Perheen yhteinen ateria

Taaperon ruokailu.

Eväsretkellä. Ja lapsella jopa lusikka kädessä! Makkaranpaisto ja valokuva Heikki Lehtinen.

”No niin, nyt on kaksi minuuttia mennyt ja ruoka on pöydässä, nyt legoukot menee sinne laatikkoon – minne sä olet menossa, vessaan? Okei, sen jälkeen heti pöytään. Nyt tänne omalle paikalle, kato sun lasi on tässä. Ai te istutte samalla tuolilla, okei, mutta sitten kunnolla. Ei, sä et nyt voi tulla mun syliin, munkin täytyy pystyä syömään – jos sä menisit Papan syliin? Joo joo joo, Maman syliin, selvä, tuu nyt sitten, kun nyt vaan päästään syömään, mulla ainakin on nälkä – ei, odota, kaadetaan maito yhdessä!” Ja niin edelleen, ja niin edelleen, kunnes kahdenkymmenen minuutin, neljän pöydästä nousemisen, yhden pyyhityn maidon, kolmen talouspaperin palan, kolmen murusiksi pilkotun jauhelihapihvin ja parin röyhtäyksen jälkeen ensimmäinen lapsi kiemurtelee alas tuoliltaan ja rupeaa kuivaruokakaapin edessä hyppien vaatimaan jälkiruokaa. Siinä vaiheessa mä olen yleensä ehtinyt hädin tuskin aloittaa omaa kylmennyttä ateriaani. Perheen yhteiset ruokahetket ovat ensiarvoisen tärkeitä; ehkäisevät diabetesta, syrjäytymistä ja ilmastonmuutosta, eikö se niin mennyt?

Mies on ranskalainen, eli meillä siis syödään yleensä hyvin ja ruokaan suhtaudutaan hartaudella. Paljon laitetaan itse, tuoreista aineksista, kokeillaan kaikenlaista, myös eksoottista (tosin maksalaatikkoon mies on vetänyt rajan), lapset otetaan mukaan ruoanlaittoon (tai mies ottaa, mä laitan videon pyörimään, koska en kestä pieniä käsiä leikkuulaudalla ja paistinpannussa), 2/3 lapsista syö nirsoilematta kaikkea, pöytään istutaan kaikki yhdessä samaan aikaan joka päivä, viikonloppuisin kaksi kertaa päivässä, telkkaria meillä ei olekaan ja pöydässä keskustellaan klassisen musiikin tai ranskalaisen chansonin säestyksellä. Mahtavaa!

Näin siis teoriassa, käytäntö on sitten kuvattu tuossa ylempänä. Usein tarjoilijana työskennellässäni pystyin työvuoron aikanakin syömään rauhallisemmissa merkeissä kuin meillä nykyään. Siihen asti, kun kaksoset täytti kaksi, mä söin lounaani aina vasta niiden päiväunien aikana, jotta sain edes yhden aterian päivässä oikeasti syödä. Mutta tää on varmaan sellainen sijoitus tulevaisuuteen -projekti. Siinä vaiheessa, kun lapset muuttaa kotoa, ne on ehkä oppineet syömään sivistyneesti, ja sitten me voidaan nauttia sunnuntaipäivällisiä yhdessä. Kunnes ne tuo omat lapsensa meidän pöytään.

Miltä teidän ruokapöydässä näytti tänään? Söittekö kolmen ruokalajin aterian tukka rusetilla ja kalaveitsiä heilutellen vai menikö spagettivuokaa mikrosta linjalla? Minkä ikäisenä lapsen voisi olettaa syövän vain ruokailuvälineillä ja istuvan tuolillaan koko ruokailun ajan?

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

 

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *