Pelosta

pulkkamäki

Ruotsissa käyttävät kypärää pulkkamäessä. Ei ehkä ihan huono idea.

Mä olen itse monessa asiassa aika pelokas ihminen. Säikähdän tosi helposti ja koen monet asiat pelottavina – taas yksi tyypillinen erityisherkän piirre. Vielä teininä pelkäsin viedä roskia niin että välillä sydän hakkasi, koska kuvittelin, että roskalaatikossa on ruumis (varmaan olin saanut idean telkkarista tai jostain uutisesta), illalla pelkäsin, että ikkunan takana on vampyyri, tyhjässä kellarikäytävässä pelkäsin, että yhtäkkiä ovesta astuukin joku (joku vaan pelottava), kotona eteisessä pelkäsin Mörköä, sängyssä maatessa en uskaltanut laittaa kättä reunan yli, jos siihen vaikka olisi tarttunut joku…

Tajusin, että mun on lopetettava pelkääminen, kun muutin kotoa 18-vuotiaana ja olin ekaa kertaa viemässä roskia uuden kodin roskikselle. Että vaikka siellä roskiksessa jonain päivänä olisikin ruumis, niin sitä tilannetta ei yhtään paranna se, että olen kokenut siitä pelkoa satoja kertoja aikaisemmin. Pelko on kamala tunne, ja mä päätin, että en enää pelkää turhaan.

Kymmeneen vuoteen mä en pelännyt juuri mitään. Lentokoneessa tuli paha olo, mutta ei mua pelottanut, että se tippuu, kaupungilla kun itsensäpaljastaja lähti seuraamaan mä sanoin sille, että nyt mä soitan poliisit ja soitin, matkustin yöbussilla halki Euroopan ja kadullahuutelijoille huikkasin, että hyvää päivänjatkoa vaan sullekin.

Ja sitten tulin raskaaksi. Ostin nastat kenkiin, etten vain liukastuisi ja saisi keskenmenoa. Opiskelin pastöroitujen ja pastöroimattomien juustojen eroja ja turvakaukaloiden törmäystestituloksia. Kun esikoinen oli syntynyt, kolme kuukautta etuajassa, ja ollut kaksi viikkoa vastasyntyneiden teho-osastolla, meillä oli tapaaminen hoitavan lääkärin kanssa. Mä olin lukenut synnytyskertomuksesta (ja itsekin puolella korvalla kuullut leikkaussalissa), että vauva oli syntynyt sinisenä ja velttona ja intubointi ei heti onnistunut. Mä pelkäsin valtavasti, että sen aivot oli ehtineet kärsiä hapenpuutteesta, ja kysyin tapaamisessa lääkäriltä, oliko synnytyksessä tai ekoissa viikoissa jotain sellaista, mistä pitäisi tulevaisuuden kannalta olla huolissaan. ”No huolissaan te saatte olla seuraavat viisikymmentä vuotta. Nämä ensimmäiset kaksikymmentä on siitä helpommat, että voitte vielä itse vaikuttaa asioihin. Sellaista se vanhemmuus on”, lääkäri vastasi, ihan ystävällisesti ja lempeästi.

Nyt mä olen huolehtinut ja pelännyt kohta kymmenen vuotta. Mutta elämää on elettävä, eikä sitä ole kiva elää pelossa. Niinpä lapsi saa kulkea itse autotien yli (kunhan heijastimia roikkuu joka puolella ja olen muistuttanut, että liukkaalla autot ei ehdi jarruttaa), saa kulkea koulumatkan niinäkin päivinä, kun koulusta on tullut viesti, että joku (suomalainen mies) on houkutellut lapsia mukaansa koulun liepeillä (kunhan olen muistuttanut, että kenenkään tuntemattoman matkaan ei ikinä pidä lähteä, ja että lasten kiusaajat ei vie mukaansa kovaa huutavia ja juoksevia lapsia). Ja lapsi saa itse paistaa lättyjä ja uida syvässä altaassa ja pyöräillä leikkipuistoon ja laskea puiden välistä pulkalla.

On pelkoa, jolle on järkevä syy, ja joka ohjaa toimimaan riskien vähentämiseksi. Pyöräilykypärä, heijastin ja uimataito on tarpeellisia riskien minimoimiseksi, koska päävammat, autojen seassa kulkeminen ja vesileikit on lapsia uhkaavia vaaroja, joita on helppo torjua aiheuttamatta haittaa kenellekään.

Ei rasismia minun nimissäni -mielenosoitusta järjestäessä kohtasin muutaman kerran kysymyksen – tai syytöksen – että vähättelen ihmisten kokemaa pelkoa turvapaikanhaijoiden taholta tulevaa ahdistelua kohtaan.

Pelko on tunne ja tunteet on aina subjektiivisia. Mä en voi tietää, mitä joku toinen tuntee, enkä mä voi muuttaa toisen tunteita. Pelko on varmaan yksi voimakkaimmista tunteista – ihan evoluution takia – ja tunne joka pistää meidät reagoimaan. Mutta me ei olla enää vaistojen varassa toimivia luolaihmisiä, vaan yleensä me pystytään hallitsemaan tunteiden aiheuttamia reaktioita järjellä, ja jopa vaikuttamaan niihin tunteisiimme. Meidän yhteiskunta ei toimi tunteiden vaan järjen varassa. Klassisena esimerkkinä lennonjohtaja tai aivokirurgi; ”musta tuntuu, että pitäisi tehdä näin” ei ole riittävä perustelu niissä puuhissa.

Edellisviikolla Rajat kiinni -ryhmän Facebook-seinää lukiessani silmiin osui tämä:

”Tänään kävin ruokaostoksilla paikallisessa Citymarketissa (en enää niin usein käy Prismassa kun siellä on useimmiten aikamoinen kööri mamuja) ja olin kävemässä hyllyjen väleissä, navigoiden, kamoja koriin lapaten. Karkkihyllyn kohdalla vastaan tuli kolme mamua, huutaen ja ilakoiden. Kaikki kantaväestön edustajat välittömästi väistivät, siirsivät katseet hyllyihin ja poistuivat mamujen tieltä. Mukaan lukien minä itse. En uskalla mamuja edes katsoa ettei vaan tulisi mitään väärinkäsityksiä.
Tähän tämä on mennyt. Pelkoa arkisten asioiden hoidon lomassa. Pelkoa omasta turvallisuudesta koska mamut eivät pelaa samoilla säännöillä kuin me muut. Ahdistavaa.”

Mitä tässä siis tapahtui? Kolme ihmistä tuli Citymarketin karkkihyllylle, nauroi ja puhui kovalla äänellä. Kirjoittaja pelkäsi oman turvallisuutensa puolesta.

Mä vaahtosin tästä miehelle: ”Vitsi missä paratiisissa me eletään, kun ihmisillä on varaa pelästyä karkkihyllyllä vierasta kieltä puhuvia tyyppejä.”

Mä en väitä, etteikö turvapaikanhakijat olisi ahdistelleet naisia tai tehneet rikoksia. (0,08% turvapaikanhakijoista on jopa syytettynä raiskauksesta, ja Twitterissä mulle vakuutettiin, että 2% on syyllistynyt rikokseen – tähän mulla ei ole muuta lähdettä.) Mutta nää ei ole sellaisia lukuja, että meidän tarvitsisi pelätä Citymarketin karkkihyllyllä. Meidän ei tarvitse perustaa katupartioita. Valitettavasti Suomessa naisille se todennäköisin paikka tulla pahoinpidellyksi tai raiskatuksi on edelleen oma koti.

Mä en edelleenkään halua vähätellä kenenkään pelkoa. Mutta mä toivon, että ihmiset pystyisi voittamaan pelkonsa järjen avulla. Meidän lapsille (ja meille) ei ihan oikeasti suurimpana uhkana ole turvapaikanhakijat, vaan liikenne, hukkuminen ja kaatuminen tai putoaminen (THL:n raportti lasten ja nuorten kuolemaan tai sairaalahoitoon johtaneista tapaturmista). Ei ruveta pelkäämään ennalta, eikä varsinkaan epätodennäköisiä riskejä. Ja jos pelottaa, tehdään jotain rakentavaa niiden riskien minimoimiseksi. Lapsille kannattaa ihan varmasti edelleen opettaa, että kenenkään mukaan ei pidä lähteä, että aina saa ja pitää sanoa ei kovaan ääneen jos joku sanoo tai tekee jotain mistä ei pidä, ja että aikuisille pitää heti kertoa. Turvapaikanhakijoille pitää löytää mahdollisuuksia tutustua meihin paikallisiin ja tulla osaksi yhteisöä. Mutta ei kukaan vaadi kaikkien autojen kieltämistä, vaikka niiden takia keskimäärin 9 pientä lasta kuolee vuosittain.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Ihailen sua Emilia, kun jaksat ja osaat koota ajatuksesi näistä asioista näin fiksusti ja asiallisesti. Musta tuntuu niin kuin mun pitäisi osata kirjoittaa blogissani enemmän ja paremmin tästä kaikesta, mutta yleinen keskustelu on kulkenut niin erikoiseen suuntaan, etten oikein tiedä mitä sanoa. Sen verran nyt ehkä tähän yhteyteen sentään, että jos mua pelottaisi joka kerta kun ympärillä joku selkeästi muunmaalainen puhuu vierasta kieltä en voisi lähteä täällä Khartumista kotoa mihinkään! 🙂

    Mun on hyvin vaikea ymmärtää miksi jotkut tuntevat niin suurta tarvetta lietsoa pelkoa turvapaikanhakijoita kohtaan.

    • 1.1

      sanoo

      No niinpä, mä jotenkin kuvittelin, että suomalaisista suurin osa on matkustanut sen verran, että on huomannut, että vaikka ne ulkomaalaiset voi olla kummallisia, niin ei ne yleensä vaarallisia ole. 🙂

      Seuraava kysymys tietysti on, että ketä pelon ja vihan lietsominen hyödyttää. Musta sitä ei ole ihan tarpeeksi kysytty – eikä ainakaan vastattu – vaikka tuntuu, että mitään muita aiheita ei eteen tulekaan.

  2. 2

    Kaislakerttu sanoo

    Minusta se pelkääminen on myös hyväksymisen synonyymi.

    Pelkään että lapseni jää auton alle. Ajan silti autolla enkä vainoa liikennettä. Yritän vaikuttaa muun muassa liikennevirastoon jos meidän alueen risteyksissä on ongelmia.

    Jos lapseni jäisi auton alle suojatiellä, olisin äärettömän vihainen sille joka ajoi yli. Mutta vain sille. En sen perheelle. Viha kaiketi laantuisi ajan myötä.

    Entä jos ajaja olisi mamu? Viha ei olisi sen voimakkaampi. Itse asiassa ymmärrystä olisi enemmän, ajattelisin että keliolot yllättivät. Pahinta olisi jos tekijä olisi jonkun koululaisen vanhempi. Heiltä odotan eniten.

    Pakko kysyä että kuulostanko mä suvakilta vai rasistilta? Osallistun kyllä keskusteluihin mutta en vielä tiedä mikä oma linja on.

    • 2.1

      Kaislakerttu sanoo

      Yksi sana jäi pois, kännykällä kirjoittaminen oli huono idea, kun tiivistää ihan hölmösti kaiken: tarkoitin tietysti sanoa, että pelkääminen on joskus sama kuin se, että ei hyväksy.

      ”Pelkään, että lapsi saa nimeksi Hamppus” > ”En hyväksy, että lapsi saa nimeksi Hamppus”

      Ja viimeinen kysymykseni siitä, kuulostanko suvakilta, tulee mielenkiinnosta. En vieläkään tiedä miten perus-suvaitsevainen täysin ajattelee, koska asun maalla ja voin sanoa että täällä toisenlaista äänenpainoa on paljon enemmän ainakin äänessä.

  3. 3

    sanoo

    Kiitos, hyvä huomio. Me tosiaan taidetaan aina pelätä sellaista, mitä ei hyväksytä. Ehkä voi myös pelätä asioita, jotka hyväksyy, mutta silloin on valmis tekemään jotain sen pelon ylittämiseksi.

    Musta sellainen normaali ”perussuvaitsevainen” kanta on juuri se, että ei leimata kokonaista ihmisryhmää yhden -tai edes useammankaan – tapauksen perusteella. Syksyllä jäi (taas) Helsingissä lapsi auton alle, mutta ei siitä noussut sellaista ”kaikki rekkakkuskit on just tollaisia – kaikki miehet on just tollaisia – kaikki suomalaiset on just tollaisia – kielletään suomalaisilta rekan ajaminen” -haloota. Ja okei, ero on tietenkin siinä, että se oli onnettomuus, väkivaltarikokset taas on harkittuja. Mutta silti.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *