Olen elänyt, olen datannut

1984

Mä näin tietokoneen ensimmäisen kerran 7-vuotiaana, kun meille ostettiin sellainen. Siinä oli samankokoinen näyttö kuin nykyisissä minitableteissa ja yksi peli, jossa ohjattiin oranssia helikopteria pikselivuorten yli. Me ohjelmoitiin omakin peli:  se antoi yhteenlaskutehtäviä ja sanoi oliko vastaus oikein vai väärin. Siihen se ohjelmointi sitten jäi.

1994

Internetistä mä kuulin 17-vuotiaana, kun tulin kotiin Ranskasta vaihtarivuoden jälkeen. Ranskassa mä olin käyttänyt Miniteliä, esinettä joka kaivettiin esiin kaapista ja kytkettiin puhelinpistokkeeseen silloin, kun yritettiin tarkastaa mun ylioppilaskokeen tuloksia pientä teksti-tv:tä muistuttavalta ruudulta. Mutta tää world wide web oli vanhempien työpöydällä olevassa koneessa koko ajan kiinni. Melkoinen pettymys oli kyllä se, että kirjaston sivuilta ei löytynytkään kaikki siellä olevat kirjat luettaviksi niin kuin mä olin käsittänyt, eli verkon käyttö jäi vähäksi aikaa.

1996-1998

Hotmail-osoitteen mä hankin itselleni, kun ylppäreiden jälkeen kaikki kaverit lähti muualle opiskelemaan, ja oli kätevä lähettää sähköpostia. Tosin sitten kun mä itse lähdin Ranskaan opiskelemaan 20-vuotiaana, niin sähköpostien väli vähän harveni, kun niitä piti käydä lukemassa ja lähettämässä nettikahvilasta, yliopistollahan ei ollut tietokoneita käytössä. Kaverin luona pääsiäislomalla Suomessa käydessä kasvatin sen puhelinlaskua, kunnes se neuvoi kirjoittamaan viestin ensin wordissa ja sitten vasta avaamaan modeemiyhteyden sähköpostin lähettämistä varten. Jossain hotmailin syvyyksissä nekin rakkauskirjeet varmaan vielä on.

1998-2000

Kun mä tulin takaisin Suomeen ja yliopistolle 21-vuotiaana, sain yliopiston sähköpostiosoitteen, ja joka kirjastossa oli iso tietokoneluokka. Mutta sitten 23-vuotiaana palattiin taas Ranskaan ja nettikahvila ja Hotmail-aikaan puoleksi vuodeksi. Tuli luettua ja käytyä elokuvissa, kun kodin ainoat ruudut oli ikkunoissa, ja niistä näkyi vastapäisen lukion seinä.

2000-2002

Suomeen palattua palattiin taas nettiaikaan. Altavista auttoi jo lentolippujen löytämisessäkin, ei tarvinnut enää mennä joka kerta Kilroyn toimistoon jonottamaan. Kun mun ollessa 22-vuotias lähdettiin lomalle Riikaan, kysyttiin juna-aikataulut Tallinnan asemalta ja etsittiin hotelli kiertämällä Riikan rautatieasemaa. Kun olin 24-vuotias, Vilnan-lomaa varten löytyi jo hotelli netistä, eikä sinne tarvinnut edes soittaa puhelimella.

24-vuotiaana mä myös huvittelin kaksi yötä chattaamalla City-lehden chatissa. Erityisen hauskaa oli katsoa, miten eri nimimerkkeihin reagoitiin: Sarianna26 sai niin paljon privachattipyyntöjä, että meni sekaisin juttukumppaneistaan, kun taas Mörrimöykky sai huudella ihan yksinään. City-lehden chattaajat ei ilmeisesti olleet kuulleet että ”on the internet, nobody knows you’re a dog”.

2004

27-vuotiaana me otettiin uusi koira ja mä vietin illat koirafoorumeilla. Kävin elämäni ensimmäisillä nettitreffeilläkin: meidän Önnellä synkkasi hyvin 4-kuisen Pepin kanssa.

28-vuotiaana iski vauvakuume ja löysin Helistin-foorumin ja ranskalaisen Doctissimon vauvafoorumit. Se oli menoa. Kellään kaverilla ei ollut lapsia, mutta nyt mä löysin 10 wannabe-äidin porukan, joka ymmärsi mua, ja mä niitä. Doctissimossa mä olen hopeajäsen, eli jossain rajoissa se pysyi (lähinnä raskauden aikana romahtaneiden kilpirauhasarvojen, ei niinkään tahdonvoiman ansiosta). Nyt kahdeksan vuotta myöhemmin me ihastellaan toistemme lapsia Facebookissa.

2007

Niin, Facebookista mä luin 30-vuotiaana Nyt-liitteestä. Kaverit puhui vielä Myspacesta, mutta kun mä en kuunnellut musiikkia enkä fanittanut bändejä ja mulla oli se vauvakin, niin roikuin mieluummin siellä Doctissimossa. Sitten kaverit liittyi Facebookiin ja rupesi puhumaan siitä. Tein elämäni parhaan päätöksen: päätin, että kirjoitan nyt ensin tän gradun valmiiksi, ja kun se on palautettu, niin voin liittyä.

2012

Mä tykkään Facebookista. Sen lisäksi, että on kiva seurailla kavereiden ja tuttujen tekemisiä, kuulee myös uutisia ja löytää uusia ilmiöitä. Mä olin 35-vuotias, kun yksi tuttu päivitti sinne Pinterest-taulunsa. Klikkasin sinne, ja olin heti koukussa. Ihan kuin karkkikauppa, ihania kuvia ja värejä niin pitkälle kuin sormi jaksaa rullata.

2013

Pinterestin kautta löytyi myös aika paljon blogeja, amerikkalaisia. Ne näytti kivoilta, toiset oli tosi hauskoja. Päätin perustaa oman. Sen jälkeen rupesin googlaamaan muita blogeja, löysin blogilistan ja bloglovin’in ja totesin, että mä en ollutkaan ainoa, joka kirjoittaa äitiysblogia. Luin ja kommentoin blogeja illat (ja päivät). Sitten huomasin, että toisilla blogeilla oli Twitter-tili. Ja Instagram.

2014

Että nyt Leluteekki löytyy sekä Pinterestistä, Facebookista, Twitteristä että Instagramista (leluteekki – sinne mä en osaa laittaa linkkiä). Twitteriin mä liityin jo viime keväänä, mutta nyt vasta tykästyin, on kiva voida seurata ihan tuntemattomiakin, vaikka vielä mä en ole uskaltanut kauheasti kommentoida. Mutta siellä tosiaan liikkuu tieto ihan älyttömän nopeasti. Etiketistä mä en ole ihan perillä, pitääkö kaikkia omia seuraajia seurata kohteliaisuudesta? Eli seuraako @inspirationalquotes mua siksi, että mun twiittaukset on puhdasta kultaa, vai uskooko se päinvastoin, että mä olisin vähän inspiraation tarpeessa ja haluaisin seurata sitä?

Twitter tosin tuntuu aika vaarallisen addiktoivalta, eli ehkä mä koetan pitää jonkun somettoman päivän viikossa. Varsinkin kun rupesin potemaan huonoa omatuntoa tän toissapäivän uutisen takia: vanhemmat (erityisesti äidit) viettää entistä vähemmän aikaa lastensa kanssa, ja yhtenä syynä on lisääntynyt netin käyttö.

Voi olla että tulee vielä someton viikonloppukin, riippuu millaiset yhteydet löytyy Tbilisistä. Jep, me ollaan ensi viikolla lähdössä miehen kanssa viettämään parisuhdeviikonloppua Tbilisiin (eikä siis vietetä aikaa lasten kanssa). Saa toki kysyä miksi ihmeessä.

Mutta koska internetin hienous on lentolippujen varaamisen lisäksi siinä sosiaalisuudessa minkä se tällaisille introverteillekin mahdollistaa, niin vinkatkaa ihmeessä omianne ja muiden fb-sivuja jaTwitter- ja Instagram-tilejä, joita mä voisin seurata. (Niin sitten mäkin voin ensi perjantaina käyttää  #FF -hashtagia – justiinsa opin, että se tarkoittaa jonkun tilin seuraamisen suosittelua, näin perjantaisin.)

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Kommentit
  1. 1

    jaanaelisa sanoo

    Ihana postaus! Mitä muistoja tulikin mieleen 🙂 Ja apua miten vanhalta alkoi tuntumaan! Lentoliput ja kaikki on haettu eikä tilattu! Mulle tuli muuten ihan yllätyksenä että sulla on ollut blogi alle vuoden, kirjoitat kuin vanha tekijä!
    Ps. Mun instagram tunnus on @jaanaelisa

    • 1.1

      sanoo

      Kyllä tuntuu vanhalya yosiaan, kohtahan äitiysblogeja pitää äidit, joiden omia vauvakuvia on ladattu nettiin. 😀

      Mäkin olin melkein unohtanut noi lentoliput, mutta tosiaan, toimistostahan ne piti käydä ostamassa ja yleensä siellä joutui aina jonottamaan, parhaimmillaan tuntikausia – eilä voinut edes räplätä kännykkää odottaessa, kun eihän mitään kännyköitä ollut. 😉

      Kiitos kehuista! Ja kävin heti stalkkaamassa sut Instagramista, ihania kuvia!

  2. 2

    sanoo

    Kyllä siellä Twitterissäkin on spämmibotteja käyttäjäkunnassa. En seuraisi, jos en tuntisi.

    Hauska postaus! Tuli nostalginen olo 🙂

    • 2.1

      sanoo

      Joo, mä oletan, että kun seuraa isoja (amerikkalaisia) tilejä, niin sieltä jotkut robotit käy poimimassa seurattavia. Että inspirationalquotes saa rauhassa inspiroitua musta.

      Toisille tulee nostalginen olo, toiset varmaan ihmettelee, mitä ne oikein horisee. 😉

  3. 3

    sanoo

    Tekisi mieli tehdä vähän samanlainen muistelo, mutta enpä tiedä saanko aikaiseksi. Commodore64:stä se alkoi… 😉
    Hitsi, olen pitkään miettinyt twitter-tilin luomista, mutta en osaa päättää kannattaisiko luoda sellainen anonyymi, josta minun oikeaa henkilöllisyyttä ei helposti tunnista (vaikka blogin nimimerkillä tai ihan jollain muulla) vaiko reilusti omalla nimellä. Nykyisin kun Twitter yhä enemmän tulee myös työmaailmaan. Seminaareissa viestiseinään voi tviitata ja silloin olisi ehkä fiksumpaa olla tunnistettava. Toisaalta, en ehkä olisi kovin aktiivinen ottamaan kantaa omalla nimelläni moniinkaan asioihin. Toistaiseksi tili on siis edelleen luomatta…

    • 3.1

      sanoo

      Meidän yksillä perhetutuilla oli commodore64, ja vaikka mitä pelejä – c-kaseteilla. 😀 Meidän kone oli isän graduntekoa varten, eli vakavahenkiseen tekstinkäsittelyyn, ja näyttökin oli tosiaan yksivärinen. Oi niitä aikoja.

      Ja hei, mä olen jo kolme kertaa vaihtanut nimimerkin ja oman nimen välillä, ja vieläkin vähän epäröin, vaihtaisinko nimimerkkiin. 😀 Tosin Suomessa näyttää musta olevan enemmän käytäntönä olla siellä omalla nimellä, kun taas ranskalaiset on kaikki Facebookissakin ihan ihme nimimerkeillä. Tollaisissa seminaarijutuissa twitter on varmaan kiva, menisin mukaan omalla nimellä – ainahan sitä voisi sitten laittaa eri tilin nimimerkillä. Vaikka ehkä siinä rupeaa jo menemään sekaisin – tai menee joko tuplasti aikaa tai toinen tili jää vajaalle käytölle.

      • 3.1.1

        sanoo

        Joo siis just ajattelin, että ne tilit voi mennä sekaisin ja en ole varma saako esim tämän tabletin appsiin muuta kuin yhden tilin. Se toinen jäisi sitten helposti käyttämättä. Mulla on kaksi fb-tiliä, joista toinen nykyisin tosi vähällä käytöllä, koska enimmäkseen käytän tätä tablettia ja tähän ei taida saada kahta. Eli tämä twitter-dilemma ei nyt ratkea. 😉

  4. 4

    sanoo

    Olipa hauska juttu. Miten voit muistaa nuo kaikki? Tai kyllähän minäkin muistan Tapauksia. Se taisi tosiaan olla -94 kun näin internetin: isä esitteli Hawaijin yliopiston kotisivua. Sellä oli kuva palmuista ja tietoa säästä, muun muassa. Ja vaihto-opiskelijana (-99 tai jotain) chattasin s-postilla poikaystävän kanssa. Saksalaisen yliopiston e-palvelut oli kehnot verrattuna Suomeen, valitin ja valistin.

    Mutta mikä hauskinta, me ollaan ihan samoilla mestoilla nytkin! Vuosi blogattu ja hetken aikaa viserretty. Ja arvaa kuka myös oppi #FF:n viime perjanaina 😀 (munhan piti kommentoida tähän jo aikoja sitten, mutta kun ei nykyään ole aikaa mihinkään…)

    Twitteriin perehdyin työporukan painostuksesta. Kolmannen, parin päivän ajan hiotun, twiitin jälkeen rohkaistuin kommentoimaan vähän rennommin. Sitä kautta kyllä kuulee kaikkea mielenkiintoista ja saa uutiset nopsaan.
    Seurailen kun ehdin (liikennevaloissa, HYI!) Addiktoiva se on, definately for attention junkies. Sinulla on uusi seuraaja! NN lisäsi twiittisi suosikkeihinsa! NN uudelleentwiittasi! Ja kun kyse on tuntemattomista kollegoista tai jopa ”oman alansa julkkiksista” on ”tykkäyksellä” vielä isompi merkitys kuin facebookissa.

    Vaan tässäpä vielä rattoisasti aiheesta, ”jos instagram olisi keksitty 1980-luvulla”: http://www.youtube.com/watch?v=A1IqyBZNJCU.

    • 4.1

      sanoo

      Hih, hauska video. 🙂

      Ja näinhän se menee, kun ei ole diginatiivi niin ei ole.

      Mutta toi twitter on kyllä koukuttava, se päivittyykin niin paljon nopeammin kuin facebook. Tosin mulla on tässä 140 merkin rajoituksessa vielä tekemistä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *