kutakuinkin näistä asioista yhtä syvällisesti ja useimmiten peilaavat tätä vielä omien lapsuuskokemuksiensa kautta.

          Minäkin yritän kasvattaa lastani kaikilla elämänosa-alueilla tukien, kuunnellen ja kannustaen. Pukeutuminen ja sukupuoli-identitetti tai minä kuva kuitenkin tässä elinympäristössä ja kulttuurissa heijastavat ja kertovat paljon muiden ihmisten ajatuksista. En siis voi kasvattaa lasta yksin tai edes mieheni kanssa, vaan lapsi saa vaikutteita myös muualta. Ja koska normit tukevat esim. käsitystä, jossa pinkki mielletää tyttöjen väriksi ja leluja jaotellaan sukupuolen mukaan, koitan minä vastavasti antaa niitä muita vaihtoehtoja ja tukea lapsen omia mielenkiinnon kohteita.

          Ei meilläkään lapsi valitse vaatteitaan – en tosin minäkään. Pääsääntöisesti tyydytään siihen mitä muilta saadaan. Silti toisinaan joudun ostamaan sen pinkin vastapainoksi kasan toisenlaisia vaatteita, jotta on oikeasti mistä valita. Minusta on myös tavattoman sääli, jos lapsella oikeasti on elämä vain yhden värin ympärillä, oli se väri sitten sininen, musta, lila,oranssi, valkoinen tai pinkki. Jos pinkki on vain väri muiden joukossa, niin toivon sen ajatuksen toteutuvan myös käytännössä. Eli juurikin niin, että siellä kaapissa on sitten niitä kaikkia värejä – sukupuolesta riippumatta.

          Minäkin pyrin ajattelemaan, että värit ovat vain värejä. Ei niitä omista mikään sukupuoli, eikä väri kerro käyttäjästään oikeastaan mitään. Kyllä minä pukisin tismalleen samat vaatteet seuravallekin, vaikka meille joskus ilmaantuisi lapsi, jonka jalkovälissä roikkuu kivespussit. Pukisin myös ne mekot ja pinkit vaatteet. Röyheilöitä ei ole ollut kahdella ensimmäiselläkään, kun niitä en voi sietää ollenkaan ja minusta ne tuntuukin lasten vaatteissa epämiellyttäviltä.

          Ja entäs sitten jos joku luuleekin kolmatta lastani tytöksi? No ei niin mitään. Kommentoija saattaa olla oikeassakin. Mistäs minä tiedän. Ja tässähän se jännyys piileekin – siis miksi puhun myös inter- ja transsukupuolisista. Maailma on oikeasti täynnä erilaisia ihmisiä – myös lapsia. Ja vaatteilla yritetään koodata ihmiset lokeroihin. Helposti ajatellaan (yhä edelleen vaikka eletään 2010-lukua) että poika, joka pitää pinkkiä tai mekkoa, olisi jotenkin vinksahtanut tai vääränlainen, ”pahimmassa” tapauksessa homo tai transu.

          Ei väreihin ja vaatteisiin osata suhtautua neutraalisti. Ei vain kertakaikkisesti osata. Siksi on erittäin tärkeää pitää keskustelua yllä näistä asioista ja mennä pintaa syvemmälle. Pohtia, analysoida, tutkia omaa suhtautumistaan. Jos ongelmia ei tiedosta, ei niitä voi korjata. Ja ongelmia on, vaikka moni haluaakin mieluummin jättää ne huomiotta ja työntää pään pensaaseen. Minäkin.

          Ei kaikki lapset tietenkään traumatisoidu, vaikka olisivakin kokeneet sukupuolinormit (myös vaatteisiin ja leluihin liittyvät käsitykset) ahdistavina tai lokeroivina. Mutta heitäkin on. Osalle elämä on painajaista vuodesta toiseen. Minusta jokaisen lapsen hyvinvointi tässä yhteiskunnassa on tärkeä ja yksikin pahoinvoiva lapsi liikaa.

          Mai nyt jätti vastamatta kysymykseeni, pukisiko hän myös pojalleen (/lapselle, jolla pojan genitaalit) pinkkiä, koska itse pitää pinkistä. Oletan (pahoittelut, jos oletan värin), että lapset asetetaan vaatetuksen suhteen eri arvoiseen asemaan genitaaliensa takia. Vaatteet ja värit siis kytkeytyvät (suurimmalla osalla) paljolti sukupuoleen ja siksi näitä asioita pitää käsitellä samanaikaisesti.

          Toisekseen, ei monikaan tiedä millaista vaurioita normit aiheuttavat esim. trans- tai intersukupuolisille. Eikä välttämättä edes tiedetä, että on olemassa ylipäätään intersukupuolisia. Jos siis sanotaan että tytöt on tyttöjä ja pojat poikia, niin oikeastaan se on aivan kamalan typerä sanonta. Sukupuolten kirjo on oikeasti aivan valtavan laaja. Ja monesti Suomessakin sukupuoli tarkentuu vasta teini-iässä, kun murrosikä ei käynnisty tai kuukautiset tai siemensyöksyt jäävät väliin. Tai sitten sukupuoli selviää vasta esim. tarkemmissa lapsettomuus tutkimuksissa. Sukupuolta määrittää ulkoset genitaalit, sisäiset sukupuolielimet, kromosomit, hormonitaso ja tärkeimpänä henkilön omat aivot.

          Jos siis kohtelee lapsia eri tavoin oletetun sukupuolen takia, on ymmärrettävä että näillä voi olla raskaitakin vaikutuksia. Siksi minua hieman jopa harmittaa, että pitäisi olla ylpeä sukupuolestaan. Mistä tarkalleen ottaen silloin ollaan ylpeitä? Entä jos myöhemmin paljastuukin, että esim. kromosomisto ei olekaan sitä sukupuolta jonka sen on oletettu olevan?

          Sukupuolten moninaisesta kirjosta voi lukea lisää täältä: http://www.minna.fi/c/document_library/get_file?uuid=7ec101a8-915c-4666-a156-6b7da4937d1a&groupId=10136

          Ja kannattaa myös tutustua nuorten omaan ”Normit Nurin” sivustoon. FSS, SAKKI, SLL sekä seta ovat yhdessä luoneet kouluille oppaan, joka sisältää ehdotuksia siitä, miten oppilaitoksia ja opetusta voitaisiin päivittää. Se esittelee keinoja puuttua syrjiviin normeihin ja tehdä koulusta yhdenvertaisempi oppimisympäristö.

          http://normit.fi/ajankohtaista/blogi/
          ”Minulla oli samanlaiset genitaalit kuin naisella biologian kirjassa.
          Uskoin mitä minulle opetettiin. Kun lapset jaettiin tyttöihin ja poikiin, olin tyttöjen puolella. Ajattelin, että sukupuoli on vain se kumma systeemi, joka minulla on housuissa. Mitättömäksi asiaksi se kuitenkin määritti kovin paljon.
          Meikkaavat tytöt olivat mielestäni typeriä. Minua ärsytti hirveästi, että minunkin odotettiin haluavan pukeutua mekkoon tai meikata. Eihän sillä ollut sukupuolen kanssa mitään tekemistä.”
          ”Minua on kyseenalaistettu ja kohdeltu väärin. Mutta mikään niistä selkkauksista joihin olen näiden kolmen vuoden aikana törmännyt ei ole tuntunut niin pahalta, kuin niitä edeltäneet 17 vuotta. Silloin olin yksin ilman tilaa hengittää ja etsiä omaa identiteettiäni. Jokaisella pitäisi olla oikeus olla vain lapsi, joka saa kokeilla, etsiä, löytää ja erehtyä.”

          • 9.1.1.1.1

            sanoo

            Kiitos perusteellisesta kommentista! Toivottavasti tosiaan jatkat tästä vielä omalla tontillasi.

            Hitaastihan yhteiskunta liikkuu, mutta liikkuu kuitenkin, tässäkin asiassa

        • 9.1.1.2

          sanoo

          Leluteekin Emilia, niin, että parempi kuin kirjoittelisin vain omassa blogissa. 😀

          Kirjoittelen tosiaan vielä oman blogin puolella lisää. Tahtoo vain aina olla mukavampi, kun keskustelua syntyy eikä minun blogiini kukaan tuttavista ole vielä uskaltanut kommentoida eikä muita lukijoita oikein vielä ole, kun vasta aloitin. 🙂 (Vink, vink, tervetuloa!)

          • 9.1.1.2.1

            sanoo

            No nimenomaan hyvä kun keskustelua syntyy. Ja ajatuksia – eli kiitos molemmista. Munkin täytyy tosiaan vielä jatkaa aiheesta, kunhan on taas kunnon kone ja aikaa.

    • 9.2

      sanoo

      Maille: musta on vain ja ainoastaan hyvä, että toiset tykkää ja käyttää pinkkiä, muutenhan elämä olisi aika harmaata. 😉 Muta mä olen silti sitä mieltä, että värit ei ole ihan vain värejä – kuten oot huomannut, kun ihmiset on dissanneet sua pinkkiin pukeutuvana blondina (varmaan juuri syy siihen, miksi mä pitkään välttelin pinkkiä omissa vaatteissani – vaikka mulla sentään on nää silmälasit. 😉 ) Mäkään en usko, että vaatteet vaikuttaa lapsen persoonallisuuteen, mutta se, miten ihmiset kohtelee lasta, vaikuttaa – ja siihen taas vaikuttaa tosi paljon se, miten ne suhtautuu lapseen, ja siihen taas vaikuttaa yllättävän paljon se, miten lapsi on puettu. Tästähän on tehty kaikenlaisia kokeita, joissa tuloksena on se, että vaaleanpunaiseen puetuille tyttövauvoille aikuiset kujertelee ihan eri tavalla kuin jos se sama vauva on puettu ”poikaväreihin”. Mutta siihen tietysti voi tuoda muutosta vähintäänkin omalla käytöksellään.

      • 9.2.1

        sanoo

        Tuo on kyllä totta, vieraat ihmiset luokittelee lapsen automaattisesti värin perusteella. Ja ulkonäön perusteella muutenkin. Itse olin lapsena aina lyhyttukkainen ja minua luultiin monesti pojaksi, vaatteetkin taisivat olla siis melko neutraaleja. En siitä kyllä mitenkään koskaan hätkähtänyt tai häiriintynyt, joten siinä voinen kiittää vanhempia, jotka olivat minut kasvattaneet vahvaksi ja itsevarmaksi tytöksi sellaisena kuin olin.
        Ja juuri sitä peräänkuulutan vanhemmilta. Pukekaa lapset miten haluatte, mutta opettakaa niitä kohtaamaan maailma ja kohdelkaa itse avoimesti ja sukupuoliroolittomasti. Sillä on paljon enemmän merkitystä kuin lyhyillä vieraiden ihmisten kontakteilla.
        Tietenkin toivon päivähoidoilta samaa ja ainakin meidän tytöllä päiväkoti on ollut varsin avoin ja neutraali ympäristö, ei rooleihin ”pakottamista”. Se mikä lähtee lapsesta itsestään, niin sillehän ei voi mitään, kaikki löytää oman tapansa olla sukupuolensa edustaja ja pienillä lapsillahan se usein on hyvin korostettua.

        • 9.2.1.1

          sanoo

          Mulla oli myös pienenä lyhyt tukka ja pojaksi luuleminen korpesi tosi paljon – ehkä silloin pienenäkin jo jotenkin se, että ihmiset katsoo vain sitä pintaa, eikä näe mikä ja kuka se minä siellä pinnan alla oikeasti olen. Teini-ikäisenä pojaksi luuleminen enää vain nauratti.

          Päivähoidolla on kyllä tosi iso rooli tässä(kin) asiassa. Mä luulen, että tuolla ranskalaisessa koulussa ei olla mitenkään erityisen sukupuolisensitiivisiä, mutta se mikä on kiva, on se, että siellä on paljon miehiä töissä, eli ainakin lapset saa siinä mallia vähän avarampiin sukupuolirooleihin.

  10. 10

    Vilijonkka sanoo

    Tää on näköjään mulle jotenkin tärkeä aihe, vaikka luulin, etten niin välitä vaateasioista. Mutta mietin vielä sitä, että me aikuisethan aina väitetään, että pukeudumme ja laittaudumme vain itseämme varten. Minusta pikkutytöt saisivat ihan vilpittomästi laittautua itseään varten ja ihailla omaa ihanuuttaan, jos siitä vaikka jäisi jotain itsetuntoa niiksikin vuosiksi, kun se oma ulkonäkö ei enää tunnu peiliin katsoessa yhtä ihanalta. Jos on mielestään ihana pinkissä mekossa, niin siitä vaan. Jos on pakko pukeutua ruskeaan vain siksi, että se on äidin mielestä kiva ja/tai poliittisesti korrekti väri, on se minusta ihan yhtä väärin kuin se, jos olisi pakko pukeutua pinkkiin vaikka ei halua. Tietty tähän vaikuttaa se, onko lapsella joku oma mielipide vaatteista vai ei. Jos lapsen puolesta on ihan sama, voi tietty jokainen vanhempi pukea lapsen omien mieltymyksiensä mukaan. Meidän lapsilla ainakin on jokaisella hyvin selvät näkemykset, mitä vaatteita haluavat pitää. Ja jos kuvittelisin,. että minun olisi pakko pitää joka päivä sellaisia vaatteita, jotka 60-vuotiaan äitini mielestä ovat hienoja ja tyylikkäitä, ei se minustakaan kivalta tuntuisi.

    • 10.1

      Vilijonkka sanoo

      Etna olikin tohon väliin ehtinyt kirjoittaa pitkän tekstin. Vaikka se ei ollutkaan mulle tarkoitettu, niin vastaan pariin kysymykseen. Meillä on alkanut siinä 2-3-vuotiaana olla lapsilla mielipiteitä vaatteista. Tytöllä oli esim. ollut kausi, jolloin halusi käyttää sinisiä vaatteita, sitten pinkkejä ja nyt vihreitä. Tokikaan ei koko vaatekaapin sisältö uusittu saman tien kun maku muuttui, mutta vähitellen niitä värejä tulee mukaan, kun uusia vaatteita pitää ostaa. Lisäksi ovat tietysti kaikki isoltaveljeltä perityt vaatteet, jotka kelpasivat n. 4-vuotiaaksi asti, mutta nykyään vain aika harva niistä enää kelpaa ulkonäön puolesta (enkä ole viitsinyt pakottaakaan, säästyypä sitten pikkuveljellekin jotain ehjänä). Vauvana tykkäsin pukea noille värikkäitä vaatteita, joissa oli vaikka eläiten kuvia, mutta se tyyli kelpaa enää vain pienimmäiselle. Kyllähän sitä ihan huomaamattaan yrittää vaikuttaa lasten vaatetusmieltymyksiin, ja sen lisäksi tahallaankin, mutta ei se aina tee suurtakaan vaikutusta jälkikasvuun.
      Mutta joo, onhan niitäkin, jotka eivät paljon anna vaihtoehtoja lapsille, vaan toteuttavat omaa näkemystään, oli se sitten pinkki tai mikä vaan. Ja varmasti paljon pystyy vaikuttamaan juuri lapsen miellyttämishalun yms. kautta, jos tahtoo. Mutta olen siitä ihan samaa mieltä sun kanssasi, että vaihtoehtoja on hyvä olla. Myös pojilla. Heillä kun se pukeutumiskoodi taitaa olla vieläkin ahtaampi kuin tytöillä, noin perinteisesti. Tää on ehkä vähän sama juttu kuin se ikuinen lelukatalogikeskustelu (eli ”kumpi on osoittelevampaa, se että on paljon erilaisia vaihtoehtoja vaiko vain ne perinteiset mallit näytteillä?”)

      • 10.1.1

        sanoo

        Mun pitää palata tähän lasten maun kunnioittamiseen toisessa postauksessa, sekin on musta mielenkiintoinen aihe. Mutta joo, meillä oli pojalla tuossa 2-vuotiaana vaihe, että mitkään muut paidat kuin sellaiset joissa oli moottoriajoneuvon kuva tai joku eläin ei kertakaikkiaan kelvanneet päälle. Aika nopeasti mä napsuttelin sille huutonetistä kasan auto- ja koirapaitoja, vaikka ne kaikki kaivinkoneet ei ihan mun makuuni olleetkaan.

        Ja tosiaan, poikien koodihan on vielä huimasti ahtaampi, koska siinä missä tytöt voi kuitenkin (nykyään) pukeutua myös neutraaleihin tai poikamaisiinkin vaatteisiin, niin pojilla ”tyttömäiset” vaatteet on kyllä poissuljettu.

    • 10.2

      sanoo

      Samaa mieltä Vilijonkka! Jos minä huomaan kaupungilla ”ihan itse pukeutuneen” tyttösen, niin en ajattele, että onpa äidillä huono maku, vaan ilahdun siitä, että tyttö saa toteuttaa itseään 🙂

      Tytöilläni on kaikenvärisiä vaatteita, mutta nelivuotiaalla on pinkkivaihe. Se on lempiväri ja sitä paitsi sopii hänelle, myös keltainen tosi hyvin. Katsoinpa omaan kaappiini: harmaan, ruskean, beigen ja muiden epävärien joukossa on vain vaaleanpunaista, ehkä roosaa, eli nätimmän sävyistä kuin disney-pinkki. Mutta kyllä meillä on yhteinen lempiväri 🙂 Talommekin olisi roosa, jos olisin saanut päättää. Se on harmaa – tällä ilmalla to-del-la harmaa…

      Mutta Etnan kysymyksiin pojan pukemisesta: Meidän pojan lempiväri on kirkkaanpunainen – mutta muutkin mielellään kirkkaat värit käy niin vaatteisiin kuin tavaroihinkin. ”Kuva on tärkeämpi kuin väri”, analysoi hän. Tyttömäistä on ”hameet, pinkki ja violetti”. Kouluiässä kaverit vaikuttavat jo paljon. Piti saada värifarkut, mutta ei onneksi muuta vielä, merkkivaatteita, hui! Pojalla ja isällä on molemmilla vaaleanpunaisia paitoja.

      Taidamme olla maltillisen pinkki perhe, vaikka tuo yksi vetääkin överit aina välillä ja vielä glitterit päälle.

      • 10.2.1

        sanoo

        No niin, pojalla vaaleanpunainen paita, ei siis vain Ruotsissa!

        Mä odotan kyllä kauhulla noita tulevaisuuden vaatehankintoja, nyt kuitenkin äidin mielipide ja käytännöllisyys painaa ainakin kavereita enemmän. Nyt kun kaksosilla rupeaa olemaan vähän kokoeroakin, niin vaatteita voi kierrättää jopa niiden välillä, mutta tääkin taitaa olla lyhytaikainen ilo…

  11. 11

    sanoo

    Mä suosin aikoinani vauvanvaatteissa aika neutraaleja värejä eli lähinnä valkoista ja ruskeaa, koska ajattelin, että ne käyvät sitten toisellekin lapselle sukupuolesta riippumatta. Ja musta nuo värit näyttävät kivalta vauvoilla.

    Vaaleanpunaista kohtaan mulla ei ole suuria intohimoja. Omissa vaatteissa tai sisustuksessa en pidä oikein mistään punaisen sävystä, mutta esim. muffineissa ja pipareissa mua ei mitenkään haittaa vaaleanpunainen kuorrutus.

    Meidän tytölle vaaleanpunainen sopii hyvin. Olemme saaneet paljon vaatteita käytettynä, ja ne sattuvat olemaan aika punavoittoisia. En näe syytä jättää niitä käyttämättä vain siksi, että väri on tyttömäinen.

    Meillä keskustellaan oman tytön ja muiden lasten kanssa enimmäkseen siitä, mitä he ovat tehneet, eikä niinkään siitä, miltä he näyttävät. Toisaalta, en näe ongelmallisena myöskään sitä, että lapselle sanotaan, että onpas sinulla nätti mekko tai hauska paita. Kyllähän aikuistenkin ulkonäköä voi kehua.

    • 11.1

      sanoo

      Tossa vaatteiden kommentoinnissa ongelma olisi ehkä siinä, että se helposti painottuu niin paljon vain siihen vaatteiden /ulkonäön kommentointiin tyttöjen kohdalla. Tosin en sitten tiedä, toisaalta tytöille on tärkeää saada sitä ihailua myös ulkonäölleen. Mutta niin varmaan pojillekin. Tässäkin varmaan joku keskitie ja asioiden tiedostaminen olisi se avain.

  12. 12

    sanoo

    Mä välttelen molempia koodivärejä, siis vaaleanpunaisen lisäksi sinistä. Osin se on sitä, että esikoisen ollessa vauva, tiesin haluavani toisen lapsen, mutta koska sukupuolesta ei silloin ollut tietoa (kun en ollut vielä edes raskaana), ajattelin, että esikoisen vaatteiden pitää kelvata tulee kakkosesta kumpi vain. Enkä oikein nähnyt enkä näe tarpeelliseksi vaatteilla korostaa vauvan sukupuolta. Mutta on tässä ihan selvästi minulla sekin, että pinkki ei ole VAIN väri, sillä oudoksi kokisin poikaa pukea vaaleanpunaiseen, ainakin päästä varpaisiin (tytön pukeminen siniseen ei jostain syystä tunnu niin oudolta).

    Etnalla oli hyviä huomioita sukupuoliroolien ahtaudesta ja siitä, miten kurjalta se tuntuu, jos tulee pakotetuksi johonkin malliin mikä ei itselle tunnu omalta. Yhtä hyvä oli Vilijonkan huomio siitä, että kategorinen pinkin välttely tuo viestiä, että naiseudessa olisi jotain huonoa. Näiden kahden ääripään välissä pitäisi siis luovia, herkästi lasta itseään kuullen. Itse uskon, että sukupuoli on valtavan iso ja tärkeä osa identiteettiä, mutta sen muotoutuminen pitäisi jättää lapselle itselleen. Yhtä väärin on mielestäni pakottaminen pinkkiin ja hörhelöihin kuin kieltää pinkit ja hörhelöt. Itse yritän asennoitua niin, etten tuputa mitään, mutta sitten kun lapset alkavat itse ilmaista mieltymyksiään, niin sallin ne. On se sitten pinkkiä röyhelöprinsessaa tai Disneyn Autot-tavaraa – joista kumpikaan ei ole minun mieleeni, mutta näen tärkeäksi antaa lapsen kehittää itselleen oman estetiikantajunsa.

    Mun lapsilla on siis toistaiseksi päällä keltaista, punaista, oranssia, turkoosia ja vihreää. Isompi on nyt reilu 2 v, eikä ole vielä osoittanut mitään kiinnostusta omia vaatteitaan kohtaan.

    • 12.1

      sanoo

      Mun täytyy tosiaan palata näihin röyhelöprinsessajuttuihin.

      Mutta tosiaan, lapset on tässäkin varmaan aika omanlaisiaan, meillä kaikki on aika varhain halunneet valita itse vaatteensa – kaapista, esikoiselta mä olen varmaan 4-vuotiaasta kysynyt mielipidettä hankintoihin, mutta pienemmille mä kyllä vielä täytän kaapin.

  13. 13

    Kaislakerttu sanoo

    Kiitos Emilia toiveeni toteuttamisesta, oikein paljon.

    Ymmärsin jonkinlaiseksi pääajatukseksi, että jos tytöllä korostetaan feminiinisiä piirteitä, häntä ajatellaan kohdeltavan erityisen voimakkaasti tyttönä. Ja jos pojalla korostetaan maskuliinisia piirteitä, häntä ajatellaan kohdeltavan erityisen voimakkaasti poikana. Tajusin kai oikein? Jos kokee saaneensa paljon hyvää tyttöyden ansiosta, varmaan haluaa korostaakin tätä?

    Tämä selitys kuulostaa loogiselta, mutta kertoo ehkä siitä, että jos näin on, moni nainen kokee jääneensä vähemmälle tyttöytensä vuoksi, ja se kuulostaa ikävältä. Itse sain aikanaan paljon hyvää (huomiota, jopa palkkaa) piirtämistaidoista, ja innostuinkin korostamaan tätä lahjaani. Sen sijaan kotipaikkakuntani maineesta ei ollut hyötyä, joten harvoin korostan olevani XXXXX-läinen.

    Muistan kerran kaupungilla nähneeni naisen, joka ylitti liikennevaloissa katua. Nainen oli pukeutunut vaaleanpunaiseen hameeseen, hänellä oli vahva ”johanna tukiais”-tyylinen meikki ja pitkät hiukset. Hän oli siis keskiverto 28-vuotiasta suomalaista selvästi feminiinisempi ilmestys siinä tilanteessa, arkipäivänä, ulkona. Suojatien eteen pysähtyneestä autosta kuului vihellys, autossa nenäni edessä istui kolme nuorta miestä. Heille naisen feminiininen olemus antoi kai jonkinlaisen viestin.
    Minulla oli päällä farkut, harmaa neule, pitkät hiukset ponnarilla ja reppu. Minulle ei vihelletty, ja olin kai ”neutraali” tai herätin toisenlaisia reaktioita – kenties arkuutta (onpa älykkö, eipä pojat uskalleta lähestyä) tai muuta.

    Sanoisin kuitenkin, että kummallakin meistä, tuolla ”johannatukiaiskakkosella” ja minulla, oli vahvuutemme. Olen itse kokenut 19-vuotiaana Keski-Euroopassa tilanteita, jossa olin töiden vuoksi erityisen kauniisti pukeutuneena ja sain monen miehen huomion. Minusta se oli yhtä lailla vahvuutta, tunnustusta ja valtaa (minun omaa valtaa) kuin nykyinen koulutuksen kautta tullut arvostus ja valta. Meillä kotona äitini monesti kertoi kuinka joku tuttava, mies taikka nainen, oli kehunut minua ja ulkonäköäni, ja vaalin niitä muistoja hyvinä.

    Omista kokemuksista johtuen pidän ajatuksesta, että tyttö ja nuori aikuinen korostaa feminiinistä puoltaan – se on minulle ollut yksi vahvuus. Nyt sen tilalle on tullut myös koulutus ja ammatti, ja on ihana että on monenlaisia vahvoja puolia.

    Kaiken kirjoittamani voi tietysti nähdä myös negatiivisessa valossa – korkean koulutuksen ja ammatin tuoman hurjan vastuun ja ulkonäköön liittyvän häiriköinnin. Minulle nämä ovat vahvuuksia, joku toinen on kasvanut näkemään ne heikkoutena tai epäreiluutena, kuten yllä oleva kommentoija joka ”sai” tiskata ja pyykätä veljen päästessä vähemmällä. Ei varmasti tunnu kovin suurelta lahjalta olla tyttö sellaisessa ympäristössä.

    • 13.1

      sanoo

      Mielenkiintoinen ajatus, että onko kokenut jääneensä jotenkin vähemmälle tyttöytensä vuoksi. Mä en kokenut niin, mutta koin kyllä, että mua yritettiin ahtaa lokeroon, johon en kokenut kuuluvani. Musta on kivaa olla nainen ja naisellinen, mutta haluan silti tulla ensisijaisesti kohdelluksi yksilönä, en sukupuoleni edustajana. Samaa toivoisin lapsillekin: että sama lapsi voisi koristaa itsensä äidin koruilla ja leikkiä autoilla, halia nallea ja rakentaa junarataa, leikkiä keittiöleikkejä ja juosta pallon perässä. Ja löytää itsestään sekä feminiinisiä että maskuliinisia puolia, ja iloita niistä molemmista.

      • 13.1.1

        sanoo

        Mä olen aika samalla linjalla – vaikka en edes ole kokenut kauhean vahvasti mitään lokeroon laittamista, mutta ne yhteiskunnan odotukset ja lokerot on kuitenkin olemassa, ja niistä mä haluaisin eroon, meidän kaikkien kohdalla, naisten ja miesten.

    • 13.2

      sanoo

      Mustakin tämä oli mielenkiintoinen näkökulma. Mä kyllä ajattelin alunperin niin, että pinkin välttämiseen yksi syy voisi olla siinä, että se leimaa tytön niin selvästi tytöksi, ja asettaa siihen lokeroon, joka yhteiskunnassa on tytöille varattu (kiltti, avulias, tottelevainen, söpö, rauhallinen jne.) ja äidit haluaisi välttää tätä ihan riippumatta siitä, millaisia kokemuksia niillä itsellään on tyttöydestä.

      No, mä luulen, että suurin osa pinkkiä välttävistä äideistä ei ole miettinyt tätä näin pitkälle, vaan vieroksuu pinkkiä ”massavärinä” eikä pidä sitä kovin trendikkäänä. 😉

  14. 14

    Vilijonkka sanoo

    Mistäköhän muuten johtuu, ettei ulkonäön perusteella ”arvostelua” edes positiivisessa mielessä pidetä suotavana, kun taas vaikkapa toisen älykkyyttä tai taiteellisia/urheilullisia lahjoja saa estoitta kehua? Ulkonäköön ei aina voi kamalan paljon vaikuttaa, mutta eipä ihan kaikkiin muihinkaan ominaisuuksiinsa pysty.

    • 14.1

      Kaislakerttu sanoo

      Vilijonkalta on tullut hyviä huomioita jo aiemmin.

      Veikkaisin että esim. sanonta ”hän on matemaattisesti erittäin lahjakas” ei tunnu yhtä ”syrjäyttävältä” kuin ”hän on erittäin komea ja lihaksikas”. Minun mielikuvissani tuo jälkimmäinen saa enemmän naisilta huomiota ja siksi voi tuntua toisista pahalta. Ainakin minulla (heh) ensi-innostus nousee jos kuulen että mies on lihaksikas, vs. hyvä laskemaan logaritmeja.

      ”Hän on erittäin upeakroppainen nainen” antaa itselleni mielikuvan että moni mies on tuollaisen naisen perään, kun taas ”hän on ansioitunut portugalin kielessä ja ääntää virheettömästi”, on paljon spesifimpi ja ei mielikuvissani saa kaikkia miehiä kuolaamaan.

      –> ulkonäkökommentteja vähätellään/kielletään, koska niihin liittyy kilpailua. Jos mieheni sanoisi vaikkapa sihteeristään että ”hänen kasvonsa ovat upeat”, kokisin ehkä pienen epävarmuuden. Mutta jos hän sanoisi että ”ihailen hänen kykyään hoitaa monta asiaa yhtä aikaa”, en kokisi sitä uhkana.

      Eli veikkaan: ulkonäkö liittyy sukupuoleen ja -viettiin ja siinä on yleismaailmallisempi kilpailuasetelma kuin muissa jutuissa.

      (en kuitenkaan ole varma onko tämä selitys. Kuulisin mielelläni paremmankin)

      • 14.1.1

        sanoo

        Mun mielestäni on myös neutraalimpaa ulkonäön kommentointia. Esim. toisen tukkaa voi kehua, jos hän on juuri käynyt vaikkapa kampaajalla. En myöskään kokenut mitenkään uhkaavaksi sitä, että mieheni on kertonut naispuolisen pomonsa olevan (ikäisekseen) tosi hyvässä kunnossa ja pukeutuvan tyylikkäästi.

  15. 15

    sanoo

    Mielenkiintoinen keskustelu. Kysäisin mieheltänikin, mitä hän ajattelisi pinkkiin pukeutuvasta naisesta työelämässä, kun businesspukeutuminen Suomessa on varsin harmaa-/mustavoittoista. Olimme samaa mieltä, että pinkin jakkupuvun valinta seminaariin olisi varsin rohkeaa. Henkilö joko haluaa tulla huomatuksi tai ei pelkää tulevansa huomatuksi. Pinkit paidat ja solmiothan ovat miehillä ihan ok.

    • 15.1

      Kaislakerttu sanoo

      Minäkin kysyin mieheltäni aiheesta 🙂 Kysyin ostaisiko hän pinkin työkalupakin, siis sellaisen kunnollisen jossa on ruuvimeisseleitä ja niissä pinkki kahva. Vastaus oli, että hän ei usko että LAADUKKAITA sellaisia on olemassa. Hmm… aika mielenkiintoinen keskustelu!

    • 15.2

      sanoo

      Mulle tulee heti sellainen olo, että sen pinkissä jakkupuvussa esiintyvän naisen pitäisi olla sitten 110% pätevä, jotta se vaaleanpunaisuus menisi läpi rohkeana ja omaperäisenä vetona. Että jos on vähän sinnepäin, ja vielä pukeutunut vaaleanpunaiseen, niin on mokannut tuplasti.

      Ja täytyy sanoa, että ei pinkki työkalupakki muakaan vakuuttaisi – nehän olisi jotain sellaista tyttöjen lällärikamaa. Ei nää ole vain värejä.

  16. 16

    sanoo

    Voi, olisi niin paljon mitä haluaisin kommentoida! :)) Nyt kumminkin alkaa silmät luppasta kiinni, joten ehkä huomenna sitten jouluostosreissun jälkeen kun on aikaa!

  17. 17

    Muksis sanoo

    Mä puen pientä poikavauvaani pinkkiin ja mulle se on ihan pelkkä väri. Jos näen vaikkapa kirppiksellä hyväkuntoisen ja halvan pinkin vaatteen, en todellakaan jätä sitä ostamatta vain sen takia, että mulla on poika. Pikkujätkä sitä paitsi näyttää hyvältä pinkissä! 🙂 Tuntuu suorastaan hulluudelta, ettei vaatteita voisi kierrättää sisarukselta toiselle värin takia. En syytä tästä äitejä, vaan kyllähän se yhteiskunta on edelleen jakautunut hyvin vahvasti vaaleanpunaiseen ja -siniseen ja minäkin joudun selittelemään joskus poikani vaatetusta ventovieraille. Tai lähinnä sanon heille, että mitä ****** se sulle kuuluu! 😀 Kun poika tulee vanhemmaksi, hän saa myös leikkiä perintönukeillani (ja myös perintöautoillani), jos haluaa. Ja kromosomit on muuten tutkittu jo raskausaikana ja ainakin niiden mukaan on vahvasti mies! 😀

    • 17.1

      Muksis sanoo

      Lisään vielä sen, etten siis pue poikavauvaani pinkkiin minkään trendin tai elämänkatsomuksen takia, vaan ihan sen perusteella, mikä vaate sattuu käteen tarttumaan tai tuntuu sopivalta (tai näistä taloudellisista tai käytännöllisistä syistä). Pojalla on myös sinisiä vaatteita.

      • 17.1.1

        sanoo

        No niin, lisää pinkkiin puettuja poikia! 🙂 Mäkin kuvittelin ennen lasten saamista vähät välittäväni näistä värikoodeista, mutta yllättävän luutunut mä niiden suhteen olen. Kerran perhekahvilassa katselin sisaruksia, jotka oli isänsä kanssa, tyttö jossain tyttövärisessä ja poika punaisessa niiskuneitipaidassa, ja heti mä ajattelin, että isä ei vaan ole osannut pukea lapsia oikein – mistäs mä tiedän, ihan hyvinhän se saattoi olla sen pojan paita eikä vahingossa siskon kaapista napattu.

    • 17.2

      Vilijonkka sanoo

      Sillojn kun mun esikoinen oli vauva/taapero, hänelläkin oli usein ns. tyttöjen vaaatteita, vaikka on poika. Esim. punainen ulkohaalari, jossa oli pari vaaleanpunaista raitaa. Aina välillä häntä luultiin tytöksi, mutta en yleensä kommentoinut siihen mitään, kun ajattelin että mitäs sen väliä mitä tuntemattomat ihmiset ajattelevat.Sitten myös mietin, että jos tyttövauvoja ihmiset kerran kohtelevat eri tavalla (puhuvat lempeämmin etc.) niin ei siitä varmaan ainakaan haittaa ole, että luullaan tytöksi. Minun mielestäni poikia saisi ihan mielellään hoivailla enemmän, niin ehkä se heille olisi sitten luontaista isompanakin 🙂 Miksi ollaan huolissaan siitä, että tyttöjä ei rohkaista itsenäisemmiksi, mutta harvemmin ollaan huolissaan siitä, saako pojat tarpeeksi hoivaa silloin, kun heidät on puettu ns. poikkien vaatteisiin?

      • 17.2.1

        sanoo

        Tosta oli jossain jutussa, miten ruotsalaisessa sukupuolisensitiivisessä päiväkodissa oli panostettu nimenomaan poikien hoivaamiseen ja hellimiseen ja niinpä pojat sitten kohteli toisiaankin hellemmin ja empaattisemmin. Mä koetan kyllä myös ihan kotona helliä poikaa vähintään siinä missä tyttöjäkin, ihan tietoisesti.

  18. 18

    Vilijonkka sanoo

    Ehkä tähän liittyy myös sitä, että jokainen haluaa tehdä päinvastoin kuin omassa lapsuudessa. Esim. jos on joutunut pitämään röyhelömekkoa, ei halua niitä omalle lapselleen, kun taas jos on toivonut prinsessamekkoa eikä sitä koskaan saanut, haluaa sen hankkia tytölleen (varsinkin, kun nykyään vaatteita saa paljon halvemmalla kuin ennen, ja kirppikseltä saa hienon prinsessamekon parilla eurolla), ja sen sijaan että itse menisi aikuisbalettiin niin viekin tyttärensä tanssitunneille.
    Itse joskus mietin, että olisi ehkä ollut kiva oppia enemmän ns.”naisten juttuja” jo tyttönä, esim. joissain tilanteissa olisi kiva jos osaisi vaikka meikata.Vaikka ehkä jonkinasteinen tiedostavuus onkin yleishyödyllisempää. Parasta olisi silti, jos osaisi molemmat, niin voisi sitten aina valita tilanteen mukaan 🙂 En nyt kyllä 5-vuotiasta opettaisi meikkaamaan, mutta vaikka kynsilakkaa voin laittaa jos hän tahtoo, ei sen mitään mystiikkaa tarvitse olla…

    • 18.1

      sanoo

      Kyllä tää varmasti on yksi niitä kohtia, joissa haluaa paikata omaa lapsuutta – niitähän nyt on paljon muitakin, mutta yllättävän syviä jälkiä ihan vain vaatteet jättää.

      Mulla on tässä vähän kahtalainen asennoituminen, toisaalta se oman lapsuuden peppi-pitkätossu-prinsessapuvun-sijaan -meininki on ollut kasvattavaa ja hyvä juttu, mutta toisaalta lapset saisi musta vähän enemmän päästää toteuttamaan sitä hörhelöpuoltaankin. Eli jotenkin pitäisi tasapainoilla siinä välissä.

  19. 19

    sanoo

    Ai niin, muistan lukeneeni artikkelin, jossa kerrottiin Britannian pink trashista, alemmasta keskiluokasta jonka tunnistaa huonosta mausta, eli siitä että tytöt puetaan pinkkiin. En nyt löytänyt siitä enempiä mainintoja (googlaamalla vain ihania vaaleanpunaisia roskiksia, jonkun bändin ja urban dictionary says = white trash but gay) niin että en tiedä kuinka laajasti niin puhutaan. Joka tapauksessa jutussa varoitettiin pukemasta tyttöä pinkkiin, äitini oli sen ottanut mulle talteen 🙂

    Obvious question: korreloiko tyylitaju älyn ja/tai menestyksen kanssa? Jos ei yleisesti (kuten monet esimerkit osoittavat) niin kuitenkin ehkä tässä pinkin tapauksessa? Ja riippumatta väreistä on pakko sohaista jatkoa: entä kotiäidin tapauksessa? 😀

    • 19.1

      sanoo

      Tätä mäkin rupesin miettimään, että onko pinkki vain ”mautonta”, ja sitä vältetään siksi – mutta musta tässä on kyllä pinkkiä ja pinkkiä, eli hyvinkin yläluokkaiseen makuun sopivaa ja sitten sellaista ostariprinsessatyyliä. Mutta mun täytyy tosiaan palata tähän tyylikysymykseen laajemmalti.

      Mutta hyvä, että sun äiti kuitenkin varoitti sua pinkistä. 😀

        • 19.1.1.2

          sanoo

          Niin, mun äiti olis varmaan halunnut nähdä lapsenlapsetkin oranssiruskearaitaisissa haalareissa. Sääli ettei mun retrot ole säilyneet. Miehen vaatteita on säilytetty, ja onhan ne hauskannäköisiä. Valitettavasti niiden tekniset ominaisuudet ovat niin heikkoja, että ennen vanhan remuvaatteista on meillä tullut näyttäytymistamineita 😀 Ihanaa kuitenkin, että lastenvaatteissa on nyt niin paljon kaikkia värejä. Olenko vain ollut sokea, vai oliko vielä 6-7 vuotta sitten tarjolla vain käytännöllistä asfaltin ja kuran väristä ulkohaalaria?

          • 19.1.1.2.1

            sanoo

            No se ”muta” -sävy oli ainakin kova sana justiinsa 5-6 vuotta sitten – meilläkin oli sellainen haalari, vaaleanpunaiseen yhdistettynä. 😉

    • 19.2

      sanoo

      Kiirehdin lisäämään viimeiseen: ei juuri ole jäänyt mieleen arvon kanssabloggaajien vaatetyyli, mutta monien kielellistä tyylitajua ihailen. Ja jotta en tällä todista edellä olevaa keskustelua taidon vs. ulkonäön kehumisesta, niin vielä lisään, että olette te myös kaikki kauniita ja lapsenne myös!

  20. 20

    sanoo

    Mä pohdin itseasiassa tuota samaa asiaa omassa blogissani, tai siis omasta vinkkelistäni… (http://ihanantavallistaarkea.blogspot.fi/2013/12/vaaleanpunaista.html ) Tai sitä että miksi aiemmin mäkin karsastin pinkkiä (tai en edes pinkkiä, vaan sitä pastellin vaaleanpunaista ) ja sitten elämän heitellessä toista tytärtäni puen oikein mielelläni pinkkiin (ehkä vieläkin aavistuksen sitä ihan hempeän vaaleanpunaista karsastan). Musta vaan nyt on kiva, että tytöstä näkee että on tyttö, eikä vaan vauva. Kun kaikki kuitenkin kysyy onko se tyttö vai poika. Pukeutukoot Batman viittaan isompana, jos haluaa, nyt ainakin mä vaan nautin siitä että mulla on ihana pieni tytär 🙂

    • 20.1

      sanoo

      Tosi koskettava tuo sun tarina vaaleanpunaiseen puetuista tytöistäsi, kiitos kun linkkasit sen.

      Mulla on tässä toisella kieroksella ollut vähän sama fiilis, varsinkin kun kaksosista tietysti aina kysytään, että onko tyttöjä vai poikia, niin on ihan kiva, että se ero näkyy heti.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *