Sairaala-aikaa

sairaalassa

Me laitettiin vauva-albumia sairaala-aikana, nämä kuvat on Kätilöopistolta. Kotiutumisen jälkeen ei albumiin täydennystä tullutkaan.

Meidän esikoinen syntyi siis aikoinaan mun pahan raskausmyrkytyksen takia pikkukeskosena rv 28+2 ja painoi syntyessään 950 grammaa. (Odotuksesta ja syntymästä voi lukea täältä alkaen lisää.) Syntymä tuli niin nopeasti, mä ehdin olla sairaalassa vajaan vuorokauden  ja sektiosta varoitettiin reilua tuntia ennen, että siitä ei oikein ehtinyt ajatella mitään. Sitten vain mentiin mukana.

Ensimmäinen viikko sairaalassa oli henkisesti melkoista vuoristorataa. Toisaalta oli ihan euforisen onnellisia hetkiä, toisaalta taas pelotti tosi paljon vauvan puolesta ja oli vielä varmaan aika sokissa koko syntymästä. Ja kaikki jotka on synnyttäneet tietää, että synnytyksen jälkeisillä hormoneillakin on osansa asiassa. Vauva tuntui aika epätodelliselta, ja mä en oikein tiennyt miten sen kanssa olisi pitänyt olla – sehän vain makasi siellä kaapissa, silmät tiukasti kiinni, minikokoinen vaippa kainaloihin asti vedettynä.

Ja yhtäkkiä piti ymmärtää kaikkea, mitä sairaanhoitajat ja lääkärit selitti, miten sen suolisto ei vielä ollut kypsä ja siksi se sai vain kaksi milliä maitoa kerrallaan, mitä kaikissa niissä letkuissa meni joita sen jaloissa ja käsissä ja päässä oli kiinni, miten sen sydämessä oli reikä, mutta se oli ihan normaalia, miten sillä oli aivoverenvuoto, mutta sekin oli ihan normaalia, että sen saama verenmyrkytys näytti olevan hyvin lievä ja reagoivan antibiootteihin, että kaikki näytti oikeastaan tosi hyvältä. Varsinkin sitten kun kolme päivää oli kulunut, koska kolme ekaa päivää on kriittisimmät, nyt näyttää hyvältä, sanottiin. Ja onneksi se on tyttö, sanottiin, tytöt selviää paremmin kun ne kypsyy nopeammin, ja onneksi se ehti saada ne kortisonit, jotka muhun pistettiin, niin sen keuhkot ehti vähän kypsyä.

Mä pääsin sairaalasta kuusi päivää synnytyksen jälkeen, mies oli innoissaan, niin mäkin. Me päätettiin illalla tulla uudelleen katsomaan vauvaa ja sen jälkeen mennä ravintolaan syömään. Mä onnistuin löytämään jonkun mekonkin päälleni ja ripsaria silmiin, sen sijaan bussilla sairaalalle meno oli kyllä vähän liikaa, ja mä olin aika poikki kun päästiin perille. Kun me tultiin meidän vauvan huoneen ovelle, sen kaapin ympärillä oli monta hoitajaa ja lääkäri. Yksi hoitajista huomasi meidät: ”Vanhemmat on täällä, vanhemmat on täällä.” Kaapista vaihdettiiin vereen tahriintunutta lakanaa. Mun hengitys salpaantui.

Lääkäri tuli heti selittämään meille, että vauva oli hetki sitten oksentanut verta, mutta nyt se oli loppunut, ja sen vointi oli ihan hyvä, nielu oli puhdistettu ja hengitys kulki. Mä lysähdin tuoliin kaapin viereen, toisessa lakanassa oli vielä pieni veritahra. Kuuntelin, kuinka mies tiukkasi lääkäriltä syytä verenvuotoon, mutta mitään tarkkaa ei tietysti pystytty sanomaan. Todennäköisesti se oli saanut vatsahaavan, mutta mitään isompaa hätää ei pitäisi olla.

Me ei menty ravintolaan sinä iltana, vaan taksilla kotiin. Mulle oli viimeinkin valjennut, että meillä tosiaan oli vauva, mutta se saattaisi kuolla. Sitä ajatusta ei oikein pystynyt ajattelemaan.

Meidän vauvan omalääkärin kanssa pidetyssä palaverissa mä kysyin, oliko sen syntymään tai keskosuuteen liittyen näkyvissä jotain sellaista, mistä pitäisi olla huolissaan tulevaisuuden kannalta – lähinnä mä pelkäsin, että hapenpuute synnytyksessä tai aivoverenvuoto olisi voineet aiheuttaa jotain isompia vammoja. ”No ei tällä hetkellä ole, mutta kyllä te saatte seuraavat neljäkymmentä vuotta olla huolissanne. Ja ne ensimmäiset kaksikymmentä on helpoimmat, koska silloin te voitte edes vähän vaikuttaa asioihin, sen jälkeen voitte vain katsoa vierestä ja huolehtia.” Tällä mä olen sittemmin lohduttanut itseäni.

Parin päivän kuluttua selvisi, että verenvuotokin oli ollut vain nenäverenvuotoa, joka oli sitten valunut nieluun ja aiheuttanut oksennuksen. Kymmenen päivän ikäisenä vauva oli jo niin hyvässä kunnossa, että me saatiin ensimmäistä kertaa pitää sitä sylissä ja vaihtaa vaipat. Kaksiviikkoisena se painoi jo kilon, ja siirrettiin Kätilöopistolle tavalliselle vastasyntyneiden osastolle – siitä alkoi se varsinainen ”vähän aikaa sairaalassa kasvamassa” -vaihe.

Sairaalapäivistä tuli nopeasti rutiinia. Aamulla osastolle, kenguruhoitoa ja maidon pumppausta ja syöttöä vuorotellen, iltapäivällä kotiin koiraa ulkoiluttamaan, illalla yhdessä miehen kanssa taas osastolle ja sitten kotiin syömään ja nukkumaan. Mä istuin Anaïs paidan alla keinutuolissa ja katselin syksyisen Kumpulan laakson yli. Päivät kului, vauva kasvoi, kaikki kokeet ja testit näytti että se voi edelleen hyvin, mitään takapakkeja ei tullut. Huoneesta lähti vauvoja kotiin, toisia tuli tilalle.

Se aika tuntui silloin pitkältä, ja se tuntuu vieläkin aika pitkältä. Meidän vauva oli sairaalassa yhteensä seitsemän viikkoa, eli se kotiutui kun raskausviikkoja olisi ollut 35 ja se painoi 2kg – sen pienempiä ja nuorempia ei Kätilöopistolta kotiutettu. Eli meillä kävi mielettömän hyvä tuuri, kaikki meni niin hyvin kuin vain voi. Kotiuduttuaan vauva pysyi terveenä ja jatkoi kasvamista, oppi itkemään ja hymyilemään, olemaan vauva. Ja mäkin opin luottamaan siihen, että se hengittää kopassaan vaikka sillä ei ole mittaria varpaassa.

Neljä vuotta myöhemmin me sitten katseltiin vauva-albumia yhdessä ja mietittiin miten joskus vauvat kasvaa äidin mahassa niin kuin meidän kaksoset, ja miten joskus niiden pitää vähän aikaa kasvaa sairaalan kaapissa. Tärkeintä että kasvavat.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Kommentit
  1. 1

    bleue sanoo

    Huhuh, kyllä nousi pala kurkkuun. En oikein osaa sanoa muuta.
    Mittari varpaassa kevensi ihanasti :).

    • 1.1

      sanoo

      Tosiaan, mittari varpaassa kuulostaa kyllä aika koomiselta 😀 – silloin sairaalassa sitä vain ihmetteli, miten saa potkupuvun päälle niin, että varpaaseen saa sen saturaatiopiuhan kytkettyä. Ja kotona sitä ihmetteli, miten voi olla varma että se hengittää, kun ei kuulu mitään piippausta mistä tarkistaa. Mutta niinhän sitä ihmettelee kyllä noiden täysiaikaistenkin kanssa, ehkä se on se luonnon saturaatiomittari. 😉

  2. 2

    sanoo

    🙂 Tosin meillä oli apneahälytin vuoden ikään asti – ensinmäiset puolivuotta kotona ihan syystä. (Miehen veli kuollut 6kk ikäisenä kätkytkuoleman ja miehellä ja hänen toisella veljellään oli täysiaikaisuudesta huolimatta katkoksia, samoin Sofialla oli poikkeuksellin paljon, pitkään ja syviä.)

    Mutta teillä on tosiaan onneks päästy varhasin kotiin ja kasvettu hyvin 🙂 meillä rv 38+ 2,0kg ja rv 42+ (ikää 4kk) eli kotiutuessa painoa 2,6kg

  3. 3

    sanoo

    ja äsh.. en tarkoittanut kuulostaa vähättelevältä teidän kokemuksia kohtaan.. Mutta luulen että ymmärrät sen ilman pidempiä selityksiä (: rankkaa se on joka tapauksessa (ja se tietämättömyys oman lapsen kohtalosta)

    • 3.1

      sanoo

      Jep. Meillä tosiaan kaikki meni niin käsittämättömän hyvin, mä en taida tietää ketään yhtä aikaisin syntynyttä joka olisi päässyt yhtä nopeasti kotiin. Ja monilla tosiaan seuraa hälyttimet mukaan kotiinkin – tai happipullot. Meillä oli vain nenämahaletku, ja sekin jätettiin reilun viikon kuluttua pois.

  4. 4

    sanoo

    Luin nyt vasta koko tämän setin, hirmu samantapaisia kokemuksia itselläkin joten oli tosi mukava lukea. Siis apua, en tarkoita tietenkään että mukava lukea tällaisista aiheista, mutta silleen vertaistukimielessä 🙂 Olen kovasti pohtinut että ”uskallanko” koskaan yrittää toista lasta ettei sama toistu ja mahdollisesti jopa pahempana. Silloin kun synnytin, kohtalainen pre-eklampsia, rv 33+1 käynnistys, jäbä 1300 g, ajattelin että tottakai teen joskus vielä toisenkin mutta jälkikäteen on alkanut hirvittämään, en silloin jotenkaan ihan täysillä tajunnut miten suuressa vaarassa oikeasti olimme, sikiö ja minä vaikka neuvolatäti hyppi pitkin seiniä kun mua ei heti otettu osastolle kun turvotus ja proteiiniplussat ilmestyivät. En mäkään tiennyt etukäteen raskausmyrkytyksestä mitään ja hirmu heikosti siitä mitään kerrottiin siinäkään vaiheessa kun se iski päälle. Muistan googlettaneeni puhelimella taksimatkalla naistenklinikalle että mikä helvetti se myrkytys oikein on, vähän itkeskelinkin ja taksikuski oli herttanen kun yritti tsempata vaikka ei tiennyt muuta kuin että isomahaista naista viedään nyt naistenklinikalle ja olin sanonut että ei kiirettä koska en ole synnyttämässä nyt taksiin 😀 Matkalla kun nähtiin kolari niin jotain siitä höpötti että joskus elämä kolhii mutta yleensä kaikesta selviää tms.

    Meidän jäbä kotiutui 1,6-kiloisena.

    • 4.1

      sanoo

      No mukava kuulla, että jutut voi olla mukavia sillä tavalla vertaistukimielessä. 🙂 Mä muistelin sun blogista lukeneenikin, että vauva syntyi melkoisen pienenä – mutta mainiota, että saitte pienen sitten jo kotiinkin.

      Mua aika lailla pelotti ajatus raskausmyrkytyksen uusimisesta, ja mä kävin sitten siitä äitiyspolilla juttelemassa ennen toista raskautta (pyysin omalääkäriltä sinne lähetteen). Oli tosi hyvä käynti, lääkäri oli oikeasti lukenut mun paperit ja osasi vastata kaikkiin mun kysymyksiin, ja lopputulema oli, että se sanoi olevan erittäin todennäköistä, että elävä vauva saadaan seuraavalla kerralla – no sitten saatiinkin kaksi. 😀 Mutta aikamoista uhkapeliähän se on, joko se raskausmyrkytys tulee uudestaan tai ei – ja joskus tosi harvoinhan se voi tulla yhtä pahana tai pahempanakin, eli ei sitäkään voida aivan varmaksi luvata, että se olisi sitten ainakin lievempi tai tulisi myöhemmin, vaikka yleensähän niin on. Että mä en osaa oikein muuta sanoa kuin tsemppiä pohdintoihin, ihan mahdottoman hankalia kysymyksiä kyllä.

    • 4.2

      sanoo

      Minäkin kävin esnsinmäisen raskauden jälkeen suunnittelukäynnillä ennen kuin yritimme toista lasta. 🙂 Suosittelen.

Trackbacks

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *