”Pelottaa, mennään pois!”

ErnestEtCelestine_02

Hyvää yötä pikku hiirulaiset. Kuva ”Ernest et Célestine” -elokuvasta löytyi täältä.

Mä en ymmärrä, miksi lastenelokuvien pitää olla niin älyttömän jännittäviä. Onko kyse siitä, että isot tuotantoyhtiöt kouluttaa katsojia aikuistuotannoilleen? Joista muuten tosi suuri osa on mun makuun liian jännittäviä / pelottavia / väkivaltaisia / kovaäänisiä. Peeriaatteen Nainen kävi esikoisensa kanssa katsomassa Disneyn Lentsikat -elokuvaa (nyt mäkin siis tiedän, että niiden autojen lisäksi kohta kaikki paikat vilisee samannäköisiä lentokoneita), ja kyseli etukäteen, onkohan se kamalan jännittävä. Mä tiedän kysymättäkin, että meidän lapsille olisi.

Eikö lastenelokuvissakin voisi olla samanlaista genre-jakoa kuin aikuisten leffoissa, että kauhujutut erikseen ja ihmissuhdedraamat erikseen? Viimeisin huono esimerkki oli ranskalainen ”Ernest et Célestine” (jota Suomessa tietenkään ei ole näytetty, eli ette yhtään tiedä mistä mä puhun, mutta puhun nyt kuitenkin), jota kuvailtiin tarinaksi karhun ja hiiren epätavallisesta ystävyydestä. Ihanat käsin piirretyt kuvat, K4. Ei kuulosta kammottavalta, vai mitä? No eiköhän siinäkin sitten ollut ihan tosi pelottava hiiriorpokodin johtajatar, jonka hirviömäinen varjo piirtyi seinälle ja pikkuhiiret (ja -katsojat) itki peloissaan. Ja sitten tuli tietysti pakollinen takaa-ajokohtaus joka vain jatkui ja jatkui ja sen jälkeen päähenkilöt jäi palavaan taloon vangeiksi. Hei pliis, kenelle näitä leffoja tehdään?

Meillä ei ole himassa telkkaria; se hajosi vuonna 2005 ja me todettiin, että eipä taideta uutta hankkia – mä varsinkin muuten käytän ihan liikaa aikaa kaiken pöljän tuijottamiseen, kun sen sijaan voin esim. käyttää aikaa kaiken pöljän kirjoittamiseen tänne blogiin, kröhöm. Mutta on meillä toi internet ja tietokoneeseen saa tietysti dvd-levyjäkin syötettyä, että kyllä meidän lapset näkee videoita, melkein joka päivä (ja tälläisina päivinä kun ne on kipeinä kotona niin tuntikausia). Että ei ne ihan tynnyrissä kasvaneita ole – mutta aika herkkiä kyllä.

Mä ymmärrän, että lapsenkin pitää saada kokea ja käsitellä hankalia tunteita niin kuin pelkoa ja surua ja niistäkin jännitys voi tuntua kivalta, mutta eikö ole myös aika selvää, että lapsilla näiden tunteiden aiheuttamiseen riittää aika pienet jutut? Ja niitä kyllä tulee koettua arjessakin, musta niitä ei välttämättä tarvitse mennä hakemaan leffasta. Kirjojen herättämiä tunteita on sentään vähän helpompi käsitellä, kirja ei tule päälle samalla tavalla kuin elokuva ja sen voi laittaa pois – on myös helpompi ymmärtää, että se on vain satua, kun kirja ei liiku eikä puhu.

No joo, täällä mä vänkytän yksikseni, eipä se asiaa mihinkään muuta. Ja onhan niitä lapsille sopiviakin lastenelokuvia, nytkin näyttää arkistossa menevän esimerkiksi Eemelit (ja Dumbo, joka oli mun ensimmäinen elokuvakokemus 3-vuotiaana, ja josta mä näin pitkään painajaisia). Mutta onko meidän lapset ainoita, joita pelottaa liikaa? Millaisia leffoja (tai videoita) teidän lapset tykkää katsoa?

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Mä muistan ekan yrityksen katsoa Dumboa joskus alle kouluikäisenä. Itkin ja paruin silmät päästäni ja katsominen oli lopetettava kesken. Toisaalta (1) aloin kanssa itkeä, kun katsoin dokumenttia saukoista. Koska SAUKKOJA! (voi olla, että niiden rakentama pesä murtui virrassa tms, surullista, en oikein muista). Toisaalta (2), jos yrittäisin katsoa Dumboa nyt, tulos olisi luultavasti sama tai pahempi. Voi olla, että saukkodokkarin kanssa kävisi kyllä samoin.

    Hmh. Taidan olla vähän liian herkkä. Veikkaan, että lapsessa on samaa vikaa.

    Ja ei-telkkaria-5! *släp* Meilläkään ei ole (5 vuotta and counting), enkä mistään hinnasta haluaisi haluaisi takasin (mut nojoo, kyllä meillä on blueray-soitin ja tietokoneita ja netflix ja….). Kasvoin ite telkkarittomassa kodissa, ja haluan kasvattaa myös omat lapseni kodissa, jossa ei ole ylimäärästä taustamelua (ihan muuten vaan), vaan ruutua katsotaan säännöstellen ja tarkoituksen mukaisesti, ei lojuen passiivisesti sohvalla samalla kun aivosolut tekee itsemurhia BB:n tahtiin (toivottavasti tästä paasauksesta ei ala mikään trolli-sota…).

    • 1.1

      sanoo

      No nykyäänhän ei kyllä minkään luontodokumentin katsominen onnistu kuivin silmin, koska niillähän on aina lapsia ja sitten niitten lapsille tapahtuu jotain kamalaa. Kun taas meidän lasten mielestä avara luonto on suunnilleen ainoa ohjelma, joka ei ole pelottava.

      Mä tiedän, että mun aivosoluille on parempi että meillä ei ole telkkaria, mutta tässä ruudunkatselun säännöstelyssä olisi kyllä vielä työnsarkaa sekä omalta että lasten osalta.

  2. 2

    sanoo

    Meillä on 5v ja melkein 3v (ja vauva, mut se nyt ei vielä silleen katso telkkaria). Olen todennut saman elokuvista, että liian pelottavia ovat. Ainut elokuva, jota lapset uskaltaa katsoa on Muumipeikko ja pyrstötähti, ehkä siksi, että se on katsottu moneen kertaan yhdessä vanhempien kanssa ja osataan ulkoa. Paria Disneyn leffaa on kokeiltu, mutta liian pelottavia olivat. Olen ihmetellyt samaa, miksi ei voida tehdä pienille lapsille sopivia ei-pelottavia ja rauhallisia (ja riittävän lyhyitä) elokuvia?

    Telkkarista katsotaan lähinnä Pikku Kakkosta, sen olen todennut sen verran hyväksi, että uskallan antaa lasten katsoa keskenään, kun olen viereisessä huoneessa pyykkiä viikkaamassa tms. Tosin onhan Pikku Kakkosessakin tullut esim. Rölli, joka oli tosi pelottava. Dvd:ltä meillä katsotaan muumeja (niissäkin on pelottavia jaksoja, joita en anna lasten katsoa), Puuha-Peteä, Postimies Patea, Pingua ja Dinojunaa lähinnä. Keskimmäisen kestosuosikki on Mimi ja Kuku, joka on äidin mielestä aivan karsea, mutta tuntuu olevan pienten lasten mieleen.

    Toinen juttu, joka mua häiritsee lasten elokuvissa, on nopeus. Tapahtuu nopeasti, puhutaan nopeasti jne. Esikoinen joskus katsoi pätkän Carsia, mutta kyllästyttiin kumpikin kymmenen minuutin jälkeen, kun ei pysytty vauhdissa mukana. Mutta kai me ollaan jotenkin vanhanaikaisia, jossain lehtijutussa oli joku aika sitten, että Pelle Hermannistakin on leikattu uusi versio, kun alkuperäinen on liian hidas nykypäivän lapsille…

    Itse näin aikanaan painajaisia Pelle Hermannista ja pelkäsin Pikku Kakkosen heikkojen jäiden varoitusta niin kovasti, että vielä koululaisenakin menin toiseen huoneeseen ja laitoin sormet korviin, kun kuulin, että se musiikki alkoi.

    • 2.1

      sanoo

      Meilläkin Pikku Kakkonen on aika varma valinta, Muumeissakin oli se ongelma, että kaikki jaksot piti arvioida ja valikoida etukäteen. Ja Dinojuna näyttää uppoavan hyvin, musta se on vähän outo, mutta eipä ole ainakaan pelottava.

      Ja joo, vauhti on myös usein hurja, mä ymmärrän että teineille pitää olla kiperiä juonenkäänteitä ja actionia mutta ei kyllä alle kouluikäisille tarvitsisi. Pikku Kakkosen kotimaiset tuotannot on tästä kyllä kivoja poikkeuksia usein, sellaiset missä lapset menee metsään poimimaan käpyjä ja sitten katsellaan niitä – ja ihan hyvin uppoaa noihin katsojiin.

  3. 3

    Vilijonkka sanoo

    Joo, olen 100% samaa mieltä! Meillä ei oikeastaan mitään elokuvia uskalla katsoa lapsista kuin esikoinen (nyt 8v.) joka siis nykyään katsoo sellaisia suunnilleen k-3 leffoja. Hän itse juuri totesi, kun mietittiin jonkun elokuvan sopivuutta pienemmille sisaruksille: ”Noi ikärajat ei kyllä usein oo ihan kohdallaan, muistatko äiti kun katsottiin jotain koko perheelle sopivaa elokuvaa ja se oli tosi pelottava?” Pienemmät (3v ja 5v.) uskaltaa just ja just katsoa pikkukakkosen ja Dinojunan ja jotain vastaavia. Oktonautit ja muumitkin on liian pelottava nuorimmaiselle, ja samoin hän pelkää kamalasti Vaahteramäen Eemelin isää siinä Eemeli-elokuvassa. Ehkä se johtuu tottumuksen puutteesta, kun meillä ei kans vuosiin ollut telkkaria ollenkaan. Mutta en mä itsekään uskalla katsoa moniakaan aikuisten leffoja, joten saattaa myös olla perinnöllistä… Ja en tiedä sitten, oppiiko siinä käsittelemään pelkoja tms jos pelkää kuollakseen jotain leffaa? Pelottavia tilanteita on ehkä helpompi käsitellä, jos ne ovat jollakin tavoin lapselle ymmärrettävässä mittakaavassa, kuten arkielämän pelottavat tilanteet usein ovat. En tiedä miksi lapsen pitäisi esim. 3-vuotiaana osata käsitellä tilanne, jossa häntä ajetaan takaa ja sitten jää vangiksi palavaan taloon (paitsi tietty jos näin on oikeasti käynyt, mutta silloin saattaa tarvita jo ammattiapua…) Ja miten niitä tunteita sitten leffan katsomisen jälkeen käsitellään perheissä? Vai käsitteleekö lapsi niitä sitten ihan itsekseen?

    • 3.1

      sanoo

      Mä olin unohtanut Eemelin isän, sehän tosiaan huutaa aika pelottavasti.

      Mutta joo, mullakin on ihan täysi tekeminen sellaisten arkipäivän pelottavien asioiden selittämisessä – leffoista tietysti voi aina sanoa, että eihän se ole oikeasti, mutta ei sekään ole lapselle ihan niin yksiselitteinen juttu.

  4. 4

    bleue sanoo

    Kyllä meilläkin pelätään. Minä olen ollut myös sen suhteen kuulolla. Kerran ajattelin, että ehkä me Pekka Töpöhäntä leffa voidaan jo katsoa niin ei, 10 min ja poika sanoi, että pistä pois, pelottava. Carsin 1 on katsonut ja sitten elokuvissa sellaisen Suomen luonnon dokkarin, siinäkin jo mietin onko ukkonen liian pelottava! Sylissä katsoi. No nyt tosiaan varasin liput la leffaan Lentsikat, tähän olemme varustautuneet lukemalla juonta kirjana ja katsomalla traileri ja juttelemalla jo etukäteen leffateatterista ja leffasta. On vaan mentävä lapsen kehityksen mukaan, tätäkin leffaa kysyin monesti haluaako varmasti ja kenen kanssa. Vähän laskelmoin, ettei tässä varmaan mitään vastaavaa kiinnostavaa näy, niin nyt olisi hyvä sauma käydä katsomassa…

    Mutta jaan ihmettelysi. Todellakin. Ihmettelen myös samalla miksi lastenlehtien taso on Tom ja Jerry tai se yks Lindexin nalle (:D)?! Millä vuosikymmenellä tämä lastenkulttuuritarjonta oikein elää?!Nih!

    • 4.1

      sanoo

      Ihan hyvä veto kyllä, että tarina on jo valmiiksi tuttu – aikuisellehan tää voisi olla vähän spoileri (vaikka kyllähän sitä Tarua sormusten herrastakin ihmiset kävi katsomassa), mutta lapsethan vielä usein tykkää siitä, että ne tunnistaa asiat ja tietää mitä seuraavaksi tapahtuu.

      Esikoisen kanssa käytiin katsomassa Viirua ja Pesosta, jossa nimenomaan oli tosi pelottava ukkonen. Muuten se ei kyllä ollut liian jännä, pisteet (taas) ruotsalaisille (paitsi sille nallelle 😉 ).

  5. 5

    Maija sanoo

    Mä mietin välillä, että onkohan tuo meidän 5v ihan normaali, sitä kun pelottaa välillä muumitkin niin ettei se pysty katsomaan… Pitäisköhän sitä jotenkin karaista? 😉

    Sulla on kiva blogi!

    • 5.1

      sanoo

      Juu, muumithan on tosi pelottavia, meillä niistä katsottiin 5-vuotiaana harvoja ja valittuja jaksoja. Tästä oli jossain tutkimuksessakin lasten telkkarin katsomisesta, että pelottavimmaksi jutuksi telkkarissa monet lapset nimesi muumien mörön.

      Mutta kiva jos tykkäät blogista. 🙂

  6. 6

    sanoo

    Tänään töissä kirjastossa eräs isä pyysi että nostettais ylemmäs hyllyssä dvd, jonka kannessa oli tyttö ja susi naamat veressä, olikohan se Prinsessa Mononoke. Hänen lapsensa pelkäsi sitä. Todella ymmärrettävästi, mutta enpä ollut tajunnut ennen kuin joku sanoi. Nostettiin ylimmälle hyllylle.

    • 6.1

      sanoo

      Mä näin Prinsessa Mononoken silloin kun se tuli, eli parikymppisenä, ja sehän oli tosi pelottava, siinä oli myös sellaisia kiemurakuvioita joita esiintyy mun painajaisissa (jo ennen elokuvaa). Hyvä leffa, ei siinä mitään. Viime vuonna me onnistuttiin katsomaan Totoro, mutta tiukkaa teki, oilsi ehkä pitänyt suosiolla odottaa pari vuotta vielä. Bussipysäkeillä olevat leffamainokset on ihan kamalia välillä, pääsepähän opettamaan kuvanlukemista ja mediakritiikkiä kolmevuotiaalle kun vastailee kysymyksiin ”miksi nuo ihmiset pelkää? miksi on haava naamassa? miksi tuolla on tulipalo? miksi tuo talo on rikki?”

  7. 7

    sanoo

    No, kuten totesin niin hyvä aihe, ja well said!
    Omppu on varmaan tällainen väärinkasvatettu yksilö toisessa polvessa, koska mun vanhemmat oli tosi huonoja noudattamaan ikärajoja 90-luvulla ja sain varmaan vähän turhankin vapaasti katsoa kaikkea – tosin se sisälsi myös suuren määrän kaikkea ranskalaisia aikuisten taide-elokuvia joita mut pakotettiin katsomaan. Suurimmat traumat on kyllä jääneet Hapsiaisesta ja Pikku Kakkosen heikkojen jäiden varoituksista, mutta nyt kun on Ompun kanssa katsottu uuden sukupolven lastenleffoja niin välillä ihmettelen niiden logiikkaa. Aina ei pelkkä jännittävyys tai pelottavuus riitä vaan haetaan oikein julmuuksia, tosi kovan luokan kidutusta tai kiusaamista – uskoisin että viesti (moraalinen opetus, maybe?) menee perille vähemmälläkin väkivallalla ja sadismilla.

    • 7.1

      sanoo

      Mä mietin, että onko tässä kyse tottumuksesta vai luonteesta – vai vahvistaako ne vain toisiaan? Eli jos on herkkä luonne, niin ei tule katsottua kamalia juttuja, jolloin niihin ei turru, jos taas alunperinkään ne ei niin paljon hätkäytä, niin sittenhän niitä voi katsoa paatumiseen asti. Ja tietysti sekä luonne että tottumus voi mennä sitten perintönä seuraavaan sukupolveen.

      Mä en oikein tiedä, millä perusteella mun vanhemmat valitsi lapsille sopivat ohjelmat: kun uutisissa tuli Iranin ja Irakin sotaa (eli joka ilta), niin mun käskettiin laittaa silmät kiinni (tulituksen äänet kyllä sitten kuului) ja Benny Hill Showsta jätettiin tekstitykset lukematta jos ne oli jotenkin erityisen lapsille sopimattomia (kuvat mä kyllä näin). Mutta oikein pelottavia juttuja mä osasin kyllä ehkä itse varoa jo aika pienestä – tosin en ihan aina, jos esim. kaveri houkutteli katsomaan.

      Toi julmuustrendihän olisi sitten myös ihan sama kuin aikuisten puolella. Ei voi käsittää.

  8. 8

    sanoo

    Jes! Kiva että joku on samaa mieltä. Mä oon itse lopettanut kaikkien ahdistavien ja pelottavien elokuvien katsomisen, ja sen jälkeen oon voinut niin paljon paremmin. Mä pelkäsin ennen olla yksin kotona ja pimeää, mutta vähitellen ne pelot on hävinneet kun on tajunnut pysyä kaukana pelottavista elokuvista. Myös kirjat jotka kertoo vaan pahasta olosta saa jäädä hyllyyn. Mut niitä mä siedän silti paremmin, jos on tosi hyvä kirja voin lukea myös ahdistavia aiheita käsitteleviä, kunhan ne vaan päättyy hyvin. Tiedän olevani tosi herkkä, mä oon nähnyt yöllä painajaisia valveillakin katsottuani kauhuelokuvan. Se oli niin hirveä kokemus että sai jäädä viimeiseksi.

    Meillä katsotaan vain Pikku Kakkosta, Maisaa ja lastenlauluvideoita. Muumit on ehdottomasti liian pelottavia noitineen, mörköineen ja hattivatteineen. Pikku Kakkosessakin on ollut ohjelmia, jotka on hypätty yli. On tosi kätevää katsoa sitäkin vain areenasta, noin kolmasosa ohjelmista meillä hypätään yli syystä tai toisesta. Kirppu osaa tarmokkaasti huutaa toiseenkin huoneeseen, että ÄITIIII! TÄÄ ON TYLSÄÄÄÄ!

    • 8.1

      sanoo

      Mä kanssa valikoin aika tarkkaan mitä katson itse, tässä iässä nyt ei ainakaan tartte enää todistella kavereille, että ei pelota ei, jos kerran pelottaa. 😉 Kirjoista dekkarit on ongelmallisia, koska mä tykkään niistä periaatteessa, mutta heti jos niissä joku hiiviskelee jossain nurkissa, niin mä rupean säpsähtelemään pienintäkin risahdusta kotona. Onneksi yleensä tekijät on tyylilleen uskollisia, niin että voi luottaa siihen, että tietää kenen kirjoissa hiiviskellään ja kenen ei.

      Toi areena on kyllä mainio, mua on melkein harmittanut ettei makseta tv-lupaa (kun ei siis ole sitä telkkariakaan), kun tota kuitenkin käytetään jatkuvasti. Nythän toki tuo yle-vero korjaa tämänkin ongelman. 😉

  9. 9

    sanoo

    Meidän kohta 2-v ei katso vielä telkkaria. Me vanhemmat katsotaan silloin, kun lapset ovat nukkumassa, jos jaksetaan (yleensä ei jakseta). En ole nähnyt tarpeelliseksi telkkarin katsomista lapselle opettaa, vaikka olenkin saanut kuulla olevani siitä syystä nipo. Mä en varsinaisesti ajattele, että tv olisi turmiollinen, mutta mun on vaikea nähdä sitä tarpeellisena myöskään. Oon myös pohtinut, tarvitaanko me aikuisetkaan televisiota. Voihan sitä katsoa netistä ne harvat ohjelmat, jotka oikeasti on hyviä. No, toistaiseksi ei olla tv:stä luopumassa, mies ei suostu 🙂

    Mutta tuohon varsinaiseen aiheeseen en osaa siis oikein kommentoida, kun kokemusta ei ole. Tosin luulen, että meidän herkkis pelkäisi aika monenlaisia ohjelmia.

    • 9.1

      sanoo

      Me taidettiin esikoiselle ruveta näyttämään videoita juuri silloin vähän ennen 2-vuotispäivää. Nyt kun ajattelee, niin silloinhan olisi ollut helppo elää vähän pidempään ilmankin, nyt kuopusten kanssahan se ei oikein toimisi. Mutta joo, muussa kuin lapsen viihdytystarkoituksessa mä en myöskään näe telkkarilla tai videoilla tarvetta – ja jos niihin ei ole tottunut, niin kyllä ne yleensä viihtyy ilmankin. Vaikka on se tietysti välillä vähän hassua, esikoinen ei 6-vuotiaana tiennyt mikä on jääkiekko (sen paremmin siis se esine kuin pelikään), koska ei ollut koskaan nähnyt sitä. No, nyt sen luistelutunnin jälkeen on jääkiekkolaisten vuoro, joten asiasta on saatu selvyys.

  10. 10

    sanoo

    Samaa olen ihmetellyt minäkin. Pelottavien kuvien lisäksi välillä on äänet järkyttävän kovia. Oikeastaan noiden äänien takia minä en ole vienyt meidän 4-vuotiasta leffaan, koska hän haluaa heti pois, jos on liian kovat soundit. Kun eka kerta koittaa, otetaan todellakin Peltorit kassiin. 🙂

    Päiväkodin kanssa olivat käyneet leffassa, Professori Baltasaria katsomassa. Jotain 1970-luvun tuotantoa, pitäisi olla kai mullekin tuttua, mutta ei soita kelloja.

    Meidän esikoinen on tosi huono sanomaan, milloin häntä jänskättää. Muutaman ohjelman kohdalla (TV2:n tarjontaa siis katsotaan) hän saattaa sulkea telkkarin, mutta välillä jää vaan tapittamaan. Kun kysyn, että ”Pelottaako?”, tulee vastaus että ”Joo, pannaan kiinni.” Eli ei pitäisi hyljätä lasta telkkarin eteen, vaikka usein niin teen. Fyysisesti olen samassa tilassa, henkisesti en välttämättä seuraa ohjelmaa enkä lapsen tunnetiloja.

    Kivoista elokuvista mainittakoon Risto Räppääjä, siinä ei pelottanut missään vaiheessa!

  11. 11

    sanoo

    Hmmm, Professori Baltasar ei mullekaan sano mitään, vaikka se näyttäisi tosiaan olevan 70-luvun jugoslavialaista tuotantoa, eli hämmästyttävää jos en ole sitä nähnyt. 😉

    Esikoisen kanssa mulla oli periaatteena – ja käytäntönä – että se ei katsonut videoita yksinään, vaan joku aina katsoi sen kanssa, jotta voitiin jutella jos tuli jotain kysyttävää (tai pelottavaa). No, nykyään käytäntönä on päinvastoin juuri se, että lapset katsoo videoita yksinään, jotta mä voin samaan aikaan tehdä jotain muuta. Samassa tilassa yleensä, mutta eipä siinä tosiaan tule keskityttyä.

    Risto Räppääjä meidän pitäisi kyllä katsoa, mä olen kuullut siitä niin paljon kehuja ja esikoinen rakastaa niitä kirjoja.

  12. 12

    pilami sanoo

    Meillä 3-vuotiaan mielestä Pikku Kakkosessa on tosi usein ”jännittävää” ja pitää olla siinä katsomassa vieressä. Saattaa siis juosta esim. keitiöön hakemaan äitiä: ”jännittää kauheasti”. Se on ollut itsellekin tosi avartavaa havaita että mitkä jutut lapsen mielestä on jännittäviä / pelottavia. Meillä kyllä aina halutaan ne jännätkin jutut katsoa loppuun. Mutta Pikku Kakkonenkaan ei ole mielestäni sellainen ”takuuvarma”, koska lapsi voi kokea jonkun tosi yllättävänkin jutun jännittäväksi. Muumithan on tosiaan tosi jänniä, ne nyt ei onneksi tällä hetkellä edes pyöri telkkarissa. Oktonautit on säännöllisesti myös tosi jänniä.

    Mutta samaa mieltä olen siitä, että lastenohjelmien ei todellakaan tarvitsisi olla jänniä. Lastenteatteri lienee varmempi valinta kuin elokuva. Leffoihin kun laitetaan tosi paljon sellaista koukkua aikuiskatsojillekin ja siinä varmaan joudutaan puntaroimaan lasten ja aikuisten katselukokemuksen välillä.

    Omasta lapsuudesta muistan, että joskus ala-asteikäisenä näin kaverin luona Hei me lennetään -leffasta pitkän pätkän. Mulle jäi päälimmäisenä mieleen ihan painajaismainen tunnelma. Erityisesti se kohta, kun autopilot tulee päälle ja se on sellainen muovinukke hirveällä virnuhymyllä. Kun ohimennen näin samaa leffaa aikuisiällä, niin suorastaan hämmästyin tajutessani, että sehän on tosiaan komedia. Ihan tosi tärkeätä olisikin pohtia vanhempana sitä miten eri tavalla lapset hahmottavat maailmaa ja mitkä aikuisen mielestä koomiset tai hassutkin asiat voivat olla tosi painajaismaisen oloisia.

    • 12.1

      sanoo

      Näinhän se on, että ylipäätään pitäisi herkemmällä korvalla kuunnella lapsia, koska ne tosiaan kokee usein maailman niin erilaisena. Monesti huomaan, että joku omasta mielestä ihan normijuttu on jostain syystä jäänyt vaivaamaan lasta, kun se on ymmärtänyt sen toisin kuin mitä oli tarkoitettu – tai että ei vain ole ymmärtänyt, sekin että oudot asiat monesti tuntuu pelottavilta ja niin monet asiat on lapsille vielä outoja.

  13. 13

    sanoo

    Minua pelottaa liikaa about 50% elokuvista ja tv-sarjoista ja 1,5v lapseni itkee jo Viisi pientä ankkaa-laulustakin. Että onnea vaan loppuelämään. Miksi pitääkin ollanäin yliherkkää sakkia ja vielä periyttää se? Yhyy.
    P.S. Ruohometsän kansa, älkää katsoko jos tulee vastaan. Traumat.

    • 13.1

      sanoo

      Hmmm, enpä ollut tullut ajatelleeksi että siinä ankkalaulussakin on tosiaan aika synkkiä sävyjä… Mutta mä olen kyllä ihan sitä mieltä, että vika on maailmassa eikä meissä herkkiksissä. Kun kerran eletään yhteiskunnassa, jossa on asiat enimmäkseen tosi hyvin eikä mitään pelättävää, niin pitääkö sitten ehdoin tahdoin pelotella ihmisiä?

      Mä olen vain lukenut Ruohometsän kansan, ja se kyllä oli yksi mun suosikkeja lapsena (tykkäsin kaneista ja se on aika lailla ainoa kaneista kertova kirja ikinä), mutta on siinä kyllä muutamia aika kamalia kohtauksia – voin kuvitella että kuvina ne on vielä kamalampia.

  14. 14

    Vellamo sanoo

    Meidän vähän herkkikset nelivuotiaat katsovat pari kertaa viikossa Pikku kakkosta, mutta siinäkin on juttuja, joita pitää hypätä yli, koska ne ovat turhan jännittäviä. Pikku kakkonen on ollut kehissä ehkä vuoden verran (alussa siitä katsottiin vain muutamia kesyimpiä ohjelmia), mutta sen lisäksi oikeastaan vain Maisa-hiiri -dvd:t ja Pipsa-possu ovat sellaisia, että lapset haluavat ja uskaltavat niitä katsoa.

    Meilläkään ei ole telkkaria. Siihen ei liity kummempaa vakaumusta, mutta ei nyt vain satu olemaan, osittain ehkä myös siksi, että olen ruutuaika-asioissa aika nipo. Senkään vuoksi en ole myöskään halunnut ”kouluttaa” muksuista reippaampia jännittävien lastenohjelmien katsojia, ja koska meillä kuitenkin luetaan paljon, luotan siihen, että jossain vaiheessa päästään katsomaan yhdessä oikeasti hyvää viihdettä. (Elitistin vikaa täällä…)

    Mutta yleisestikin minua harmittaa, että hyviä lastenohjelmia pienille ei ole enempää. Hyvä tarkoittaa mielestäni esimerkiksi
    – suhteellisen verkkaista etenemistä ja laadukasta taustamusiikkia (ei sitä ärsyttävää tingeltangelia, joka on kaikkien Pikkukakkosten ohjelmien tunnarina)
    – hyvää tarinaa
    – ei pelottelua
    – ei räikeää sukupuolittamista (!!!)
    – ei alleviivattua opetusta joka kohdassa

    Onko tällaisia? Maisa on minusta aika kiva, mutta sen aika alkaa olla ohi jopa meillä.

    • 14.1

      sanoo

      Harvassa tuntuu tosiaan olevan. Maisaa meillä esikoinen tykkäsi katsoa aika isoksi, mua itseäni ne vähän ärsyttää. Ja Pipsa-possua on katsottu nyt kun sitä on ollut areenassakin. Yksi klassikko on muuten Myyrä, me aloitettiin aikanaan sillä ja sitä katsottiin vuosia. Ne taitaa vain kaikki olla ilman puhetta, ja meillä yksi pointti videoiden katsomiseen olisi ranskan vahvistaminen, eli ne ei siihen auta – mutta muuten täyttää kyllä nuo kriteerit aika hyvin.

  15. 15

    Riikka sanoo

    Mun suosikkeja alle kouluikäisenä olivat ehdottomasti Pekka ja Pätkä -elokuvat! Olivat hauskoja ja ei varmasti pelottanut, mutta eivät taida olla enää kovin poliittisesti korrekteja.. Toisaalta, olen itse katsonut lapsena paljon huonolla maulla tehtyä viihdettä ja musta on silti tullut ihan fiksu ja suvaitsevainen ja huomaavainen ihminen.

    • 15.1

      sanoo

      Ehkä huonolla maulla tehty viihde on nimenomaan kasvattanut suvaitsevaiseksi? 🙂 Mäkin muistan, että Pekkaa ja Pätkää tuli telkkarista, mutta ne ei tainneet mua oikein koskaan innostaa, ehkä pitäisi kokeilla uudestaan.

  16. 16

    jospa sanoo

    Meillä 5v pelkää edelleen suurinta osaa ohjelmista, myös pikkukakkosesta tulee usein jotain liian pelottavaa. Suomen kielen vahvistamisen takia koitan kuitenkin saada sen sitä katsomaan aina välillä, koska mua ärsyttää joku saman ulkoa osatun dvd:n katsominen aina vaan (just muutettiin takas Suomeen Keniasta, jossa hän oli englanninkielisessä koulussa ja suomi jäi aika lailla taka-alalle) ja pikkukakkosessa joutuu kuitenkin kunnolla seuraamaan mitä tapahtuu ja mitä sanotaan. Sitä ennen lapsi ehti olla vasta pari vuotta Suomessa, hän on adoptiolapsi ja Suomeen tullessaan melkein kaksivuotiaana ei osannut vielä mitään kieltä, joten suomen kielessäkin on vielä tekemistä. Lisäksi sekä hän että pikkusisarus 2v pelkäävät herkästi kaikkea, ja koska isompi on myös todella meluherkkä, en voisi kuvitellakaan elokuvateatteriin menemistä hänen kanssaan, jo pelkät volyymit ois liikaa. Olen myös ihmetellyt tätä, että miksi ihmeessä lastenelokuvien ja -ohjelmien pitää olla jännittäviä? Maisasta on meillä tykätty juuri siksi, ettei siinä tapahdu ikinä mitään jännää, ja samalla saa paljon arkista sanastoa (käytän ranskankielistä Maisaa/Mimiä ranskan alkeiskurssilla opetusmateriaalina aina välillä :)). Nykyään lapsi katsoo myös Puuha-Peteä ja lelumaan Noksua, sekä tietenkin ikisuosikki Myyrää, josta ei kyllä mitään kieltä opi, eli en itse sitä siksi niin suosi. Telkkaria meillä ei ole mutta juuri saimme kaverilta pikkutelkkarin lainaan, siitä lapset katsovat joskus dvd:itä sillon, kun me halutaan ite olla koneella :).

    • 16.1

      sanoo

      Elokuvateatteri on kyllä tosiaan jo miljöönäkin aika jännä – tosin siihenhän sitten isompana sen lumokin perustuu.

      Maisa onkin kyllä hyvää alkeiskurssimateriaalia, ne puhuukin niin hitaassa rytmissä ja simppeleillä lauseilla – meilläkin sitä katsotaan ranskaksi, en ole kiinnittänyt huomiota onko suomenkielinenkin versio samalla tavalla helppoa kieltä.

      Tässä telkkarittomuudesa on juuri tuo ongelma: jos lapset katsoo videoita tietokoneelta, ei itse voi samaan aikaan olla koneella. Tosin tuleepahan sitten rajoitettua kaikkien ruutuaikaa. 😉

  17. 17

    EM sanoo

    Luin tän postauksen jo aiemmin, mutta piti ihan ajan kanssa miettiä asiaa. Vaikeus lienee juuri siinä, että lapset ovat keskenään niin erilaisia. Yksi pelkää jotain, mitä ei olisi voinut arvata kenenkään pelkäävän ja toinen taas ei pelkää yhtään jotain, mikä yleensä lapsia pelottaa. Itse muistan saaneeni katsoa aika pienenä esim. saksalaisia poliisisarjoja, jotka oli mielenkiintoisia, mutta en mä niitä pelännyt vaikka oli rikollisia ja jännittäviä tilanteita. Sen sijaan vuosikausien trauman sain koulu-tv:n täysin asiallisesta valistusohjelmasta, jossa kerrottiin mitä pitää tehdä tulipalon sattuessa, ja jossa ei kukaan loukkaantunut tai ollut muutakaan erityisen dramaattista. Mikään muu asia koko lapsuuteni aikana ei mitenkään liittynyt tulipaloihin, kotona taisi hälytin laueta yhden kerran, kun ruoka unohtui uuniin, eikä sekään ollut mitenkään pelottava tilanne. Silti vaan meni yöunet siitä ohjelmasta tosi pitkäksi aikaa.

    Ihan vain tämän oman lapsuudenkokemukseni pohjalta jäinkin miettimään, että olikohan se vaan hyvä, että mä sain katsoa aika vapaasti tv:tä (vanhempien seurassa ainakin) ja lukea melko lailla mitä halusin: faktan ja fiktion ero tuntuu olleen selvä jo aika aikaisin. Tulipalo oli hirveän pelottava ajatus, koska niitä on ihan oikeasti ja ne on vaarallisia, mutta vaikka ne saksalaiset poliisit tai muumien mörkö saattoi olla hirmu jännittäviä ja vähän pelottaviakin, ei se haitannut, koska samalla tiesi että ne ei ole totta ja sillä ajatuksella pystyi rauhoittamaan itsensä.

    • 17.1

      sanoo

      Tää on kyllä tosiaan vaikea juttu, koska niin eri asiat voi kokea pelottavina. Varsinkin pienen lapsen kohdalla sitä on vaikea arvata mikä pelottaa, eikä se välttämättä osaa vielä kunnolla sitä itse sanoakaan. Mutta tollahan lapsia yleensä lohdutetaankin, että ”se on vain satua, ei se ole totta”, ja sehän on ihan loogista, että silloin ei tarvitse pelätä – mutta mulla tää ei oikein toimi edelleenkään, aikuisenakaan. Mä pelkään pelottavia kirjoja ja leffoja vaikka tiedän ihan hyvin, ettei se ole totta – pahimmassa tapauksessa se vain pahentaa ahdistusta /pelkoa, kun ajattelen, että okei, tää ei ole totta, mutta oikeasti maailmassa tapahtuu vielä paljon kamalampia asioita. No tää pätee ehkä enemmän sellaisiin ahdistaviin kamaluuksiin kuin nurkissa hiippailijoihin. ONkohan tästä tehty jotain psykologista tutkimusta? Mitä ihmiset pitää pelottavana ja miten ne siihen reagoi? Varmaan kyllä on.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *