Onnenhetkiä

iloinen lapsi, onnellinen vanhempi

Painan nenän lapsen poskeen ja nuuhkin. Poski tuoksuu erilaiselle kuin tukka, ja erilaiselle kuin kämmenet tai maha. En usko, että tunnistaisin lapsen tuoksun perusteella, mutta kun tiedän, että tämä on minun lapseni tuoksu, se tuntuu omalta eikä siitä saa tarpeekseen.

3-vuotiaat halaavat toisiaan ja nauraa kikattavat. Kypärämyssyt työnnetään takaraivolle kun ”minä olen Emilia, sinä ole Papa”. Ja taas naurattaa.

Kaksi lasta istuu rentoina sylissä ja täyttää sylin ja tuolin. Toinen kääntää kirjan sivua ja haluaa aina tietää missä kalan äiti on. Miten voi olla niin mukavaa istua yli 20 kilon paino sylissään?

”Mikä oli sun paras lastenohjelma kun sä olit pieni?” Ihan kuin uudessa ystävyydessä tai rakkaudessa, parasta on se, kun saa muistaa ja kertoa kaiken uudelleen; miten Nukkumatilla oli hienoja koneita, pihalle tehtiin jäämäki ja koulun välipalakiisseli oli pienessä purkissa. Ja jakaa uudelleen parhaat hetket; Jokke-kanin kuoleman Saariston lapsissa.

Lapsen nenä kipristyy innokkaaseen virnistykseen – melkein mikä vain riittää syyksi.

”Minä osaan itse!” Ja niinhän sinä jo osaatkin, iso ja taitava lapsi. Aina välillä jään ihan sanattomaksi, ja mietin, mitä kaikkea vielä saatkin aikaan.

Aamulla lapsen liikkeet ovat yön jäljiltä kuin robotilla, ja kädet kuumat. Otsa on rypyssä. Sitten kulmakarvat ja ääni kohoavat kysymykseen, koska aina on jotain kysyttävää. Eikä oikeastaan enää haittaa että kello on vasta puoli seitsemän ja pidempäänkin olisi voinut nukkua.

Lydas kirjoitti pari viikkoa sitten gravid-raskaana -blogissaan siitä, miten lapsistaan on melkein hyväksyttävämpää valittaa kuin iloita. Liina jatkoi tätä Pudonneita omenoita -blogissaan (joskus oli jotain napinaa blogien nimien taivuttamisen mahdottomuudesta – en sano mitään, mutta sanoinpa nyt kuitenkin) ja kirjoitti ihanan tekstin (johon tuli mahtavia kommentteja) siitä, mikä lasten kanssa sitten on niin ihanaa.

Liinan teksti oli hyvä, ja siinä todettiin, että vaikka ykstittäisiä hyviä asioita vanhemmuudesta voi listata, ei listasta pysty tiivistämään vanhemmuuden onnea. Mä olin kuitenkin jo päättänyt kirjata viikon ajan ylös niitä onnenhetkiä. Se oli huonosti nukuttu ja kiireinen viikko, mutta muutama hetki muistikirjaan silti jäi. Ja jos ei muuten, niin ainakin siitä tunteesta saa aina kiinni, kun pysähtyy katsomaan nukkuvaa lastaan.

Musta se oli hyvä harjoitus, oikein etsimällä etsiä niitä hyviä ja onnentäyteisiä hetkiä. Kävi niinkin, että ärsyttävä hetki kääntyikin onnenhetkeksi kun sitä vähän pysähtyi miettimään. Mä haluaisinkin haastaa samaan harjoitukseen ainakin pohdintani alkuunpanijat Lydaksen ja Linan, ja Bleuen jonka blogissa musta välillä muutenkin on hienoja onnenhetkiä sekä Periaatteen Naisen, joka taas usein kuvaa onnistuneesti niitä vähän vähemmän hohdokkaita puolia vanhemmuudessa. Muutkin saavat tarttua. Haasteen saa ottaa tai jättää, mutta toki myös laittaa eteenpäin.

p.s. Sunnuntaina on muuten myös Ainekirjoituspäivä, tämän kertaisen ainekirjoitushaasteen on antanut Täti-ihminen, ja vielä ehtii siis osallistua, ja 17.11. klo 18 alkaen pääsee lukemaan tuotoksia. Ja mulla on vielä rästissä saamani 11 asiaa -haaste, eli haastellista tekstiä on luvassa lisääkin.

Edit. Oli pakko lisätä kaksi kohtaa, kun unohtui.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Kommentit
  1. 3

    sanoo

    Haaste vastaanotettu myös täällä! Tosiaan ehdin jo joitain incidenttejä tossa aivan telepaattisesti ennen sun tekstiä julkaista, mutta eipä niistä ole oikeasti pulaa 🙂

    Ihania nää sun kirjaamat hetket <3

  2. 4

    sanoo

    Apua, mulle tulee ihan sellainen fiilis että valitan kauheasti noista pikku hirviöistä vaikka oikeastihan oon ihan hurmosmamma, kun ihan väkisin tahdon viettää noiden kanssa kaiken vapaa-aikani (tai voiko sitä nyt sanoa vapaa-ajaksi mutta käynhän mä välillä töissäkin). Mutta tartun ehdottomasti haasteeseen, heti kun kuopuksen epämääräinen vatsatauti ja pari muuta haastetta kuten eräs ainekirjoitus on hoidettu pois alta. Kiitos kunniasta! (Ja oikeasti niiden hetkien havainnointi ei edes vaadi paljon koska melkein joka päivä oon ainakin pari minuuttia ihan onnenpöhnässä).

    • 4.1

      sanoo

      Mutta mä tykkään sun valituksesta! Niin että älä nyt kokonaan lopeta. Mutta ehkä vatsatauti kannattaa hoitaa alta pois ennen onnenhetkien kokoilua… Tai no jaa, joskushan lapset on kipeinä ihan herttaisimmillaan kun ne ei jaksa tehdä pahojaan. 😉

  3. 6

    Kaislakerttu sanoo

    Minulla olisi postaustoive. Olisi kiinnostavaa lukea filosofiaan perehtyneen näkökulmasta, miten ajattelet aiheesta.
    Aihe ”pinkki”.
    Mistä johtuu, että äidit kertovat ainakin blogimaailmassa tuntevansa jonkinlaista vastentahtoisuutta / välttelyhalua / kavahdusta kyseistä väriä kohtaan? Jos odotusaikana tiedetään syntyvän tytön, moni kertoo ”että pinkkiä en ainakaan osta, enkä mitään prinsessahörhelöä”. Kaava menee usein niin, että kun tyttövauva syntyy moni kirjoittaa ”antaneensa periaatteille periksi” ja ostaneensa pinkin bodyn aiemmista periaatteista huolimatta. Myöhemmin kun taapero kasvaa 3-4-vuotiaaksi ja alkaa kiinnostua oman sukupuolen ”merkkikielestä”, (pojilla kaiketi esim. hämähäkkimies ja tytöillä prinsessa), moni kirjoittaa ”onneksi tämä on vain vaihe”.

    Olen miettinyt tätä ihan kotifilosofoidessani. Onko vaaleanpunainen merkki jostakin ominaisuudesta, jota äidit eivät halua lapsilleen kehittyvän? Vai kavahtavatko äidit vaiheen liiallisuutta, eli sitä että kaikkien vaatteiden pitää olla pinkkiä – kuten pojilla kaikkien pitää olla Salama-autoja? (toki ei kaikilla, mutta näin siis blogien kohdalla oli). Onko hyvä juttu, että äiti potkii lasta pois pinkkivaiheesta?

    En halunnut linkata tähän blogeja suoraan, koska asiayhteydestä erottaminen voi olla ikävää kirjoittajille. Mutta osasin varmasti kuvata pointin!

    • 6.1

      sanoo

      Kiitos! Tää on kyllä tosi mielenkiintoinen aihe – ja tosi vaikea, mä oletan, että jossain sukupuoliteoriassa tai estetiikassa tätä on tutkittu, mutta kun en näitä tunne, niin täytyy lähteä pohdiskelemaan ihan nollasta. Mutta sullahan oli tossa jo hyviä taustakysymyksiä. En tiedä, uskallanko luvata ensi viikoksi, mutta ennen kuunvaihdetta kuitenkin.

    • 6.2

      sanoo

      Jos lapselleni tulee pinkkivaihe niin tulkoon, se olkoot sitten näpäytys kaikille sukulaismummoille, jos poikaseni saa pinkkihulluuskohtauksen. Luulen että lievä pinkkivastaisuuteni juontaa ainakin omalla kohdallani siihen, että jos lapseni olisi tyttö, en haluaisi tämän ottavan esikuvakseen prinsessaa.

      Siis sellainen yhteiskunnallisesti valveutunut, demokratiaa kunnioittava ja maailmanparannusorientoitunut valtionpäänaishahmo kyllä kävisi, mutta klassisia Disneyprinsessoita kyllä myönnän kavahtavani. Jos elämän ainoina tavoitteina on olla ihana ja kaunis ja saada korkea-arvoinen ja rikas mies niin en tiedä, toivoisinko sitä tytölleni. Ja jossain takaraivossa takoo ajatus siitä, että ne pinkit tutut ja röyhelöpaidat liittyvät usein prinsessavaiheeseen, jossa söpöys ja ulkonäkö saavat yhtäkkiä hurjan suuren roolin sen sijaan, mitä lapsi osaa tiedollisesti ja taidollisesti sekä millainen hän on sosiaalisissa tilanteissa.

      En tiedä, miten suhtautuisin, jos lapsestani tulisi äärimmäisen pinnallinen, ulkoisia asioita vahvasti korostava mimmi, joka kulkisi laput silmillä ja pohtisi vain, huom. vain, ripsienpidennyksiensä huoltoajan varaamista, isompien rintaimplanttien hankkimista ja valmistautumista misherupyllyfinland-kisaan. Varmasti rakastaisin häntä silti, mutta miettisin ehkä, missä meni pieleen.

      Ööh, en kyllä tiedä, johtaako lapsen pinkkivaiheen salliminen/tukeminen heti tuohon viimeiseen skenaarioon. 😀

      • 6.2.1

        sanoo

        Joo, pinkki varmaan usein koetaan nimenomaan synonyymiksi sellaiselle pelkän ulkoisen söpöyden korostamiselle. Mä kyllä mieluusti ajattelisin, että sillä millaisiin vaatteisiin lapsi pukeutuu, ei ole mitään tekemistä sen kanssa millaisia arvoja ja elämänasenteita se omaksuu – paitsi tietysti, jos ympäristö kohtelee pinkkiin pukeutunutta röyhelöprinsessaa vain pienenä söpöläisenä. Ja niinhän siinä tietysti helposti käy. Ja silloin pinkki body johtaakin suoraan misherupyllyfinland-kisoihin. 😉

        Mutta kiitos kommentista, mä lupaan siis palata aiheeseen kunnon postauksella.

        • 6.2.1.1

          sanoo

          Puen tosiaan 1,5-vuotiastamme ristiin rastiin ”poikien” ja ”tyttöjen vaatteisiin”. Noh, olen huomannut tuntemattomien kommentoivan lasta merkittävästi eri tavalla sukupuolioletuksestaan riippuen. En olisi uskonut eroa niin isoksi, ellen olisi sitä itse kokenut. Pistää miettimään, vaikka lähtökohtaisesti olen kyllä sitä mieltä, että ideaalimaailmassahan tilanne olisi juuri kuten kuvailit eli vaatteet ei olisi yhtä kuin aatteet.

          Postausta odotellessa! 🙂

Trackbacks

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *