Muistoja sairasvuoteilta

vesirokko

1.

Lennän avaruudessa Uppo-Nallen kanssa. Avaruus on valtava, kuin ääretön meri mustaa samettia, jonka joku on kiepauttanut pussiksi. Lennämme, nopeasti, ja yhtäkkiä eteen ilmestyy musta aukko, joka rupeaa imemään meitä puoleensa. Aukossa on sellaisia kiemuroita, joille ei ole nimeä, ja joita ei näe muualla kuin silmien takana, paitsi joskus häivähdyksenä hiekanjyvien seassa. Kiemurat ovat pahempaa kuin mikään, ja nyt ne kiemurtelevat aivan lähellä ja vetävät puoleensa.

Herään, mutta olen yhä unessa. ”Jos te vain tietäisitte, jos te vain tietäisitte”, toistan sängyn viereen tulleille isälle ja äidille. On kuuma ja kylmä, lakanat ovat oudot enkä pysty pääsemään unesta irti. Myöhemmin päivällä mennään terveyskeskukseen, mutta korvaa ei tarvitse puhkaista, vaikka sitä pelkäsinkin.

2.

Mahatauti ei mene ohi. On kesä, ja koko loman maha on sekaisin. Juon jaffaa ja syön korppua lomapaikan pöydän ääressä. Illalla puen hameen alle verkkarihousut ja vedän hupparin hupun päähän itikoita vastaan. Rannassa on grillipaikka, mutta en saa syödä makkaraa. Se ei haittaa, grillattu banaani onkin parempaa. Hyttyset pistävät kuitenkin, nilkkoihin, vaikka savu pistelee silmiä.

3.

Minulla on keuhkokuume. Lomamatka pitää peruuttaa. Väsyttää, makaan koko päivän sängyssä tai sohvalla pyjamassa. On lämmintä, ja pyjamassa tulee kuuma. Välillä äiti pakottaa suihkuun, vaikka en millään jaksaisi. Iltaisin terassille tulee siili, se juo piimää ja rapistelee sitten tiehensä. Sille annetaan nimeksi Siiri.

Yhtenä päivänä Siiri tulee keskellä päivää, näen sen terassin ikkunasta. Vien sille äkkiä piimää, ettei se lähtisi takaisin metsään autotien yli. Se ei huoli piimäänsä, vaan lähtee juoksemaan autotielle päin. Seuraan sen perässä, pyjamassa ja paljain jaloin, päässä huimaa vähän. Haluaisin napata Siirin kiinni, mutta en uskalla, sillä on piikit, enkä tiedä, mitä sille sitten tekisin.

Siiri lähtee ylittämään tietä juosten. Ja juuri sillä hetkellä tulee auto, vaikka niitä kulkee harvoin. Puristan silmät äkkiä kiinni, mutta ehdin nähdä, miten auton pyörä osuu Siiriin. Kuljettaja pysäyttää auton, nousee ulos ja menee katsomaan Siiriä. Se on litistynyt tielle veriseksi mytyksi. Kuljettaja nostaa sen ylös ja heittää pensaikkoon.

Menen kotiin ja makaan sohvalla itkemässä. Päätän itkeä siihen saakka, että vanhemmat tulevat kotiin.

Kahden päivän kuluttua äiti tulee yhtäkkiä hoputtamaan minua ulos. Kengät vain jalkaan, pyjamaa ei ehdi vaihtaa pois. Naapuritalon pensaikosta on löytynyt orpo siilipoikue. Ne ovat varmasti Siirin poikaset. Joku on lähdössä viemään niitä Korkeasaareen, saan nostaa yhden siilinpoikasen maasta laatikkoon. Se on ihan pieni ja pehmeä, piikit ovat vielä sileä turkki sen selässä.

Kesä jatkuu, lomallekin ehditään vielä.

4.

Lasten ensimmäinen lomaviikko alkaa vesirokon merkeissä. Ja niin kuin Anu muistutti, mun arki on näiden lapsuus, ja siitä syntyy muistoja, eikä ne ole vain hyviä tai huonoja, ne on sekä että. En tiedä, tuleeko ne muistamaan vesirokkokesän, mutta jos tulee, niin mä toivon, että esikoinen muistaa, miten kivaa oli mennä itsekseen puistoruokailuun ja leikkimään, ja kaksoset muistaa riehumisleikit sohvalla. Sen lisäksi, miten näppylät kutitti, miten tylsää oli, kun ei voitu lähteä mihinkään, ja miten äiti suuttui riehumisesta.

p.s. Muakaan ei niin harmita kesällä sairastaminen, koska tänään mä lähden viikonlopuksi Turkuun MLL:n liittokokoukseen. Hotelli! Hotelliaamiainen! Aikuisia! Työpajoja! Turun yö! Junamatka muualla kuin leikkivaunussa!

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Ihania, kamalia sairastelumuistoja ja voi Siiriä, olisin ollut tuosta lapsena (ja aikuisena) ihan hajalla, herkkä kun olen!

    Mun oma vesirokkomuistoni on ajalta veljen syntymän. Olin ollut kuusi vuotta ainokainen ja sitten syntyi veli.
    Superallerginen ja sairaalloinen rääpäle, joka vei vanhemmilta mehut ja järjen, ekaluokkalaisen silmin katsottunakin.

    Iski raju vesirokko ja esikoinen lähetettiin lomaviikoksi Kuopion mummolaan. Patteja oli kaikkialla, sormien välissä, sisäreisissä, silmäluomissa, korvissa, kaikkialla. (Arpia on vieläkin.) Kuume oli kova, makasin pistelevällä kankaalla verhoillulla sohvalla vuoroin hikoillen ja palellen. Katsoin Muumeja ja torkahtelin välillä. Nousin juomaan kaakaota ja vajosin taas uneen.

    Kirosin veljen alimpaan hornankuiluun ja kaipasin kotiin. Vesirokko oli ja meni, loppuviikosta olo oli jo parempi ja veljestäkin tuli iso, reipas ylioppilas, joka pyyhkii kaapinpäällisemme kyläillessään ja tekee siskolleen salaa ruotsin esseet ammattikorkeakoulua varten.

    • 1.1

      sanoo

      Uh, kuulostaa kamalalta vesirokolta, mä voin oikein kuvitella sellaisen pistelevän sohvakankaan. Ja toisaalta vanhempien näkökulmasta kuulostaa siltä, että mäkin olisin lähettänyt potilaan mummolaan. Mua tuli aikoinaan vesirokossa hoitamaan MLL:n hoitaja, kun vanhemmat ja isoäiti ei enää voineet olla enempää töistä poissa. Siinä vaiheessa ei enää kutittanut, ja se opetti uusia korttipelejä, joten se muisto on hyvä.

  2. 2

    sanoo

    Hei huh, tsemppiä vesirokkoon ja kiitos muistutuksesta! Itsekin sitä todella aina välillä tarvitsee. Nyt juuri mun arki on koostunut muuttamisesta ja muuttamisesta stressaamisesta. Kato kun ei meinaa löytää mitään, ei saa mahtumaan tavaroita minnekään ja koko ajan on päällä pieni univelka. Että niin, mitenkähän lapset kokee kaiken tämän. Auts. Niinpä koitan taas keskittyä luomaan heille mukavampia muistoja aka parempaa lapsuutta. Parempaa vointia teille sinne!

    • 2.1

      sanoo

      Musta muutto on kyllä aina ihan kamalaa – on siinä tietysti myös se hyvä innostus uudesta ja adrenaliini, mutta on se vaan niin stressaavaa. Mutta pikku hiljaa kohti sitä parempaa arkea.

      • 2.1.1

        sanoo

        Joo, mustakin muuttaminen on ihan kamalaa. Nyt ei ole vielä edes sitä intoa uudesta, koska se siintää jossain vuoden päässä. Tämä väliaikaiskämppä on oikeasti aika huonokuntoinen ja rumakin – fakta, jota koitan aktiivisesti olla ajattelematta. Mutta tällainen ensimmäisen maailman ongelma mulla taas. Sorry.

  3. 3

    sanoo

    Oh, vesirokko, sitä odotellessa! Mä sairastin omani vasta 12-vuotiaana, murrosiässä. Oli aika karu tauti, etenkin kun kaikki luuli, että mulle oli puhjennut kamala akne 🙂

    Muistan ne harvat kipeyden aiheuttamat hallusinaatiot edelleen, lapsuudesta. Puren hampaillani hopeasormusta, kun suljen silmäni, värikkäät vuoret törmäilevät toisiinsa, korvissa soi. Kummallisia kuumekuvia. Aikuisena en ole kuumeessa ollut, paitsi toissatalvena rintatulehduksessa. En tietenkään tunnistanut heti kuumetta, ihmettelin vain, miksi kuolema-ajatukset äkkiä pyörivät päässä ja sängyssä on pakko pukea hanskat ja pipo. Aivan omituinen trippi keski-ikäiselle äidille, ilman mitään kemikaaleja 🙂

    Mun lapset on olleet niin käsittämättömän terveitä, että perspektiivi on jotenkin kadonnut. Esikoinen kehitti toissalauantaina äkkiä kovan kuumeen ja olin ihan itkussa jo, soittamassa Lastenklinikalle, että ”nyt sillä on aivokalvontulehdus”. Onneksi maanmainio Terveysneuvonta järkevine sairaanhoitajineen sai mut rauhoitettua. Ja kuumekin sitten laski, toi mukanaan lievän nuhan ja yskän.

    • 3.1

      sanoo

      Mäkin olin jo ajatellut, että kaksosten vesirokosta päästiin viime vuonna vähän liiankin helpolla, mutta niinpä se lievä tauti ei sitten ollut kehittänyt vasta-aineita. Tai no toisen kohdalla vielä jännätään, miten käy.

      Mäkin tässä jokunen viikko sitten arvuuttelin terveysneuvontaan aivokalvontulehdusta, koska sehän se väistämättä on, jos lapsella on kuumetta ja pää kipeä. No, voihan se sitten olla ihan vain flunssa, mutta se on helpompi uskoa ammattilaisen sanomana.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *