Painajaisia

Tukholmaan lasten kanssa

Pieneltäkin se näyttää. Ja meri isolta ja harmaalta.

Mä kuvittelin että ensimmäinen yö laivalla oli huono. Poika itki lohduttomasti unissaan ja herätti meidät muut, mutta ei suostunut heräämään itse rauhoittuakseen. Sitten kolattiin Maarianhaminan satamassa ja sen jälkeen rupesikin avomerellä jo keinuttamaan ja kolisemaan melkoisesti. Mä makasin valveilla ja mietin, miten saisin onnettomuuden tullessa kolme lasta seuraavan kannen pelastustasemalle. Portaat olisivat taatusti jyrkät ja laiva keinuisi. Esikoinen ehkä pääsisi kiipeämään itse, mutta pystyisinkö pidättelemään takaa rynniviä, niin että kaksosetkin pääsisivät portaat ylös? Tarjoutuisiko joku kantamaan toisen? Voisinko luottaa siihen, ettei se joku antaisi lapsen tippua? Vai voisinko nostella niitä vuorotellen portaita ylöspäin? Laittaa rinkkaan ja kantaa selässä? Onko pelastusliivejä lasten kokoa? Kannattaisiko niille pukea haalarit ja saappaat vai syöksyä portaisiin mahdollisimman nopeasti?

No, jossain vaiheessa mä kuitenkin nukahdin uudelleen, lapset nukkui ja Tukholmaan saavuttiin hyvillä mielin. Tukholmassa käytiin Vasa-laiva -museossa (retkestä varmaan enemmän tuonnempana), joten haaksirikko-teema pysyi tuoreena mielessä. Lasten käydessä nukkumaan tultiin Tukholman saariston suojasta taas avomerelle, ja mä totesin, että en edes yritä nukahtaa ennen Maarianhaminaa. Lueskelin ihan muina naisina, ja koetin vakuuttaa itselleni ja esikoiselle joka myös heräsi, että eihän tämä ole erityisen kova myrsky ja täällä ulkohytissä vaan kolisee enemmän. Nukahdin Maarianhaminan satamassa ja heräsin heti kun sieltä käännyttiin taas merelle.

Mä olin päätynyt siihen tulokseen, että voisin ehkä saada lapset portaita sinne pelastusasemalle, mutta nyt ongelma oli se, koska sinne pitäisi lähteä. Siinä vaiheessa kun kuulutetaan? Myöhäistä. Siinä vaiheessa kun laiva kallistuu? Todennäköisesti myöhäistä. Siinä vaiheessa kun koneiden ääni muuttuu? Viimeistään. Vai jo siinä vaiheessa kun kuulostaa siltä, että nyt se keulavisiiri meni mereen? Siis nyt? Vai nyt?

Jossain vaiheessa mä kuitenkin vielä nukahdin, koska heräsin aamun sarastaessa siihen, kun joku raotti ikkunaverhoa ja pieni ääni kysy huolestuneena: ”Ei laiva tippuu?”

”Ei tietenkään, ei meidän laiva uppoa, se oli se Vasa-laiva joka upposi, tää on niin hyvin rakennettu ettei tämä uppoa, ne aallot vaan keinuttaa ja kolisuttaa. Ei tarvitse yhtään pelätä, ei laivat uppoa.” Päinvastaisesta ehdit kyllä vakuuttua sitten kun itse olet äiti.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Kommentit
    • 1.1

      sanoo

      No, reissu kokonaisuudessaan oli oikein kiva, että lähtisin milloin vain uudestaan – jos nyt ensin pari yötä nukutaan kuivalla maalla. Heti kun oli päivännäkö ja noustiin ylös niin laivallahan oli taas ihan kivaa, myrskystä huolimatta. Mutta ehkä seuraavan reissun voisi kuitenkin tehdä kesällä.

  1. 2

    J sanoo

    Minä olen tasan kerran ”nukkunut” laivalla ja siihen se saa jäädä loppuiäkseni. Olin tietenkin vaatteet päällä koko yön varmuuden vuoksi, ja pohdin juuri tuota samaa koko ajan, eli että millä hetkellä on lähdettävä niihin pelastusveneisiin – vaikka minulla ei edes ollut lapsia vielä silloin. Kävin pari kertaa siellä jossain kannella kysymässä henkilökunnalta että siis kaatuuko tämä laiva nyt piakkoin, ja minulle ihan ihmeen ystävällisesti vastattiin molemmilla kerroilla että ei tämä kaadu, tuulee vain vähäsen. Vettä sinänsä en pelkää (olen asunut lapsuuteni aivan järven rannalla ja veneessä on tullut vietettyä paljon aikaa), mutta se iso laiva on aivan eri juttu – eikä siis todellakaan minun juttuni. Tuntuisi aivan naurettavalta ajatukselta lähteä ”rentoutumaan” laivalle…

    • 2.1

      sanoo

      Mulle tää oli ihan uutta, koska mä en ole koskaan ennen pelännyt laivassa, siellä pingviinikannellakaan, yläkansista puhumattakaan. Mutta joo, ilmeisesti laivalla rentoutuminen ei sitten olekaan kaikkien juttu.

  2. 3

    Vilijonkka sanoo

    Niin tuttua. Ennen lapsia en ollenkaan pelännyt laivoissa (tai oikeastaan missään muuallakaan), mutta nykyään mietin just sitä, miten saan sitten lapset pelastettua. Lasten kanssa ollaankin viime aikoina menty vain Ahvenamaalle tai Tallinnaan, niin ei tarvitse nukkua laivassa… Joskus kun oltiin yökylässä sellaisessa talossa, jossa on yläkerta, niin mietin puoli yötä että missä järjestyksessä ja miten saan lapset alas palotikkaita, ja voinko jättää osan niistä (ja minkä osan) palavaan taloon odottamaan siksi aikaa kun kannan toisia, vai pitääko kaikkien mennä tikkaita yhtä aikaa…

    • 3.1

      sanoo

      On nää hilpeitä. Mä mietin Albaniassa laitanko turvavyön itselleni vai lapsille (kaikille ei siis riittänyt), että kumpi pahempi, loukkaantuneet ja orvot lapset vai yksi kuollut lapsi. Ja samalla sitten selität pirteällä äänellä, että ei se haittaa, kaikissa maissa ei ole turvavöitä / laivat ei uppoa / tulipaloja ei syty.

      Esikoisen kanssa mä en mielestäni kelannut näitä ollenkaan samassa mittakaavassa, eli selvästi tää logistinen haaste on se, mikä ahdistaa.

  3. 4

    sanoo

    Tätä ei ehkä pitäisi myöntää ääneen mutta kun me mietittiin kolmannen lapsen hankkimista mua ei niinkään ahdistanut se ettei tähän maailmaan pitäisi yhden perheen järjestää näin montaa lasta kuin se huoli miten saan kolme pientä tulipalon sattuessa ulos talosta – ja lasten lisäksi miehen ja koirat myös hereillä ja mukaan. Että voin hyvin kuvitella yöt laivassa… Enkä varmaan rohkenisi kolmen kanssa lähteäkään laivalle valvomaan! Kiva että matka muuten sujui hyvin. Vasa-museo on mahtava. Käytiin siellä koko perheen voimin viime kesänä ja Miko muistelee vierailua edelleen. Junibacken ei jäänyt ollenkaan yhtä hyvin mieleen kuin haaksirikkoutunut laiva.

    • 4.1

      sanoo

      Siis en rohkenisi ehkä lähteä yksin laivalle lasten kanssa. Koko porukalla kyllä – uskon että mies jaksaa pahimmassa tapauksessa kantaa vaikka kaikki kolme lasta ja mä voin sitten yrittää pidätellä ihmisvirtaa. Ei että olisin asiaa mitenkään tullut ajatelleeksi koskaan ennen 😉

      • 4.1.1

        sanoo

        Joo, mä jotenkin olin ajatellut, että se riittää, kun ollaan siellä pinnan yläpuolella olevissa hyteissä – ja niin varmaan olisi riittänytkin, jos ei myrsky olisi pitänyt hereillä. Mutta tiedänpähän seuraavaa reissu varatessa pyytää hyttiä siitä pelastusaseman vierestä. 🙂 Mutta joo, Vasa-laiva oli hieno, Anaïs oli sen jo nähnytkin, mutta ei toisto haitannut.

  4. 5

    sanoo

    Apua. Voin sympata. Ja ehkä nyt hautaan omat haaveeni risteilystä – tiedän, että meillä on vain yksi lapsi, mutta hypotermian se kuitenkin siellä pelastuslautalla saa ja kuolee syliin, ei kuulosta hauskalta sellainen.

    • 5.1

      sanoo

      Mä voin suositella sellaista romaania, jossa perhe haaksirikkoutuu Biskajanlahdella (purjeveneeltä tosin). Eivät saa hypotermiaa, mutta ei kyllä silti ole hauskaa.

      Hmmm, näiden juttujen jälkeen mun ei ehkä kannata yrittää blogiyhteistyötä laivayhtiöiden kanssa vähään aikaan ainakaan.

  5. 6

    sanoo

    Hehe. Juuri näin ja aamen. Ei ole enää niitä yökerhon jäämiä vaivuttamassa uneen, niinku joskus menneillä vuosikymmenillä. Silloin oli vielä turvana humalaisen mielen kaikkivoipaisuuskuvitelmat. Nyt on vaan ne maailman tärkeimmät lapset, jotka ei osaa ees uida. Kääk.

  6. 7

    Jenna sanoo

    Mä päädyin siihen, että laitan pojan kantoreppuun ja pipon päähän ja peiton ympärille. Ja rynnin tietysti ekana sinne pelastuslautalle, koska mullahan on vauva! Mutta siis vaan yksi lapsi pelastettavana.

    Mietin myös kotona kuinka saan pojan pelastettua tulipalon/murtovarkaan varalta, kun se nukkuu omassa huoneessa. Voi meitä äitejä 🙂

    • 7.1

      sanoo

      Hyvä suunnitelma! Ja pipo on tärkeä, estää sitä hypotermiaa. Mun pitäisi varmaan vaivihkaa testata, pystyisikö noita kahta pakkaamaan tohon rinkkaan.

      Ja omassa huoneessa nukkuminen. Toisaaltahan se on ihan autuutta, ettei kuule jokaista huokausta siinä korvan juuressa, mutta kyllä vieläkin joskus täytyy käydä varmistamassa, että hengittäähän ne siellä.

  7. 8

    sanoo

    Kuulostaapa tutulta, luultavasti kävisin tismalleen samat jutut itekin laivassa läpi. Ihan paniikissa.

    Hassua sinällään, että ennen lapsia olisin ollu ihan vaan että whoah, keinuupa ja koliseepa laiva makeesti!

    • 8.1

      sanoo

      Aivan, mä muistan elävästi esitelmöineeni ranskalaisile risteilyvieraille siitä, miten täältä alakannen hyteistä ei sitten ole mitään pelastumismahdollisuuksia ja taitaa olla talvimyrskyä muuten tekemässä. Sarjassamme kuinka muutuin yhtäkkiä omaksi isoäidikseni.

  8. 9

    sanoo

    Minäkään en muista ikinä pelänneeni laivassa ennen äidiksi tuloa!! Mutta pienten kanssa myrskyssä valvoin yöllä sinun laillasi kauhuskenaarioita ja pelastautumissuunnitelmia miettien. Tarkistin pelastautumistiet jne. Minä hullu kun vielä luin Estonian onnettomuustutkintapöytäkirjan lähes kokonaisuudessaan…

    • 9.1

      sanoo

      Ja mä luin kesällä Katja Kallion Hitsaajan… Ei tuolla varmaan monikaan äiti nukkunut. Mietin, että jos lähdetään tyhmemmältä säällä, niin saankohan silloin paremmin unenpäästä kiinni, vai onko laivalla nukkuminen kertakaikkiaan mennyttä.

  9. 10

    sanoo

    Oi, voin niin samaistua! Itse olen joskus pohtinut myös sitä, miten tällaisia pelkotiloja tämä kuuluisa Titanic-leffa on lietsonut..

Trackbacks

  1. […] Syksyllä Tukholman Vasa-museossa mielenkiintoinen ja koskettava osa näyttelyä oli se, jossa kerrottiin laivan mukana uponneista ihmisistä, ja miten heistä oltiin kerätty tietoa. Oli tietysti analysoitu hampaat ja luut, päätelty sukupuoli, ikä, ravinto ja todennäköinen yhteiskuntaluokka. Ja sitten oli kaiveltu myös taskujen sisältö. […]

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *