Miten lopettaa lapselle huutaminen?

pienet kaksosvauvat

Kun lapsi on vauva, niin sitähän ajattelee, että pidän tuosta aina huolta ja ikinä ikinä en sille huuda tai ole ilkeä.

Miten tätä postausta onkin näin vaikea kirjoittaa? Tämä on pyörinyt kohta kuukauden ajatuksissa ja luonnoksena. Mä huusin lapselle. En vielä tänään aamulla enkä ehkä eilenkään. Mutta lapsille huutaminen on mulla ihan liian yleistä. Jos ottaa tavallisen viikon, niin siinä on varmasti suurin osa päiviä, jolloin mä huudan lapsille tarpeettoman rumasti.

Useimmiten mun huutaminen on sellaista ”nyt se pyjama päälle ja vauhdilla, mä en jaksa enää yhtään pelleilyä” -tyyppistä huutamista, kun samaa asiaa on saanut hokea erilaisin sävyin sen seitsemän kertaa, mutta on ollut myös niitä kertoja, jolloin kontrolli pettää täysin ja mä huudan ihan silmittömästi, niin että ääni särkyy. Saara kirjoitti hyvin tästä äitiyden pimeästä puolesta Ehdoton ehkä -blogissaan. Saaran teksti oli yksi syy siihen, että mä rupesin miettimään omaa käytöstäni ja huutamistani.

Mä tiedän, että on ihan normaalia, että pinna palaa joskus, ja mä olen luonteeltani sellainen nollasta sataan hetkessä kiihtyvä; suurimman osan aikaa tosi rauhallinen, mutta kun keittää yli, niin sitten kuohahtaa kunnolla. Mutta silti. Huutamisesta on tullut paha tapa. Siitä voi oppia pois. Edes sen normaalin huutamisen ei pitäisi olla normaalia. En mä haluaisi, että kukaan muukaan huutaa mun lapsille.

Huutaminen ei tunnu kenestäkään kivalta, mutta ehkä tärkein syy sen lopettamiseen on, että mä en halua, että lapset oppii huutamaan; toisilleen, mulle tai omille lapsilleen. On muitakin keinoja saada viesti perille kuin huutamalla. Mun täytyy vain oppia. Ja vaikka mä tulistun helposti, niin mäkin voin oppia hillitsemään itseäni.

Nuorempana mulla oli aina tapana tehdä uudenvuodenlupaus, usein niitä oli pitkä numeroitu lista. Mä ajattelin ensin, että tästä huutamisen lopettamisestakin tulee uudenvuodenlupaus. Mutta enhän mä sitä huutamista yhdellä päätöksellä pysty lopettamaan. Sen sijaan mä voin kyllä luvata ruveta opettelemaan huutamisen vähentämistä. Mutta melkoinen projekti sekin on. Siksi tämän kirjoittaminen varmaan oli niin vaikeaa: nyt se on sanottu, nyt se on tehtävä. Vähän pelottaa.

Mulla on kuitenkin jo suunnitelma huutamisen vähentämiseksi (muistuttaa Saaran listaa). Siihen kuuluu:

  1. Mun omasta hyvinvoinnista huolehtiminen.
  2. Lasten hyvinvoinnista huolehtiminen.
  3. Uusien reagointitapojen opettelu.

Näistä aiheista mä jatkan tulevissa postauksissa, mutta kysyn jo nyt: huudatko lapsille? Tai oletko onnistunut opettelemaan itsehillintää ja huutamisen vähentämistä? Mikä toimi?

p.s. Uusi vuosi tarkoittaa myös uutta postaustiheyttä: joka kolmas päivä. Ainakin yritetään. Ja väliin tulee varmasti muutakin kuin tätä huutamattomuusprojektia.

Edit 13.1. Mä lisään tänne nyt linkit tähän aiheeseen liittyviin postauksiin:

12.1.2014 Itsestä huolehtiminen: henkinen ja fyysinen hyvinvointi

23.1.2014 Miksi mä huudan lapselle? Pidin kirjaa tilanteista, joissa huudan, ja koetan ymmärtää miksi.

26.1.2014 ”Sä sait tähden!” Äidin ja lapsen palkitseminen. Harjoitellaan huutamatta olemista.

31.1.2014 Mikä on tärkeää? Koetan keskittyä pysähtymään ja kysymään, mikä on oikeasti tärkeää.

2.5.2014 Lapselle huutaminen ja sen vähentäminen – nämä keinot on toimineet. Miten projekti on sujunut, mitkä keinot ovat auttaneet rauhallisempaan käytökseen.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Kun lapsi on vasta 1v8kk, alkaa se olemaan siinä iässä, että äiti opettelee huutamaan sille. Tai enemmänkin on vaarassa ajautua huutamisen tielle.
    Muutaman kerran olen ärjähtänyt ja se tuntuu tosi pahalta. Uskoisin, että kun olen vasta tähän ajautumassa, tästä on helpompi kääntää suunta huutamattomuuteen kuin sitten, kun olen jo huutamisen tiellä.
    Osallistun siis projektiisi taustailijana ja aloittelevana huutajana.

    • 1.1

      sanoo

      Jep, toi on juuri se ikä, jossa mäkin ensimmäisiä kertoja suutuin lapselle tosissaan ja huusin. Eli varmaan myös hyvä ikä ruveta opettelemaan muita käyttäytymismalleja.

  2. 2

    hannah sanoo

    Hyvä postauksen aihe! Ja valitettavasti meilläkin huudetaan. Edellinen kommentoija on aivan oikeassa siinä, että huutamisen tielle ajaudutaan useimmiten pikkuhiljaa ja vauvan kanssa ei olisi tullut mieleenkään sille ärähtää. Mutta kun lapsia on useampia, pinnaa on venyytetty jo vähän pidempään ja jankkaaminen vaan jatkuu etkä aikuisena repeä jokaisen lapsen tasolle rauhallisesti keskustelemaan, kynnys karjaista on jo aika matala.

    • 2.1

      sanoo

      Joo, se että lapsia on useampia ei tosiaan helpota sitä rauhallista kommunikaatiota. Ja kun on jo esikoiselle oppinut huutamaan, niin nuoremmille huutaa sitten vanhasta muistista. :/

  3. 3

    äitinimetön sanoo

    Hyviä ajatuksia!
    Itse olen yrittänyt asennoitua jo aamusta rahalliseen mieleen, päätän ettei tänään stressata mutta kieltämättä joskus on vain niitä hetkiä kun astuu rajan yli.

    Olit muuten ennen lukijana edellisessä blogissa, ehkä tunnistat tyylistä jos kurkkaat blogiini 😉

    • 3.1

      sanoo

      Mä tarvitsen aina välillä päivän aikana sellaisen uudelleen asennoitumisen – tai pari. Ja silti liian usein menee yli.

      Jänniä uutisia teillä! 😀

  4. 4

    sanoo

    Oli kuin omasta kynästäni – tai siis näppäimiltä – tämä kirjoitus. Nollasta sataan -tyyppi minäkin ja ihan liikaa ärjyn. Olen kyllä hyvä pyytämään lapsilta anteeksi omia kiukustumisiani, mutta parempi olisi kun ei olisi sitä anteeksi pyydeltävää!

    En olisi ikinä voinut kuvitella, että minusta tulee ärisevä äiti – enkä tietysti olekaan ainoastaan ärisevä mutta siis sitäkin – mutta niin siinä vain kävi. Juuri tuossa vähän alle parivuotiaana taisi vanhin lapsi ensimmäistä kertaa joutua huudon kohteeksi. Muistan tilanteenkin ja sinänsä ymmärrän itseäni, että olin ihan poikki maasta toiseen muuton ja raskauden vuoksi, kontti jossa oli lähes kaikki maallinen omaisuutemme ei ollut ehtinyt vielä Jamaikalta Belizeen asti, ja asuimme talossa jossa ei vielä ollut juuri muita huonekaluja kuin se sänky johon lapsi jostain syystä päätti kipata täyden vesipullonsa vedet… Mutta miten voi olla, että äidiltä unohtuu, että kyseessä on alle kaksivuotias joka toheltaa? Miksi sille täytyy ärähtää? Ja miten se ei jää siihen yhteen kertaan vaikka ärinän jälkeen on itsellä niin kurja ja syyllinen olo?

    Mä lähden siis mukaan tähän projektiin ja jään odottamaan kaikkia mahdollisia hyviä vinkkejä ja ajatuksia aiheesta.

    Ps. Muuten avasin blogissa tässä vähän aikaa sitten vihdoin meidän jääkaapin. Siitähän oli puhetta jokunen kuukausi sitten. Ei löytynyt tällä kertaa mangoja, muttei onneksi skorpionejakaan!

    • 4.1

      sanoo

      Näin, mäkään en olisi ikinä kuvitellut itseäni äitinä joka huutaa lapsilleen – satunnaisesti kyllä, joo, mutta en todellakaan niin usein kuin huudan. Mäkin olen hyvä pyytämään anteeksi, mutta kyllä sitä anteeksipyydettävää on liikaa.

      Kiitos jääkaappipostauksesta – muutenkin kiva, kun oli kuvia viime viikoilta!

      • 4.1.1

        sanoo

        Ja tietysti juuri kun olin tämän lähettänyt, niin yksi lapsista kaatoi vesilasin sänkyynsä. En huutanut, edes sille toiselle joka yritti huomiota kerjätessään väittää olevansa myös märkä.

  5. 5

    Vilijonkka sanoo

    Haluan liittyä tähän projektiin myös. Olen huomannut, että ehkä eniten tulee huudettua silloin, kun on jotenkin huolissaan lasten hyvinvoinnista, esim. tekevät jotain potentiaalisesti vaarallista, eivätkä lopeta asiallisesti sanomalla tai perustelemalla, eikä kaikkia pysty yhtä aikaa pitelemään kauluksesta ja sitten vaan lällättelevät ja juoksevat karkuun tms. Silloin se yhdistetty hätä ja kiukku jotenkin menee ihan yli. Ja yleensä tämä tapahtuu vielä julkisella paikalla, jossa huutaminen on erityisen tyhmää. Ehkä kun yrittää erityisesti olla hermostumatta muitten ihmisten aikana, niin se vähitellen jotenkin eskaloituu… Joskus musta tuntuu, että huudan enemmän julkisilla aikoilla kuin kotona. No, ehkä ei sentään, kun ollaan kuitenkin melkein aina kotona… 🙂

    • 5.1

      sanoo

      Toi vaarantunne mulla myös laukaisee huutamisen – tosin toisinaan on sitten ihan syytäkin huutaa, kun ei ehdi reagoida mitenkään muuten. Mutta esim. autossa mä saatan ajaessa huutaa lapsille aika pienestäkin kähinästä, koska se vie mun huomion, joka pitäisi keskittää ajamiseen. Mä kyllä huudan kaikkein pahiten kotona (tai siellä autossa), mikä kertoo siitä, että kyllä mä pystyn hillitsemään itseni kun haluan.

      • 5.1.1

        Vilijonkka sanoo

        Joo, mä luulen, että kyllä itsekin oikeastaan huudan lähinnä kotioloissa, mutta ne muutamat kerrat kun on huutanut jossain julkisella paikalla on pääasiassa nolouden takia jääneet niin lähtemättömästi mieleen, että ne tulee jotenkin ekana muistista, kun ajattelee asiaa. Vaikka ei edes ois huutanut kovin kovaa. Mutta jos näkee jonkun toisen tekevän samoin, niin se näyttää ihan kamalalta, vaikka tavallaan ymmärtääkin miksi. Sellaisten ihmisten mielestä, joilla ei ole itsellä pieniä lapsia, se mahtaa näyttää vielä pahemmalta.

        • 5.1.1.1

          sanoo

          Se nolouden tunne on kyllä jäätävä. Ja vaikka mä huudan itse, niin silti mä aina paheksun mielessäni kun näkee toisen vanhemman huutavan lapsilleen – no, paheksun mä siis myös itseäni.

  6. 6

    sanoo

    Huudan kyllä, lähes päivittäin jostain. Enkä ole onnistunut tai kunnolla yrittänyt vähentää, joten seuraan suurella mielenkiinnolla kirjoituksiasi tästä aiheesta. Saaran kirjoitus jäi munkin alitajuntaan pyörimään. Huutaminen on kamalaa, siis se että minulle huudetaan. Miksi se sitten jonkun muun mielestä olisi vähemmän surullista? Tsemppiä!

    • 6.1

      sanoo

      Kiitos tsempistä, sitä kyllä tarvitaan! Musta on ihan ok, että joskus tulee riitaa ja huudetaan – eihän se kivaa ole, mutta ei elämä aina ole. Mutta kun se mun huutaminen on ihan arkea, niin sellaista arkea mäkään en tosiaan haluaisi elää.

  7. 7

    Elisa sanoo

    Tärkeä aihe! Kuinka ollakaan, en minäkään kuvitellut olevani huutava äiti ennenkuin huusin. Ja toisenkin kerran. Eikä jäänyt siihen. Minusta on hyvä, että vanhemmilla on käytössä laaja tunneskaala (siinähän me suomalaiset taidamme olla aika poikkeavia moniin muihin kansoihin verrattuna) elämisessä, olemisessa ja kasvatuksessa. MUTTA, kaiken täytyy olla tasapainossa. Helliä tunteita, ääniä ja kosketuksia kasapäin, jolloin lapsi kestää ne harvinaiset huutamisetkin. Joista toki voisi tinkiäkin niin ettei niitä olisi lainkaan. Pikkuasioista ja kohtuuttomasti ei saisi korottaa ääntään. Ja lopulta aika moni asia on pikkuasia. Lohdullista on myös se, että kun lapset kasvavat, huuto vähenee. Ainakin meillä on mennyt näin. Kun kuopus on jo 11-vuotias ja esikoinen on muuttanut kotoa pois, ja näiden välissä olevat teinitkin kaiketi loppujen lopuksi ihan fiksuja, niin eipä meillä enää huudetakaan. Ei tosin enää samalla tavalla sylitellä, lässytetä, nukuta vierekkäin jne. Mutta aika aikaa kutakin.

    • 7.1

      sanoo

      Mäkin uskon, että rakastaminen ja hellittely kasvattaa kyllä puskuria sitä huutamista kestämään – mutta rajansa tosiaan kaikella. Ja nimenomaan se, että yleensä mä huudan ihan turhasta. Mutta tosi lohdullista kuulla, että lasten kasvaminen ei tässä välttämättä hankaloitakaan asioita – mä olen vähän jo kauhuissani ounastellut, millaisia huutokonsertteja meillä kymmenen vuoden kuluttua pidetään, mutta ehkä sen ei tosiaan tarvitse olla niin.

      • 7.1.1

        Vilijonkka sanoo

        Mä vähän oon kans pelännyt, että miten ihmeessä selviän lasten murrosiästä, kun nytkin ne saavat mut näin helposti ärsyyntymään huutavaksi, vaikkeivät osaa vielä kaikkia konsteja edes. Mutta hyvä kuulla, ettei se ehkä ihan vaan pahene koko ajan. Ehkä teinit ymmärtää kuitenkin tavallista puhetta ainakin enemmän kuin pienet? Vaikka ei se pientenkään ymmärrys varmasti huutamalla parane…

    • 8.1

      sanoo

      Hyvä linkki, mäkin löysin ton orangerhinon tässä aihetta pohdiskellessani, siellä on tosiaan tosi paljon hyviä vinkkejä ja kannustusta, mä ajattelin sitä tänne lainata laajemmaltikin.

  8. 9

    sanoo

    Uskoin, että minusta tulee huutava äiti ellen pysty kelkkaa kääntämään lapsen syntymän jälkeen. Paljon olen vuosien aikana oppinut itsehillintää, mutta paljon on vielä jäljellä. 🙂 Eli kyllä, huudan aikalailla samanlaisissa tilanteissa kuin sinä.Kun on jo yrittänyt ja keskustellut ja kun tulee kiire, on väsy, nälkä tai äkillinen lasta uhkaava vaara. Ei päivittäin, mutta liikaa. Aika hyvin sitä oppii kumminkin tunnistamaan jo ne ”vaaratilanteet”, jotka johtavat omaan huutamiseen ja osaa niitä välttää. Ja tosiaan, parempiakin tapoja on ilmaista asiansa. Ei se huutaminen ole koskaan asiaa vielä edes auttanut. Pahin huomio itselle oli, kun toinen lapsi syntyi ja ensimmäinen olisi tarvinnut huomiota, syliä, ruokaa, leikkikaveria, apua jossain ja toinen oli tissilla koko ajan. Ei mennyt yks yhteen, ei tepsinyt keskustelut, lupaukset, kiellot, uhkaukset. Pomppi päällä, töni, potki jne minua kun yritin imettää. parina kertana paloi pinna ihan kunnolla ja jouduin lopulta lukita itseni vauvan kanssa vessaan syöttämään, jotta sain syöttää rauhassa. Sen ajan toinen huusi oven takana ja itki sydäntä särkevää itkuaan. Huoh. Onneksi nämä ajat ovat jo takana päin ja nyt elämä on kohtalaisen seesteistä. Paitsi silloin kun nuo riitelevät tai painivat ja isompi painaa pienempää selkärangasta mattoa vasten… Silloin äänitorveni tööttää äkkiä, kovaa ja korkealta 🙁

    • 9.1

      sanoo

      Ne on hankalia tilanteita, kun on vauvassa kiinni ja esikoinen vaatii huomiota. Meillä se onneksi oli jo 4v. mutta vaikka kuinka olin päättänyt, että osaan myös esikoista huomioida kaksosten ohella, niin eipä niistä kaikista tilanteista todellakaan selvinnyt kunnialla. Ja tuntuu, että esikoiselle ehkä edelleen tulee huudettua herkemmin, kun siltä vaatii enemmän kuin pienemmiltään.

  9. 10

    suvii sanoo

    Mä valitettavasti huudan, mäki oon aina aatellu etten koskaan tuu huutaa mun lapselle, mutta… Meillä on uhmailtu ja pahasti ihan sieltä 11kk saakka, omaa tahtoa löytyy pienen kylällisen verran ja mitään muuta ei tehdä ku tyhmyyksiä ja tuhmuuksia 🙁 Yleensä mä huudan siitä ku poika (tällä hetkellä 1,5vuotias) eimuuta tee päivän aikana ku kiipee tv-tasolle ja melkein kaataa telkkarin, sit se kiipee keittiön työtasolle ja siinä hilluu, nää tapahtuu noin 500 kertaa päivässä (oikeesti).. Sitku oot sen sata kertaa jo sen laskenu sieltä alas ni mulla palaa pinna.. Mä niin ootan että tolle tulee älliä päähän, että voin rankaista jotenkin, ku ei ton ikäsellä oo vielä käsitystä syy-seuraus suhteesta, ni mistään oo mitään hyötyä 🙁 Ja sit mulla vielä tohon päälle on ollu kuukauden nyt raskauspahoinvointia ja nyt iski vielä tää järjetön väsymyski rinnalle. Ehkä sitte puolen vuoden päästä mä pääsen vähän eroon huutamisesta, ku alkaa toi lapsi ymmärtämään paremmin! 🙂

    Tsemppiä sinne yritykseen päästä huutamisesta eroon, mäki yritän!

    • 10.1

      sanoo

      Voih, toi on kyllä hermoja koetteleva vaihe toi kiipeily, ihan ilman raskauspahoinvointia ja väsymystäkin (plus että mulla ainakin raskaushormonit kiristi pinnan ihan olemattoman lyhyelle). 🙁 Mulla auttoi kaksosten pahimmassa tuhoapinaiässä, kun koetettiin viettää mahdollisimman paljon aikaa poissa kotoa, puistossa tai perhekahvilassa tai vastaavassa, missä ei ollut niin paljon vaaranpaikkoja ja toisaalta ne jaksoi kiinnostua vaarattomammistakin hommista. Tsemppiä, kyllä ne tosiaan jossain vaiheessa rupeaa ymmärtämään!

  10. 11

    sanoo

    Onpa kiva, että kirjoitukseni sai ajattelemaan. Sitten se kannatti kirjoittaa.

    Mulla ei ole ollut niitä totaalisia maltinmenetyksiä sen tekstini jälkeen, mutta edelleen mä tiuskin lapsille. Sekin on musta inhottavaa, sillä tiedän, että kieltää ja komentaa voi jämäkästi ilman, että olen töykeä ja inhottava.

    Mulla ennalta ehkäisy toimii parhaiten, vaikka tietysti nukkuminen ei ole pelkästään omissa käsissä. Kiukun noustessa pintaan yritän tarkastella tunnetta ja pohtia, mistä tämä tunne oikein tulee.

    • 11.1

      sanoo

      Mä ajattelinkin kirjoittaa tosta eri asteisesta inhottavasta kielenkäytöstä, tiuskiminen ja töykeily on myös mulla ongelma.

      Mulla olisi aika paljon tekemistä tuossa tunteen tunnistamisessa ja pysähtymisessä, tuntuu, että se tulee sellaisena aaltona, etten ehdi edes henkeä vetää. Mutta tämä on ihan taatusti opittavissa.

  11. 12

    sanoo

    Niin tuttua. Mä huomasin joskus puoli vuotta sitten, että minusta tuli sittenkin huutaja. Aloin kiinnittää siihen huomioit ja olen myös yrittänyt tsempata miestäkin tässä (hän ei tosin huuda vaan voimakkaammalla äänellään ”ärjyy” todella vihaisen kuuloisesti), mutta se pieni pirulainen on niin pitkähermoinen, että välillä tuntuu, että maali on se kun mä huudan. Narisee niin kauan kunnes ei vaan mitenkään hermo kestä ja sitten homma kääntyykin päälaelleen. Ensin huudan ja sitten pyytelen/anelen anteeksi. Tulee vain mieleen, että oppiko lapsi sitten siitä lähtötilanteesta mitään, kun yhtäkkiä minä olenkin se, joka pyytää anteeksi vaikka alunperin piti olla toisinpäin. Vaikeita juttuja, mutta hyvä aihe ja pisti pohdituttamaan taas uudelleen tätä. 🙂

    • 12.1

      sanoo

      Aivan, koko homma nimenomaan kääntyy päälaelleen, missä ei enää ole mitään järkeä. Meilläkin vaan on kaksi varsin itsepäistä lasta (koska kolmas on vähemmän, niin kyse ei ole kasvatuksesta vaan perimästä – mistä olisivat moisen piirteen voineet periä?), ja välillä tuntuu, että pitäisi olla ihan robotti että saisi rauhallisesti viestinsä perille.

  12. 13

    sanoo

    Hyvä aihe, mäkin oon meinannut kirjoittaa tästä. Ja Orange Rhino on hyvä, sitä mä oon myös joskus lueskellut. No, mä liityn projektiin. Toi suvii:n kirjoitus kuulosti tutulta (isot tsempit sulle!) ja monen muunkin kyllä. Mun äiti ei koskaan huutanut, joten se oli mulle jo lähtökohtainen tavoite. Jep, en ole onnistunut. Laittaisitko aina aika ajoin omaa tilannekatsausta, niin me voidaan muut sitten kommenteissa osallistua aka ripittäytyä? 😉

    • 13.1

      sanoo

      Ripittäytyminen on parasta vertaistukea. 🙂 Mun äiti taas saattoi suuttuessaan huutaa (ja mä huusin takaisin), joten mun malli oli, että on ihan ok joskus huutaa – se ”joskus” on vaan ihan karannut käsistä.

      • 13.1.1

        sanoo

        Mustakin on ok joskus huutaa! En pyri samaan kuin oma äitini. Mutta tästä omasta tavasta haluan päästä eroon, kun mäkin sytyn niin nopee ja huudan ennenku ehdin edes ajatella mitään.

        • 13.1.1.1

          Kaislakerttu sanoo

          Toi huutomerkki lauseen lopussa sopii tähän kuin nenä päähän 😀 :D(anteeksi, oli pakko kun osui niin silmään – sellaista harmitonta tilannehuumoria)

  13. 14

    Elli sanoo

    Kiitos hyvästä kirjoituksesta. Tämä on tärkeä, vaikkakin hyvin arka aihe. Meillä ei juurikaan huudeta – siis alle kerta viikkoon jos sitäkään. Ja miksi näin on, koska meitä on 2 aikuista ja yksi lapsi (3v.). Olen varma, että jos lapsia olisi enemmän olisi myös ääntä (paaaaaljon) enemmän kaikissa muodoissa, myös huutaen kurkku suorana. Ja kun on kaksi hoitamassa yhtä, niin kaikki vaan sujuu helpommin. Ja siitä päästäänkin taas uuteen ahdistuksen aiheeseen; miten kasvattaa yhdestä lapsesta ei itsekäs, kun se on tottunut saamaan kaiken. Enkä tarkoita ”kaikella” tavaraa tms. vaan ihan sitä aikaa ja huomiota & huolenpitoa. Toki myös lapsen luonteella on merkitystä. Olisin itse enemmän sellaista nollasta sataan tyyppistä mallia, mutta mies on aivan erilainen ja lapsi myös. He ovat omalla käytöksellään karsineet myös minun tunnehuippuja. Se oli jännä huomata, että heti kun lapsi meni tarhaan (2v 7kk), niin hän oppi huutamaan siellä. Siis olihan hän kunnostautunut itku ja kiukuttelu saralla myös kotona, mutta sellainen karjuminen ja ärjyminen ja oman äänen kuulluksi saaminen älyttömällä huudolla opittiin, kyllä heti tarhassa.

    • 14.1

      sanoo

      Meilläkin esikoinen oli kuitenkin ainoa lapsi 4v. asti, ja kyllä mä siihen mennessä jo ehdin huutaa ihan kiitettävästi, eli pisteet sulle. Tosin meillä mun huutamista kyllä lisää se, että esikoinen on aika samanlainen temperamentiltaan kuin itsekin ole, itsepäinen ja helposti räjähtävä – sille mukautuvimmalle lapsista mä en huuda juuri lainkaan, ei tosiaan tarvitse.

      Mä kyllä luulen, että päiväkodissa ja koulussa kyllä oppii sitä ”huomion saamattomuutta” ihan riittävästi – ja juuri siksi myös sitä huutamista. Sisarukset on toki ihana asia, mutta kyllä vanhempien jakamaton huomio tekee lapselle myös hyvää. Varsinkin nuorempien sisarusten osa on siinä mielessä aika karu, että sitä jakamatonta huomiota ei välttämättä saa koskaan. Niin, ja mä siis itse kasvoin ainoana lapsena 8v. saakka, ja näin mainio musta tuli. 😉

  14. 15

    Kaislakerttu sanoo

    Minä olen tunnistavinani huudon syyksi pelon. Esim. jos lapsi ei suostu syömään, vähä vähältä se kääntyy tunteeksi epäonnistumisesta ja sitten peloksi että lapsi ei kehity, sehän kuolee jopa! Sitten sitä pelkoa hoitaa aggressiolla, joka positiivisen puuhakkuuden sijasta meneekin väärälle raiteelle: syö nyt!!

    Se aggressio siellä taustavoimana on minusta UPEA asia, josta olen ylpeä. Se merkitsee että olen valmis toimimaan. On suorastaan ihanaa kun siitä saa energiaa: ”Syöminen ei toimi. Nyt me kirjoitetaan uusi päiväohjelma. Tästä lähdin tiistaisin ulkoilemaan, jotta ruokahalu kasvaa, ja sitten sisälle, ja sitten syömään – ja tämä jääkaapin oveen, tadaa, huomenna tämä ihanuus jo odottaa. Case closed.”

    Tän intopaukun pahin vihollinen on alistuminen ja muiden miellyttäminen. Se pois, pois, pois, niin johan paranee!

    • 15.1

      sanoo

      Kiitos, tosi hyvä kommentti. Varmasti monessa tilanteessa on taustalla juuri sellainen epäonnistumisen tunne, että nyt mä en saa tätä hommaa toimimaan niin kuin pitäisi – ja pettymys omaan itseen siinä tilanteessa. Jaa-a, miten sen aggression sitten saisi käännettyä positiiviseksi voimaksi, se onkin aikamoinen tehtävä. Että en vain huuda että nyt se haalari päälle ja heti, vaan siihen huutamiseen menevän energian suuntaan toteuttamaan jonkun kivan haalarileikin.

      • 15.1.1

        sanoo

        Aggressio ON voimavara, ja sellaisena positiivisena voimana siihen pitäisikin suhtautua! Itsellä se toimii niin, että jos tunnistan jonkun tilanteen, jossa oma käämi aina palaa, niin pyrin muuttamaan arkeamme niin, ettei tuota tilannetta enää synny. Eli koitan käyttää aggression energiaa hyvään.

        Aina se ei tietenkään toimi, ja etenkin väsyneenä aggressio purkautuu ihan vaan huonona käytöksenä. Mä oon miettinyt, että on siinä lapsille tiuskimisessa varmaan myös kyse vallankäytöstä – en mä kenellekään muulle sillä tavalla äksyile (vaikka on se niinkin, ettei kukaan muu myöskään haasta mua ihan samalla tavalla). Sekin on mun mielestä väärin: ei mulla ole oikeutta kohdella lapsiani huonommin kuin muita ihmisiä vain siksi, että ovat mun lapsia.

        • 15.1.1.1

          Kaislakerttu sanoo

          Muistan kuinka minusta lapsena tuntui tosi väärältä, että vanhemmat kohtelivat minua huonommin kuin ketään muuta. Siis kohtelivat myös paremmin kuin ketään muuta, mutta myös huonommin. Ei kenellekään muulle pauhattu vihaisena yhtä paljon, eikä kenenkään muun mokaamisista huudettu yhtä armottomasti. Olen kyllä vieläkin samaa mieltä, että se oli väärin. (tämä koskee siis vain minua lapsena, eikä ole yleinen mielipide muiden elämään)

        • 15.1.1.2

          sanoo

          Toi on kyllä niin totta, vallankäyttöähän se on – mä huudan lapsille, koska voin huutaa.

          Ja tuo, että pyrkii eroon niistä tilanteista on yksi niitä juttuja, joita mun pitäisi tehdä: tunnistaa, mitä ne tilanteet on, miksi mun hermo menee, ja miten ne tilanteet voisi hoitaa jotenkin muuten.

    • 15.2

      Vilijonkka sanoo

      Mun mielestä tuo on myös totta. Mutta välillä ne pelon aiheet ei liity pelkästään siihen lapseen, vaan se on semmoinen yleisahdistus (tyyliin että on ihan liikaa kaikenlaisia hommia ja tuntuu ettei itse selviä niistä mitenkään ja sit kun ei edes syöminen onnistu niin kaikki vaan tuntuu leviävän käsiin). Niin silloin sitä aggressiota/pelkoa vaan puretaan siihen lähimpänä käsillä olevaan aiheeseen, vaikka pitäis kenties pyrkiä vaikuttamaan myös ja erityisesti niihin muihin tekijöihin siinä sopassa…

      • 15.2.1

        sanoo

        Kyllä, kaikenlainen yleinen ja ihan muuhun liittyvä stressi purkautuu mulla ainakin tosi helposti lapsille huutamiseen – eli pitäisi keksiä, miten sitä voisi purkaa jotenkin muuten.

  15. 16

    sanoo

    Kyllä, huudan ja mieskin on oppinut huutamaan, vaikka itse sanookin inhoavansa huutamista yli kaiken. Senkin olen huomannut, että huutaminen tarttuu, ja nyt nelivuotias osaa huutaa jo takaisin aivan samoin sanoin, joita itsekin käytän. Joskus tämä huutokilpailu johtaa koomisiin tilanteisiin, ja ehkä parasta onkin, kun molempia, äitiä ja lasta, alkaa naurattaa. Mä olen huomannut, että meillä huutaminen menee aalloissa. Juuri nyt ollaan aallon huipulla: neljävuotiaalla on taas kauhea uhmavaihe päällä, ja joskus se huutaminen alkaa jo heti aamusta. Mutta välissä on niitä aallonpohjiakin, jolloin kaikki sujuu hyvin, eikä kukaan huuda.

    • 16.1

      sanoo

      Jep, meillä lapset myös huutaa toisilleen käyttäen mun sanoja, mikä kuulostaa välillä tosi kamalalta.

      Mä usein jotenkin kuvittelen, että jos rupeaa naurattamaan, niin pitää vaan pitää pokka kun kerran vakavissaan riidellään – mikä on varmaan ihan tyhmää, eihän se huuto ja riitely siinä tarkoitus ole, vaan selvittää joku asia. Eli pitäisi vaan nauraa, jos naurattaa.

      • 16.1.1

        sanoo

        Ehdottomasti kannattaa nauraa. Se usein laukaisee tilanteen, koska nauru syntyy tilanteen absurdiudesta. Kun naurut on naurettu, on jo sen verran rauhoittunut, että harvemmin palaa siihen huutomoodiin. Sitten voi keskustella ihan vakavastikin asiasta, ja yleensä se johtaa toivottuun lopputulokseen. Ei tosin aina, jos sattuu olemaan yhtä hyvämuistinen ja pitkävihainen tyyppi kuin meidän esikoinen…

        • 16.1.1.1

          sanoo

          Meillä täytyy olla tarkkana, ettei vain naura lapselle, kun se on vielä vihainen, koska silloin räjähtää ihan totaalisesti – mä ymmärrän kyllä, ei ole _mitään_ raivostuttavampaa kuin jos omaa raivoa ei oteta vakavasti. Mutta jos lapsellakin suupielet nykii, niin siihen pitäisi tosiaan osata tarttua.

  16. 17

    Kaislakerttu sanoo

    Vielä yksi huomio. Olin taannoin työpaikan palo- ja pelastuskoulutuksessa. Päällimmäisenä jäi mieleen, kuinka palomestari paasasi siitä, miten vaarallista on niellä aggressio ja nöyrtyä ns. tositilanteessa. Kuulemma on melkein sääntö kuin poikkeus, että kolaripaikalla naispuolinen hoitaja sanoo: ”anteeksi, mutta olisiko mahdollista että ojentaisitte happimaskin”. Sen pitäisi olla ”HAPPIMASKI TÄNNE!”.

    Mä olen niin iloinen että meillä on nykyisin Suomessa turvallisempaa, kun yhä useampi uskaltaa toimia ja olla aggressiivinen hyvällä tavalla.

  17. 18

    sanoo

    Mä jäin miettimään syitä huutamiselle ja tiuskimiselle, ja mieleen tuli, että osa syystä saattaa löytyä tavasta, joilla meidät itsemme on kasvatettu, ja siitä, millaista kasvatuskulttuuria yhteiskuntamme edelleen tuntuu arvostavan. Löysin Ylen Olotilasta kaksi tekstiä lastenpsykiatri Janna Rantalalta:
    http://olotila.yle.fi/perhe/lastenpsykiatri-janna-rantala-jaahy
    http://olotila.yle.fi/perhe/vanhemmuus/lastenpsykiatri-janna-rantala-lahjasta-ilahtumisen-jalo-taito

    Ensimmäisessä Rantala kritisoi jäähyä ja toisessa hän kehottaa suhtautumaan lempeydellä pienten tuholaisten pieleen menneisiin ilahduttamisyrityksiin. Kun pohdin asiaa vaistoillani, totean, että juuri näin se menee, tällainen vanhempi minä haluan olla. Mutta sitten astuu kulttuuri ja sosiaaliset normit peliin, ja mietin, että minähän olen aivan lepsu vanhempi, jos näin toimin.

    Oikeastaan tämä näkyy jo siinä, millaisia kommentteja olen saanut, kun olen puhunut muille (vanhemmille tai lapsettomille) siitä, että olen huutanut omille lapsilleni. Usein ensimmäinen kommentti on jotain sen suuntaista, että ei lapsi mene rikki huutamisesta, tai että kyllä lapsille pitää välillä näyttää kaapin paikka. Eli että huutaminen on ihan ookoo. Hmm.

    Huutaminen on inhimillistä, ja se on pienempi paha kuin moni muu asia, mutta onko se oikeasti niin ookoo, että sitä ei tarvitse pyrkiä vähentämään? Mistä tulee se yleinen ajatus, että pienelle lapselle tekee ihan hyvääkin, kun välillä vanhempi näyttää oikein räiskyvästi tunteita? Onko kyse siitä, että tunteiden ja tekojen välinen ero on sittenkin vaikea tehdä? Tarkoitan, että totta kai vanhempi saa tuntea tunteita, vihaa ja suuttumustakin, mutta saako aikuinen niiden vallassa käyttäytyä huonosti?

    • 18.1

      sanoo

      Ton toisen artikkelin esimerkit kolahtaa kyllä täysin, mä skitsahdan aina jos lapset piirtää seinälle / leikkaa vaatteitaan / piilottaa kananmunan huoneeseensa jne. Vaikka oikeasti ei ole kyse vakavasta asiasta (niin kuin silloin kun ne on juoksemassa autotielle), vaan periaatteessa ihan positiivisesta jutusta (luovuudesta / uteliaisuudesta) ja asian voisi käsitellä ihan rauhallisesti.

      Sellainen supernannyily on nyt muotia, eli ehkä huutamista sitten pidetään pienempänä pahana kuin lepsuilua.

      Mä jäin nyt miettimään, että huutamisen vähentämiseksi mun varmaan pitäisi saada aikaan sellainen asennemuutos itselläni; lapset on ilo, ja niiden kanssa elämä on paljon mukavampaa kuin ilman niitä. Eli mun pitäisi osata ottaa rennommin, nauttia niistä hyvistä jutuista ja antaa niiden pikkuasioiden olla ja mennä.

  18. 19

    sanoo

    Noista koomisista piirteistä liittyen lapsille huutamiseen voisi mainita joskus nähdyn ja kuullun tilanteen. Lapsi huutaa jossakin julkisella paikalla ja aikuinen huutaa vähintään yhtä kovaa hänelle: ”Älä huuda siinä!!!” Mutta niinhän se on, välillä keinot ovat vähissä :). Mielenkiinnolla minäkin luen, millaisia mielenhallinnan menetelmiä muut ovat keksineet.

    • 19.1

      sanoo

      Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun mä olen karjunut kurkku suorana, että nyt lopettakaa se huutaminen. 😉 Ei ehkä ihan niitä huippuhetkiä tässä vanhemmuudessa.

  19. 20

    sanoo

    Aloin huutaa viime syksynä: liikaa asioita meneillään töissä ja lisäksi mies paljon reissussa ja kuopus on no, liiankin touhukas. Omasta jaksamisesta huolehtiminen auttaa. Huudan vähemmän liityttyäni fitneskulttiin eli aloitin urheilun. Yksinkertaista vaan ei helppoa…

    • 20.1

      sanoo

      No juuri näin, yksinkertaista vaan ei helppoa. Mä listasinkin tonne seuraavaan postaukseen omia jaksamiskeinojani, ja tosiaan, kyllä se liikunta siellä on. Ja kun tosiaan kaikkiin tekijöihin ei voi vaikuttaa (lasten temparementti, stressi töissä tai miehen poissaolot), niin pitäisi sitten pitää huolta edes noista, jotka on itsestä kiinni.

  20. 21

    sanoo

    Tämä on todella kiinnostava aihe. Kaksostytöt 1v 8kk ja välillä saatan suuttua niin, että jälkikäteen hävettää ja hirvittää. Itse olen huomannut, että huudon hetkellä koen usein päällimäisenä voimattomuutta ja epätoivoa. Huutaminen on siis lähinnä toimintamalli niihin tilanteisiin, jossa keinot tuntuvat loppuvan. Jospa tässä yrittäisi itsekin kasvaa ihmisenä ja keksiä vähemmän alkukantaisia toimintamalleja…

    • 21.1

      sanoo

      Usein ne tosiaan on niitä tilanteita, joissa on aikansa yrittänyt, ja sitten ei enää tiedä, miten päin pitäisi olla – tai ei jaksa enää yrittää. Mulla kyllä toi ensimmäinen taaperovuosi kaksosten kanssa oli ehdottomasti haastavin, läsnäoloa ja vahtimista tarvittiin aika lailla koko ajan, ja koko ajan ne keksi jotain uutta kivaa. Nythän ne on jo niin isoja ja fiksuja. 🙂

  21. 22

    sanoo

    tää vois yhtälailla olla mun blogipostaus. Tosin lapsia on vaan yksi. Mä oon kans rauhallinen luonne, mutta kun se pinna palaa niin se palaa totaalisesti ja minusta tuntuu et ihan liian usein. ja tunnistan itsessäni myös tuon ”normihuutajan” mutta kun tuntuu, ettei mikään muu auta. Tuntuu että Ipana oikeen odottaa, että koska ratkean ja tottelee vasta kun alan huutaan. Mä olen muutaman kerran saanu hillittyä itseni, jälkeenpäin se on tuntunut hienolta, koska en myöskään minä halua että minä tai kukaan muu huutaa Ipanalle. jo se että joku muu rankaisee sitä, tuntuu pahalle, mutta itsehillinnässä piilee se vaara, että tukahdutat osan itseäsi. Aion seuraavaksi kokeilla jenkkityyliä ja mennä kiljumaan tyynyyn ja kun olen tyhjentynyt, niin keskustelemaan taas asiasta…

    • 22.1

      sanoo

      Tätä mäkin mietin, että kun johonkin se tunne pitäisi saada purkaa. En tiedä riittäisikö se, että huutamatta koettaisi selittää, että nyt olen tosi vihainen (ja miksi). Mutta se nyt ainakin pitäisi tosiaan oppia, että asiat ei huutamalla ratkea, vaan eteenpäin päästään, kun itse on onnistunut rauhoittumaan. Nyt olen muuten taas neljä päivää putkeen käyttäytynyt ihmisiksi, jospa nyt saisi viikon täyteen.

Trackbacks

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *