Mitä lapsesta saa laittaa nettiin?

Mietin, voisinko olla kommentoimatta tätä viimeisintä ”mitä vanhemmat julkaisevat lapsistaan netistä” -juttua. Tietysti siksi, että omat lehmät on ojassa: lapset esiintyy blogissa tunnistettavina. Ja siksi, että nämä keskustelut aina jumittaa sellaiseen juupas-eipäs inttämiseen. Ja mä en jaksaisi inttää. Enkä mä tykkää siitäkään, että tästäkin keskustelusta tulee tosi nopeasti sellaista syyttelyä ja omalla paremmuudella toisia päähän kumauttelua. Ja huonon äidin leimaa jaetaan taas aika nopeasti.

Mä ymmärrän kyllä molemmat kannat. Toinen osapuoli on sitä mieltä, että vanhemmat rikkoo Facebookin vauvakuvilla lapsen yksityisyyttä, että lapsen pitää saada itse päättää, mitä siitä löytyy netistä, ja alaikäisenä se ei voi sellaisia päätöksiä perustellusti vielä tehdä. Ja sitä paitsi, kaikki netissä oleva pysyy siellä ikuisesti, ja niinpä vauvakuvat ja pottajutut tekee lapsesta vapaata riistaa tulevaisuuden hyväksikäyttäjille, koulukiusaajille ja nettistalkkereille ja vie siltä vielä mahdollisuudet tyttöystävään, työpaikkaan tai presidentiksi pääsemiseen.

Toinen osapuoli taas on sitä mieltä, että höpö höpö, on niitä pottajuttuja ennenkin levitelty kahvipöydissä, tulevaisuudessa kaikkien ihmisten vauvakuvat on netissä, ja mistä me muutenkaan tiedetään, miten nettiä tulevaisuudessa käytetään.

Tossa Ylen jutussa Lastensuojelun keskusliiton lausunnosta musta mielenkiintoista oli tää toteamus:

”Voi sanoa, että alaikäinen on selkeästi aikuista haavoittuvampi julkisuudessa. Kasvu ja kehitys on kesken, ja hän etsii suuntaa omalle identiteetille. On riski lapsen kasvulle ja kehitykselle että joku vahvasti rakentaa sitä identiteettiä ulkopuolelta, Heinonen toteaa.”

Tää jäi nyt aika irralliseksi heitoksi, joka kaipaisi aika lailla enemmän avaamista, koska perusteltuna se voisi olla aika hyvä syy lasten nettinäkyvyyden rajoittamiselle. Tällaisenaan mä kuitenkin heti sanoisin siihen vastaan, että a) eihän ne äidin 15 vuotta sitten nettiin lataamat vauvakuvat ole sen lapsen katseltavina. Tietysti jos se rakentaa identiteettiään googlaamalla niin tämä voi olla ongelma, jos kuvat on nimellä löydettävissä (tai tulevaisuudessa jollain kuvantunnistushaulla). Ja b) ei sitä lapsen netti-identiteettiä rakenna ulkopuolelta kukaan muu kuin sen omat vanhemmat, joilla kai nyt muutenkin on lapsen identiteetin rakentumisessa aika vahva rooli (eikä toki aina positiivinen).

No, mun oma kanta on, että vaikka tämä on kysymys, joka jokaisen vanhemman olisi syytä miettiä aika tarkkaan, niin mä en haluaisi lähteä ihan tolle ensimmäiselle linjalle, että ei lapsista ikinä mitään nettiin. Mä olen ehkä sinisilmäinen, mutta musta siinä annetaan liian suurta valtaa niille kaikenmaailman pahantekijöille ennen kuin ne on ehtineet mitään pahaa tekemäänkään. Ja musta tervellä järjellä pystyy vetämään sopivat rajat lapsen yksityisyyden kannalta (sellaiset jutut missä pilaillaan lapsen kustannuksella on sitten asia erikseen).

Tietenkään ihmisten ei tarvitse laittaa lapsistaan kuvia ja nmiä nettiin, mutta jos vanhemmat haluaa jakaa kuulumisiaan Facebookissa tai verkostoitua ja saada vertaistukea blogeissa, niin musta ne on ihan ok syitä. Kiusaajat löytää kiusaamisen aihetta joka tapauksessa, ja teinit löytää vanhemmistaan ja lapsuudestaan noloilun aihetta joka tapauksessa. Toki internetin tekee tässäkin erityiseksi sen kattavuus, sekä tilassa että ajassa, eli siksi sitä lasten nettiesiintymistä olisi hyvä miettiä, mutta ei se nyt ehkä ihan niin paljon eroa muista kasvatusvalinnoista.

Keskustelusta tulee mieleen isoisäni, jolla oli kuulemma tapana sanoa kiertäville ovisilmäkauppiaille, että pitäisi varmaan ostaa tuollainen ovisilmä, että osaisi olla avaamatta kaiken maailman ovisilmäkauppiaille. Ja niinpä mäkin olen nyt päättänyt, että rupean blogista editoimaan lasten nimiä pikkuhiljaa pois, eipähän sitten tarvitse enää olla puolustuskannalla. Sanoin tästä esikoiselle (jonka mielipidettä muutenkin kysyn sitä koskeviin juttuihin ja kuviin), ja se hämmästyi: ”Miksi mua haittaisi, että joku voi nähdä mun kuvan?”

Kuvat saakin jäädä, senkin uhalla, että 20 vuoden kuluttua työhaastattelussa haastattelija kyberkatseellaan ottaa haastateltavasta kuvan, napsauttaa nenästään googlen kuvantunnistuksen päälle ja saa katseltavakseen, miten lapsukaiset käy lapsimessuilla tai askartelee joulukoristeita. Suoraan sanottuna, sääliksi käy sitä haastattelijaa, toivottavasti se on robotti.

Alunperin mä puhuin blogissa lapsista nimillään myös käytännön syistä, kun niitä on kolme, joista kaksi on samanikäisiä ja toiset kaksi samaa sukupuolta, niin niille ei oikein löytynyt mitään näppäriä nimityksiä. Mutta tästä eteenpäin blogissa esiintyvät siis enää esikoinen ja kaksoset, joihin viitataan yksittäin pelkkänä lapsena tai tyttönä ja poikana jos jotenkin pitää erotella.

Millä linjalla te olette lasten nettiesiintymisen suhteen? Mikä on teille se painavin peruste laittaa tai olla laittamatta kuvia ja nmiä? Ja saitteko kiinni siitä, mitä tossa jutussa haettiin sillä ulkopuolisella identiteetin muokkauksella?

p.s. Tässä postauksessahan ei luonnollisestikaan ole kuvitusta.

p.s.2 Tuli mieleen myös isoäitini, joka oli pakinoitsija. Mä esiinnyn myös joissain pakinoissa nimimerkillä, mutta oikeassa elämässä tavatuille ihmisille isoäiti kyllä aina selitti mun olevan se Luru. Pakinoissa ei toki pohdittu mun vaippaihottumaani vaan esimerkiksi päivähoidon tilaa, joten kai mun yksityisyyteni säilyi riittävästi.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

 

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Pointti ei ole minusta tuo työhaastatteluskenaario, joka on – minustakin – hupaisa. Mulle kyse on enemmän ehkä siitä, että tämä on asia, jossa voin jättää valinnat lapsen itsensä tehtäväksi. Kaikessa en voi, mutta tässä voin, ja jatkossa aion niin tehdäkin. Takautuvasti en voi enää sitäkään, se nyt vähän harmittaa.

    Edelleen mustavalkoinen ajattelumalli on musta lähtökohtaisesti ongelma. Se, että puhuu kahvipöydässä – jakaa anekdootteja Facebookissa – postaa blogiin on periaatteessa samalla asteikolla, mutta eri kohdissa asteikkoa. Mihin sen rajan sitten kukin vetää, siihen on vaikea ulkopuolisen mennä sanomaan, mutta olennaisinta olisi ehkä kunkin ainakin miettiä, mikä se oma valinta on. Ja aika ajoin miettiä uudestaan, sillä maailman muuttuessa ja keskustelun edetessä pitää reagoida ja olla hereillä. Muuttaa toimintaansa, jos alkaa epäillä toimineensa väärin aiemmin.

    Niin – koen nyt itse hieman blogi-identiteettikriisiä. Mietin jo, että hautaanko koko blogin, vai muutanko vain kurssia (eipä sitä paljon tarvitsisi muuttaa, näemmä olen tästä päätöksestä osan tehnyt jo tovi sitten, en vain tietoisesti.)

    Haluan nyt vielä tarkentaa, etten (halua) kritisoi(da) kenenkään mallia (vaikka voihan tämänkin sellaiseksi lukea.) Mulle blogit on kovin tärkeitä, nekin, joissa toimitaan toisin kuin itse toimisin, enkä halua tuoda kellekään pahaa mieltä tai syyllisyyttä. Nautin sun ja muiden teksteistä, siitäkin huolimatta, että tämä keskustelu on minusta oikeasti terveellinen.

    • 1.1

      sanoo

      Toi on kyllä hyvä pointti, että tässä asiassa valinnan voi jättää lapselle, kun taas esim. Rokotuksista on pakko päättää sen puolesta (tosin, voihan se olla, että se olisikin halunnut että ne vauvakuvat löytyy netistä – noin periaatteessa,aika ilmeistä kuitenkin on että se on sitten pienempi harmi). Musta on kyllä kiinnostavaa nähdä, mikä se tilanne 10-20 vuoden päästä on, miten me ja ne meidän lapset tähän silloin suhtautuu.

  2. 2

    sanoo

    Tarvittais konkreettisia esimerkkejä, eikä pelkkää abstraktia sanalätinää yksityisyydensuojasta. Harmi vaan, että konkreettiset esimerkit on vielä niin pieniä, että kovin syvääluotaavia haastatteluja ei heistä saa irti. Mä olen kuitenkin happygolucky tämän asian suhteen, enkä usko mitään pahaa tapahtuvan ja että lapseni ovat kiinnostuneen tyytyväisiä nettinäkyvyyteensä. Mutta se ei tarkoita sitä, ettenkö olis asiaa kovasti miettinyt. Alussa asettamani yksityisyyden rajat on murtunut yksi kerrallaan, suurimpana oli lasten nimet, ja niitä käytän nyt blogissa samasta syystä kuin sinäkin käytit. Ymmärsinkö siis oikein, että olet nyt nimet rajannut pois?

    Niinhän sitä on telkkaristakin aikanaan sanottu, että se pehmentää lasten aivot. Ja videoista, että viimeistään ne on silkkaa syntipahuutta.

    • 2.1

      sanoo

      Jep, täällä juuri editoin vanhoista postauksista nimiä pois.

      Noista kiusaamisjutuistahan aina välillä on surullisia esimerkkejä, mutta niissä kyllä sitten teinit kiusaa toisiaan ihan itse ottamillaan kuvilla tai jutuilla. Varmasti tässä on paljon sellaista pelkoa uuden asian edessä. Sitten pitäisi jotenkin taiteilla turhan pelon ja järkevän varovaisuuden välillä.

  3. 3

    sanoo

    Minä en meinaa uskaltaa omaa naamaanikaan näyttää. Töiden takia täytyy, ja on mulla fb:ssä kynnys myös alentunut. Ei siinä muuten mitään, mutta naamanihan saattaa tällä hetkelläkin jo olla vaikka jonkin toisen mantereen deittipalvelun mainoksessa tai jossain muualla, mistä en koskaan saa tietääkään.

    Lasten kuvia päätyy nettiin myös toisten kuin omien vanhempien laittamana. Tuttavaperheet tai sukulaiset eivät välttämättä edes kyseenalaista, saako kuvia jakaa vaikkapa fb:ssä.

    Kuulin karmean jutun erään suomalaisen tapahtuman järjestäjiltä. Joku vieras mies oli ottanut tapahtumassa valokuvan erään perheen lapsesta ja laittanut sen venäläiselle **sivustolle, jonka kautta se oli levinnyt niin, ettei sitä saa kaikilta tuon aihepiirin sivustoilta ja sen ladanneiden ihmisten koneilta enää ikinä pois. Siis täysin viattoman kuvan, jossa lapsella vaatteet päällä ym. Tarkkaa ikää en tiedä, alle kouluikäinen muistaakseni. Eihän kukaan noilla sivuilla tiedä lapsen nimeäkään, mutta mikä paha mieli vanhemmille tietää, minkälaisissa piireissä heidän lapsensa kuva liikkuu… Siksi mietityttää, mihin omatkin täysin viattomat kuvat itsestänikin voivat päätyä. Minun olisi kuitenkin elantoni kannalta järjetöntä yrittää estää omaa naamaansa näkymästä netissä. En voi lakata kävelemästä kadullakaan vain siksi, että jollekin muulle on kadulla joskus jotain sattunut.

    • 3.1

      sanoo

      Tossa toisten lasten kuvien laittamisessa musta pitääkin olla aivan erityisen tarkkana – se on blogissakin hankalaa, kun kuvia joutuu usein rajaamaan aika lailla ja niistä tulee tylsempiä, mutta siinä mä olen kyllä aika ehdoton.

      Näistä vääriin käsiin päätyneistä kuvistahan varoitellaan. Mä en oikein tiedä, mitä asiasta ajatella, musta nimittäin tuntuu, että jos siitä ei ole lapselle fyysisesti vaaraa, niin mua ei oikeastaan haittaa, missä niitä kuvia pyörii, varsinkaan jos / kun en itse sitä tiedä. Mä en myöskään usko, että olemalla laittamatta lapsista normaaleja arkikuvia nettiin pystyttäisiin vaikuttamaan lasten hyväksikäyttäjien toimiin mitenkään – niitä kuvia on jo nyt niin valtavasti, ja uusia voi napsia kadulla tai puistossa.

      Mutta tosiaan, se että jotain ikävää voi tapahtua, ei tarkoita, että välttämättä tapahtuu, se tässä keskustelussa usein tuntuu myös unohtuvan. Sitten täytyy vain itse punnita ne riskit.

    • 3.2

      sanoo

      Olisin kaikenkaikkiaan tarkempi yksityisyydestäni, jos linja netissä kaikilla muillakin olisi tiukempi. Sosiaalinen paine ja porukkaan kuulumisen tarve on johtanut lipsumisiin.

  4. 4

    sanoo

    Loistoteksti :). Ottamatta kantaa tähän koko keskusteluun, tuli mieleen yksi muisto tosta sun isoäitipointista. Mun äiti kirjoitti musta pienenä lehtijuttuja, jotka sain luettavaksi noin 13-vuotiaana, myös ns. vaikeista teemoista (esim. mun uhmaiästä ja äidin synnytyksen jälkeisestä masennuksesta). Muistan, että olin vähän häkeltynyt, mutta ennen kaikkea aika polleena, äärettömän kiinnostunut ja kiitollinen. Musta oli mustaa valkoisella, kuvia ja kaikkee ;), olin iso asia äidilleni, tarpeeksi iso lehtijuttujenkin aiheeksi. Lapsensa näyttävien bloggaajien argumentointia tosiaan kaivataan mukaan tähän keskusteluun, rinta rottingilla ja rohkeesti. Hyvä kun sä otit osaa.

    • 4.1

      sanoo

      Näinhän se varmaan yleensä on, että lapselle itselleen jutun aiheena oleminen on yleensä vain positiivista. Meilläkin lapset on innoissaan, kun näkee omia kuviaan blogissa (tosin niillehän se olisi sama, jos kuvat olisi muuten vain tietokoneella). Vanhemman tehtävä on sitten miettiä niitä mahdollisia negatiivisia puolia ja vetää rajoja.

      Nythän mä sitten otin askeleen taaksepäin vetämällä nimet pois (saa tosin nähdä, kuinka hyvin se googlen suhteen onnistuu). Lähinnä mä ajattelen niitä muutaman vuoden päästä netissä seikkailevia koulukavereita, joille lapset saa sitten esitellä taaperokuviaan itse halutessaan.

      • 4.1.1

        sanoo

        Mun on kato hyvä täältä poterosta huudella toiveita verevästä keskustelusta, jossa kummallekin puolelle löytyisi keskustelijoita, kun alusta asti mun oman blogin linja oli ihan selvä; ei lasten nimiä, ei kasvoja.

        Toivotaan, että rohkeita löytyy. Ei ole elämä mustavalkoista – onneksi :).

        • 4.1.1.1

          sanoo

          Mutta se on hyvä, että oma linja on selvä. Ja sulla on musta kyllä onnistunut linja, blogista tulee värikäs ja persoonallinen kuva, vaikkei lasten naamoja ja nimiä näkyisikään.

  5. 5

    sanoo

    Minä en laita lapsistani tunnistettavia kuvia nettiin. Enkä kerro heidän nimiään. Tämä johtuu siitä, että he ovat jo kohta 11 v ja kohta 9 v ja minusta olisi totaalisen väärin, että äitinä päättäisin heidän puolestaan, että kirjoitan heistä asioita ja laitan heidän kuviaan nettiin ja esim. heidän luokkakavereillaan, opettajillaan ja harrastusten ohjaajilla olisi mahdollisuus nähdä ne. Poikien ollessa pienempiä kirjoitin heidän nimillään, mutta aloin vetää rajaa siinä vaiheessa kun he olivat noin 4 v ja 2 v. Tämä johtui silloin myös siitä, että tuolloin palailin työelämään enkä halunnut, että työkaverini ja asiakkaani pystyvät seuraamaan avoimesti elämääni satunnaisilta nettipalstoilta / blogeista. Olen myös suojannut omaa yksityisyyttäni työni takia. Olen työssä, jossa monesti suositellaan esim. oman puhelinnumeron ja osoitteen salaamista.

    Minusta itsestäni on ihanaa lukea blogeja, joissa on kuvia lapsista, mutta itse rajaan omassa blogissani aika tarkkaan, millaisia kuvia laitan ja millaisia asioita perheestämme kerron.

    • 5.1

      sanoo

      Tässähän tulee juuri se ongelma, että ne pient lapset joiden kuvien ja juttujen jakaminen tuntuu ihan hyväksyttävältä kasvaakin isoiksi. Mäkin pidän esikoisen kohdalla tiukempaa linjaa juuri siksi että sillä on jo niin paljon kodin ulkopuolistakin elämää – mutta niin on ihan kohta noilla nuoremmillakin. Ja onko silloin oikein, että taaperoajan toilailut on kuitenkin netissä? No, mun vastaus on siis rajallinen avoimuus, koetan miettiä jutut niin että lapset voi ne hyväksyä koululaisina ja aikuisenakin.

  6. 6

    pilami sanoo

    Tässäkin asiassa on varmasti tärkeintä tosiaan pohtia se asia omalla kohdalla. Uskon, että lukuisat ovat ne henkilöt, jotka eivät edes ole miettineet tätä asiaa vaan laittavat menemään kuvia ja nimiä lapsistaa nettiin ilman mitään suodatinta. Kun tekee tietoisen päätöksen, niin se on sitten perusteltu ja mietitty ja siinä tilanteessa parhaaksi katsottu.

    Mulle internetin yksityisyydensuojan puute on tosi iso ongelma. En pidä siitä, että älypuhelinta käyttääkseni mun on pakko hyväksyä että osa tiedoistani varmuuskopioiutuu automaattisesti jonnekin pilvipalveluun. Siellähän ovat – jaa missä – no niinpä, en tiedä enkä hahmota. Mulla ei ole facebook-profiiliakaan tästä syystä: en nyt lähtökohtaisesti halua laittaa itsestäni nimelläni nettiin ihmeemmin asiaa. Siksi en laittaisi lapsistanikaan mitään. Olen miettinyt omalla kohdallani asian sitenkin, että en välttämättä haluaisi vielä tässäkään iässä (saati teini-ikäisenä) lukea netistä mitä vanhempani ovat minusta kirjoittaneet, mitä parisuhdeongelmia he ovat siellä käsitelleet ja miten he ovat tuskailleet kun olen ollut niin rasittava ja energiaa vievä taapero. Tämä ei varmasti ole kaikille ongelma, mutta mulle se varmaan olisi. Taidan kyllä edustaa tässä jotain konservatiivista äärilaitaa.

    Työnhausta. Työnhakijoiden googlettaminen nyt on ihan lailla kiellettyä, joten se ei ehkä nyt kuitenkaan ole se suurin ongelma. Suurin ongelma voisi olla se, jos lapsesta tulee isona julkisuuden henkilö (muusikko, poliitikko, yritysjohtaja). Sitten kaikki iltapäivälehdet googlettaa ne varhaislapsuuden asiat ja äidin synnytyksen jälkeiset masennukset. Niistähän riittää lööppejä sitten vaikka vuodeksi. Etta en tiedä kuinka kiva välttis olisi sen tyyppisessä kontekstissa kohdata omaa lapsuuttaan.

    Mutta disclaimerina siis, että en mäkään ole kritisoimassa muiden toimintaa. Olen itse miettinyt omat rajat oman elämäni kohdalla ja tuo keskustelunavaus oli hyvä ja tarpeellinen siinä mielessä, että kaikki muutkin miettisivät. Että ne päätökset olisivat harkittuja ja perusteltuja.

    • 6.1

      sanoo

      Mä en kyllä jaksa luottaa siihen, että työnantajat ei googlaisi työnhakijoita – eri juttu sitten on, mitkä jutu oikeasti johonkin vaikuttaa, normipottatreenit tuskin, mutta jos onkin kyse vaikka oppimisvaikeuksista tms. niin se onkin ehkä toinen juttu. Mutta tosiaan skenaario on varmasti vielä todennäköisempi noissa julkkishommissa, eli presidentiksi pääsyn se äidin blogi voi estää. 😉

      Mutta on tosiaan vähän hämäävää, kun tabletti osaa esim. paikantaa valokuvia silloinkin kun ne on otettu nettiyhteyden ulottumattomissa. Aika hyvin sillä siis pystyy käyttäjän liikkeitä seuraamaan.

  7. 7

    sanoo

    Tämä asia mietityttää mua nykyään joka ikinen kerta kun postaan jotain. Ja huomaan, että aloitan kirjoittamaan lapsen nimen postaukseen, mutta muutan sen joksikin poika/poitsu/lapsi -tyyppiseksi. Myös kasvokuvat hieman häiritsee, mutta sitten olen miettinyt tuota samaa, että en usko, että (tietenkin) hyvällä maulla ottamani kuvat voisivat häiritä hänen koulunkäyntiiän tai työpaikan saantiaan. Ja lisäksi, kaikki tulee digitalisoitumaan ja jopa nekin, jotka eivät periaatteesta suostu kamalaan internettiin menemään, valitettavasti ovat jo siellä.

    Samoilla linjoilla siis, musta on hyvä, että näitä asioita edes miettii ja tekee sitten omat päätökset sen pohjilta. Kuten muussakin kasvatuksessa niin tämä on mielestäni perheen oma asia. Toki lapsen yksityisyyttä kuitenkin kunnioittaen (mutta se mitä se sitten on, pitää kai määritellä vain itse.)

    Enemmän mua mietityttää oma nettijälkeni, koska en ole ehkä aina ihan ymmärtänyt, että se google todella löytä kaiken. Nykyajan lapset sentään tuntevat netin käytönnöt ja säännöt jo pienestä asti kun vanhemmillakin on enemmän valmiuksia mediakasvatukseen.

    • 7.1

      sanoo

      Toi yksityisyyden kunnioittamisen määrittely onkin se kova pähkinä. Pienen lapsen kohdalla se on musta siksikin hankalaa, että suhteessa vanhempiinsa sillä ei käytänössä ole yksityisyyttä, ja sitten pitäisi kuitenkin muuta maailmaa ajatellen vetää rajoja. Isomman lapsen kohdalla sen pystyy enemmän ajattelemaan itsensä kautta, mitä itse haluaisi näyttää / kertoa. Paitsi että lapsellahan voi olla täsät ei mielipide kuin vanhemmallaan.

  8. 8

    sanoo

    Hyvä kirjoitus ja tosissaan ajankohtainen asia ollut nyt jonkin aikaa.. Syystäkin kyllä!

    Itse kirjoitan lapsista nimillä ja laitan kuvia, mutta en vanhimmasta lapsestani joka on 11v. Aloin kirjoittamaan blogia yli puolitoista vuotta sitten ja heti oli selvää, etten kirjoita vanhimmasta lapsesta. Muutamissa kuvissa hän on esiintynyt, mutta ne on yhden käden sormilla laskettavissa. Heti oli myös selvää, että mietin sanavalintoja (google) ja mietin koko ajan sitä, mitä lapsi ajattelee vanhempana jos näkee juttuja. Olen yrittänyt pitää neutraalin linjan lasten osalta ja itsenikin, en kirjoita mitään kovin kantaa ottavia juttuja. Fiiliksen mukaan. Nuorimmaisen allergioista ja molempien sairasteluista kirjoitan, ihan jo vertaistuen vuoksi. Netti on täynnä lasten kuvia, se on nykypäivää ja sitä on turha kieltää. Tietenkään en ikinä julkaisisi mitään vaippakuvia lapsista. Saa nähdä miten kuvien kanssa käy lasten kasvaessa?! Olen kyllä nyt jo vähentänyt niitä paljon ja alkanut tuomaan itseänikin esille 😀

    Kukin tavallaan, ajattelen minä 🙂

    • 8.1

      sanoo

      Toi vertaistukihan tässä on se ongelma – tai ettei se loppuisi. Tietysti sitäkin voi jakaa täysin anonyymisti, mutta tässäkin keskustelussa on aika moni todennut, että kuvallisia blogeja on kiva lukea.

      Hankalaa kyllä siksikin, että vaikka blogia aloittaessa miettisi asian, niin sitä on kuitenkin vaikea etukäteen ymmärtää. Ja jos mieli muuttuu, ei kuvia tai nimiä välttämättä saakaan täysin poistettua.

  9. 9

    sanoo

    Erittäin mielenkiintoinen aihe! Itse edustan varovaisempaa ja konservatiivisempaa koulukuntaa, joskaan en aivan yhtä ehdottomasti ja perustellusti kuin esim. yllä pilami. Omia kuviani latailen (tietenkin vain niitä edustavimpia ;)) mutta miehen pyynnöstä en laita blogiin enää ollenkaan kuvia meistä tai kotoamme, en edes sellaisia mistä ei näy kasvoja tms. Vanhassa blogissa laitoin, mutta se alkoi Esikoisen synnyttyä tuntua itsestänikin hieman epämukavalta, joten pistin vanhan blogin säppiin ja aloitin uuden, uudella nimellä ja uudella blogialustallakin, mahdollisimman anonyymisti.

    Kuvien jakamisessa itseäni häiritsee se, että en pysty itse kontrolloimaan, minne yhteyksiin kuvat mahdollisesti päätyvät. Vaikka jakaisinkin mielestäni varsin säädyllisiä kuvia, joista lapsia ei voi tunnistaa, karmaisee pelkkä ajatuskin, että joku jossain käyttäisi noita kuvia väärin. Juuri tuollaista Suottaren kertomaa skenaariota pelkään, vaikka sellaisen tapahtuminen on oletettavasti varsin epätodennäköistä. Mieheni on kuitenkin eräänlaisella viestintäalalla töissä ja tietää näistä asioista enemmän, joten luotan hänen arviointikykyynsä ja noudatan uskollisesti pyyntöä olla jakamatta lastemme kuvia. Blogissa tämä ei tuota ollenkaan ongelmia, mutta joskus äidinrakkaus ja -ylpeys kokevat kolauksia, kun en voikaan esim. FB:ssä hehkuttaa omien lasteni suloisuutta ja ihanuutta ihan kuvallisestikin. ;D Mutta tämä on kuitenkin vain pieni harmi.

    Silloin tällöin (ehkä kuva kuukaudessa tai kahdessa?) jaan feisbuukissani ”kasvottomia” otoksia nappuloista, mutta tämä on tosiaankin enemmän poikkeus kuin sääntö. Lisäksi en nykyään edes näiden kuvien yhteyteen kirjoita lasten nimiä, vaikka olenkin ne ristiäisten jälkeen äitiyden huumassa aikoinaan paljastanut. Myös blogissa lapset esiintyvät vain nimimerkeillä, enkä halua siellä jakaa tarkkoja tietoja meistä tai arjestamme vaan pikemminkin hauskoja hetkiä – tai niitä, jotka laittavat eniten sappeni kiehumaan. Kuitenkin niin, ettei lapsista löytyisi hakemalla mitään mistä A) kiusaajat voisivat saada otteen (entinen koulukiusattu tässä moi) tai B) lapsi kasvaessaan nolostuisi/ahdistuisi/tulisi surulliseksi/mitä tahansa negatiivista, jos itse haluaa lukea tekstejäni jälkikäteen.

    En tarkkaan tiedä, mitä pelkään ja miksi haluan pitää varsin tiukoista rajoista kiinni. Osa on pelkoa ja suuri osa sitä, että minä en voi kontrolloida nettiä enkä lataamaani sisältöä 100% enää sen jälkeen, kun olen sen kerran nettiin laittanut. Esim. viime vuonna(?) FB:n muokkaamat säännöt mahdollistavat sen, että sinne ladattuja kuvia voidaan laillisesti lainata tai jopa myydä kolmansille tahoille, esim. mainostoimistoille. Tämän jälkeen teroitin myös sukulaisille, että meidän lasten kuvia ei saa siellä jakaa, ei edes salatussa ”oman suvun” ryhmässä. Ihan vain varmuuden vuoksi.

    Ja silti: Nautin suunnattomasti blogeista, joissa näkyy muiden lapsia. Kuten vaikkapa täällä Leluteekissä. 🙂 Arkisia otoksia ja lasten iloa, tempauksia, ilmeitä ynnä muuta on ihana nähdä.

    En kuitenkaan arvosta niitä, jotka jakavat (blogeissa, FB:ssä, missä tahansa) esim. lasten koulunumeroita, noloja kuvia, tai muuta liian arkaa materiaalia lapsistaan turhan avoimesti. Mutta mikä materiaali on liian arkaa? Minulle tuo kynnys on oletettavasti matalampi kuin monelle muulle, joten en koe asiakseni kritisoida ketään näistä valinnoista. Kukin tavallaan, kunhan vain vanhempi muistaisi oman vastuunsa ja tekevänsä tässä(kin) asiassa päätöksiä sellaisen puolesta, joka ei itse voi vielä niihin vaikuttaa tai ilmaista omaa tahtoaan aikuisen kokemuksella.

    • 9.1

      sanoo

      Tässä tosiaan pitäisi saada vielä perheen yhteinen linja vedettyä. Mä olen ollut vähän yllättynytkin siitä, että meillä mies ei ole mua tiukempi näistä kettinäkyvyydenrajoista, yleensä sillä kun on aina joku sopiva salaliittoteoria valmiina.

      Toi FB:n kuvapolitiikka on kyllä sellainen, mitä ei monet varmaan ajattele (tai edes tiedä), ja mikä on aika hurja.

  10. 10

    sanoo

    Mulle iski se oma ahdistus helmikuussa, kun tuntui ettei ole mitään hyvää sanottavaa (3 viikkoa sisällä sairastaen, vähempikin vituttais) ja en oikeasti halua kirjoittaa siitä. Ja lopulta tuli tunne että seuraavassa blogissa (se on melkein valmis!) lapset jäävät vielä suuremmin statisteiksi. Mutta olen kulkenut ääripäästä toiseen, enkä oikeasti suhtaudu tähän hysteerisesti koska pelkäisin että pedofiilit kopioi kuvia käyttöön (koska kuvat on sellaisia kuvia, jotka kuka tahansa voisi napata puistossa jne, ja niin tuomittava asia kuin pedofilia onkin niin se että niillä olisi kuva missä mun lapsi esittelee kypärää vaatteet päällä niin, noh, se ei itsessään vielä satuta mun lastani) tai että tulevaisuuden työhaastattelussa alettaisiin Ompulta kysellä sen lapsuuden blogijulkisuudesta – ”olit kuulemma vähän herkkä lapsi?”. Niin kuin moni on sanonut, niin nämä meidän lapset alkaa olla diginatiiveja – luultavasti suhtautuminen someen on rennompi, mutta en voi ennustaa mihin suuntaan tämä yksityisyyden suojelu kehittyy.

    Sen sijaan voin kyllä kuvitella, että jotkut analyyttiset, lapsen sosiaalisia suhteita tai esim. tarha-arkea kuvaavat tekstit saattavat tulevaisuudessa ahdistaa poikia. Mä löysin joskus 12-vuotiaana sellaiset mun äitini kirjoittamat ”luonnearviot” (vaihdoin koulua aika usein nuorena, ja uuteen kouluun kirjoitettiin saman tyylinen lomake kuin päiväkotiin, paitsi 8-vuotiaasta on vähän enemmän kerrottavaa kuin pelkästään osaako käydä potalla ja pukea itse). Koin jotenkin oman persoonani arvioidun väärin (koska kirjoittaja oli äitini, jonka mielestä olin yksinäinen, kun taas olin oikeasti lapsi joka viihtyi hyvin yksin) ja että mun henkilökohtaisia ominaisuuksia liian yksityiskohtaisesti ruodittiin jollekin ventovieraalle opettajalle (ja jätettiin tavallaan pois se mahdollisuus, että tekisin itse ensivaikutelman). Joten ympäripyöreitä juttuja jatkossa varmasti, vaikka usein kaipaisinkin vertaistukea lasten persoonan eri puolien kanssa.

    • 10.1

      sanoo

      Jee, periaatteen naisen paluu on näköpiirissä!

      Muta joo, ongelmahan on juuri se, että ne oikeat aiheet joista syntyy keskustelua ja joissa sitä vertaistukea kaipaisi on niitä, joissa lasten yksityisyyden rajat tulee vastaan.

      Tiedon kerääminen ja siirto koulussa on kyllä ongelma kanssa. Toisaalta on lapsen edun mukaista saada aloittaa puhtaalta pöydältä, toisaalta taas, että olennaiset tiedot kulkisi lapsen mukana uusille opettajille, jotta lapsi tulisi paremmin ymmärretyksi.

  11. 11

    sanoo

    Oma rajanveto on se, että jaan kuvia rajatuille ihmisille. Ne on ihmisiä, joiden kanssa olen IRL myös jatkuvasti tekemisissä, ei esim. lukioaikaisia tuttavia tai muita Eikä profiilini esim. Facebookissa ole löydettävissä nimihaulla. Jos minut haluaa löytää, pitää olla jonkun ystäväni kaveri, jonka kaverilistalta löydyn. Tämä puhtaasti sen takia, että nimeni on töissä sairaanhoitajana kokonaan näkyvillä ja potilasmäärät tietty on valtavia. En halua, että minua voidaan etsiä netistä. En jaksa olla nipo, ehkä monen mielestä pitäisi, mutta kyllä minä 90-luvun lapsena olen kasvanut kiinni virtuaaliseen maailmaan ja minusta se on ihan luonnollinen osa elämää.

    • 11.1

      sanoo

      Toi on musta aika hyvä rajaus – ei se tienkään kaikkia riskejä posta, mutta mä ainakin haluan luottaa niihin ihmisiin, joiden kanssa oikeasti olen kaveri. Mä rajasin yös FB-näkyvyyttäni kun olin opettajana, en tosiaan halunnut kaikkien oppiladen löytävän mua.

  12. 12

    Matsku sanoo

    Todella hyvää pohdintaa! Jokainen äiti (isäblogeja ei kovin monta taida olla) varmasti tekee päätöksensä lastensa kuvien, nimien ja yksityiskohtaisten tietojen julkaisemisesta tai julkaisematta jättämisestään lapsen parasta ajatellen, niin ainakin haluan uskoa. Aattelin kommentoida hieman omasta ratkaisustani.

    Näen aika absurdina kauhuskenaarioina sen, että tulevaisuudessa työpaikka jää saamatta netistä löytyvien lapsuuden hiekkalaatikkokuvien takia. Koulukiusaamiseen kuvat voivat varmasti olla syy, mutta niin voivat myös vaatteet, nimi, kaverit, perhe, asuinpaikka, mikä vain. Kahvipöydissä on toki kautta aikain katsottu lasten kuvia ja jaettu tarinoita, mutta internetissä julkaistaessa yleisö on laajempi ja hallisematon. Internetissä myös jokainen julkaistu tieto ja kuva voi jäädä elämään omaa elämäänsä, niitä ei voi lopullisesti poistaa (onnea kuitenkin leluteekille nimien poistamisoperaatioon).

    Tietojen ja kuvien mahdollinen vääriin käsiin päätyminen on mielestäni ihan pätevä uhkakuva. Osaanko jo nyt tämänhetkisillä tiedoilla ennustaa ja arvioida kaikki riskit, mitä haittaa julkaistuista kuvista ja tiedoista voi olla 10 tai 15 vuoden päästä? Vaikka se ei lapsiani fyyysisesti satuttaisikaan, pystyisinkö antamaan itselleni anteeksi tai hyvällä omallatunnolla selittämään (myöhemmin) lapsilleni, mikäli selviäisi, että heidän kuvat ovat päätyneet vääriin käsiin. Jokin aika sitten kuulin, että erääseen Facebookin kirppisryhmään oli liittynyt ihmisiä, jotka olivat muka kiinnostuneita ostamaan vaatteita pyytäen sovituskuvia esimerkiksi lasten uimapuvuista. Kuvat olivat päätyneet hyvin kyseenalaisille sivustoille.

    Entä tuotteiden mainostamien lasten kuvilla? Monessa ”yhteistyössähän” lapset pääsevät testaamaan milloin mitäkin tuotetta. Ilmaiset tuotteet (ja ehkä arvontapalkintokin > lisää lukijoita) voivat tuntua blogin pitäjästä sillä hetkellä kivalta ajatukselta ja mukavalta palkalta, mutta tuotteen hinta on pieni hinta siitä, että joku (lapsi) omalla pärställään ja nimellään mainostaa brändiä (jälleen netissä ikuisesti). Entä jos lapsi ei pidäkään brändistä tai yrityksen arvoista myöhemmin? Entä jos tulee yhdistetyksi toimintaan, joka on oman arvomaailman vastaista? Esimerkiksi Reiman facebooksivuilla oli parisen viikkoa sitten kirjoitusten vyöry, missä raivostuneet ihmiset hyökkäsivät MOT-dokumentin seurauksena vaatimaan parempia työoloja yrityksen käyttämälle Bangladeshin-tehtaalle. Samassa rytäkässä joku raivostunut kommentoi ja yhdisti Reiman fb-seinälle nostetun yhteistyöblogin lapsikuvan Bangladeshin vaateteollisuuden tilanteeseen. Myöhemmin blogikuva ja ilkeään tyyliin kirjoitettu kommentti oli poistettu Reiman fb-sivulta, mutta en tiedä, vieläkö esimerkiksi Googlen kautta löytäisi kuvan kommentteineen. Tämä siis vain nyt mieleeni tullut esimerkki.

    Minunkin oli vaikeaa saada ulkopuolisen identiteetin muokkauspointti kiinni tuossa Yle-jutussa, mutta tarkoitettaisiinko sillä vain sitä, millainen kuva, ja kenen valintojen seurauksena ulkopuolisille lapsesta muodostuu? Me aikuiset tai nuoret muokkaamme ja valitsemme hyvinkin tarkkaan, millaisen kuvan itsestämme haluamme antaa. Valitsemme esille vain edustavat kuvat tai esittelemme kotiamme (ja usein elämäämme) kauniina ja puhtaana. Lapsen kuvien ja tietojen kohdalla valinnan tekee joku muu (äiti). Kirjoitin tähän aluksi uskovani, että jokainen äiti varmasti tekee päätöksensä lapsen parasta ajatellen. Entä jos lapsi kuitenkin on myöhemmin eri linjoilla näistä valinnoista tai yksityisyydestään? Tai vielä pahempaa, entäpä jos äiti ei teekään valintojaan pyytettömästi, vaan lapsi omien tarkoitusperien edistäjänä tai riidan välikappaleena?

    Ja vielä, jos jäi epäselväksi, niin olen tehnyt sen päätöksen, että en julkaise lapsistani kuvia netissä (facebookissa, kuvienjakopalveluissa jne.) En myöskään antanut julkaisulupaa päivähoidossa otettaville kuville. Lasteni etunimet olen pari kertaa maininnut, kuten sen hetkisen iän. En myöskään julkaise kodistani kuvia tai kerro, milloin olemme lähdössä matkoille. Tämä varovaisuusperiaatteen nimissä. Minulla ei ole blogia, siitä tulisi kovin tylsä.

    • 12.1

      sanoo

      Kiitos pitkälle mietitystä kommentista! Toi esimerkki Reima-yhteistyöstä on tosi hyvä, sitä ei tosiaan ilmaisista haalareista ilahtuessaan varmaan tule ajatelleeksi, että sen myötä omien lasten kuvat liitetään työntekijöiden huonoon kohteluun. Mainoskuvista sinänsä varmaan monien ajatus on, että kiva vain, kun lapsesta on nättejä kuvia esillä, mutta siinä tosiaan on myös tuo toinen puoli. Ja blogissa sitä ei ehkä tule ajateltua edes sen vertaa.

      Ja koulukiusaamiseen tosiaan löytyy aina syy, jos sellaisen haluaa löytää. Mutta ei se tietenkään poista sitä, että olisi ihan musertavan kamalaa, jos lasta kiusattaisiin jonkun asian takia, johon itse olisi voinut vaikuttaa.

      Saa tosiaan nähdä, miten nimienpoistamisoperaatiossa käy, googlen tiet on arvoitukselliset, ja ihme juttuja sinne jää kummittelemaan.

  13. 13

    sanoo

    Mä aina välillä huolehdin tästä(kin) asiasta myös. Aika vähän julkaisen lapsistani blogissa kuvia juuri tämäntyyppisten mietteiden vuoksi. Facebookissa jaan kyllä lasten kuvia perheen ja ystävien kesken, enkä jaksa ihan kamalasti huolehtia kuvien joutumisesta Facebookin kautta vääriin käsiin. Sen verran tosin huolehdin kuitenkin, että Facebookiinkin laitan vain mahdollisimman hyviä kuvia enkä mitään paljastavaa tms.

    Vaikka kuvia blogissani on yleensäkin aika vähän, olen kuitenkin ottanut tavaksi puhua blogissa koko perheestä etunimillä. Oon kyllä monesti miettinyt onko se oikea ratkaisu vai ei. Pohdintojeni lopputulos on ainakin toistaiseksi ollut blogin suhteen kuitenkin se, että omasta mielestäni lopulta on kuvia ja nimiä tärkeämpää se mitä ja miten asioita blogissa kerrotaan ja kuvaillaan. Ei mielestäni ole sen parempi nimillä kuin anonyyminäkään esim kertoa lasten salaisuuksia tai kuvailla yksityiskohtaisesti perhe-elämää – koskaan ei tiedä milloin anonyymin persoona vahingossa tai toisten toimesta paljastuu. Paljon siis mietin jokaisen blogikirjoituksen kohdalla mitä haluan elämästäni jakaa vieraille – ja ehkä sitä tulee miettineeksi vielä enemmän kun on ikäänkuin alunperin jo omilla kasvoilla ja nimellä asialla?

    • 13.1

      sanoo

      Hyvä pointti tuo, että ei se anonyymiyden tuoma suojakaan aina välttämättä pidä. Ja mä kyllä myös mietin aika tarkkaan, mitä kirjoitan, jos olisin nimimerkin suojassa (enkä olisi kertonut tutuille blogista), niin tyyli ja aiheet olisi toisenlaisia.

      Tää on kyllä melkoista tasapainoilua, toisaalta ihmiset valittaa, kun Facebookissa ja blogeissa on vain niitä hymyileviä parhaita otoksia, että ne luo ihan epärealistista kuvaa elämästä, mutta toisaalta taas kuva lattialla kieriskelevästä uhmaikäisestä loukkaa kieriskelijän yksityisyyttä.

  14. 14

    sanoo

    Mä olen miettinyt tätä asiaa aika paljon. Lapsen omaa (harvinaista, samalla etu-sukunimellä on vain yksi lapsi Suomessa/maailmassa) nimeä en käytä, mutta kuvia kylläkin. Jätän kuitenkin pottailu-/nakukuvat ja kaikki alapääjutut lapsesta kertomatta.

    Mutta sitten siihen työhaastatteluesimerkkiin. Vanhempani eivät ole laittaneet minusta kuvia nettiin. Olen tehnyt sen IHAN ITSE. Enkä vain teini- ja aikuiskuvia vaan skannannut ja ladannut sinne myös omia lapsuuskuviani. Niitä ”nolojakin”, missä istun pikkarisillani veneessä ja karjun naama punaisina. Eikä hävetä yhtään. Ja latasinpa viittä vaille alastonkuvankin, aikuisena otetun tosin. Mutta kumpihan mahtaa työnantajaa enemmän kiinnostaa, pikkumyypikkarit vai aikusen rintavarustus?

    Että sitten pitää miettiä että onko tulevassa elämässä pärjääminen nyt oikeasti vanhemman nettikäyttäytymisen varassa, kun puolet 12-vuotiaista on jo Facebookissa omilla nimillään ja naamoillaan jakamassa selfieitä ja tissivakoherutuksiaan. 😀

    • 14.1

      sanoo

      Meillähän lasten nimet on aika yleiset ranskalaiset nimet, siksi olin ajatellutkin, että niiden käyttäminen on ihan ok, että ne ei hakukoneessa nouse esiin täältä – mutta jos tekee suomenkielisen haun, niin näitä juttuja rupeaakin nousemaan sieltä esiin, vaikkei sukunimi olekaan mukana. No, katsotaan miten käy, kun koetan niitä nimiä nyppiä teksteistä pois.

      Mutta sehän on ihan ok, jos omia noloja kuviaan aikuisena latailee. 🙂 Teinit on vähän ongelmallisempi juttu, että missä se raja kulkee, että saa ruveta itsestään laittelemaan noloja kuvia nettiin ymmärtäen, mitä on tekemässä.

  15. 15

    sanoo

    Hyvä aihe ja hyvä teksti! Mä voisin melkein toistaa Liinan sanat, etenkin niiltä osin, että mullakin tämä on käynnistänyt blogikriisin. Kiitos kun kirjoitit tästä, mullakin on tästä jo valmis teksti tallennettuna. Hyvä, että aihe puhuttaa.

  16. 16

    sanoo

    Hyvin kirjoitettu. Yhdyn varsinkin tähän lauseeseen: ”Mä olen ehkä sinisilmäinen, mutta musta siinä annetaan liian suurta valtaa niille kaikenmaailman pahantekijöille ennen kuin ne on ehtineet mitään pahaa tekemäänkään.”

    • 16.1

      sanoo

      Tää sama asennehan tulee monessa muussakin jutussa esiin: kun halutaan olla varovaisia, niin se varovaisuus haittaakin enemmän, kuin se mahdollinen vahinko. No, tässä tapauksessa ei varsinaisesti, koska se lasten nettinäkyvyys ei tosiaan ole kenellekään mitenkään välttämätöntä.

  17. 17

    sanoo

    Mä olen ottanut linjan, ettei kasvoja (juurikaan) näy, eikä oikeaa nimeä lapsesta käytetä. Siksi, että koen siten pysyväni ulkona tämän arvostelun piiristä. Juttuni ovat useimmiten minusta, äitiydestäni ja useimmat ovat vain anekdootteja ja karrikoituja läppiä. Mä olen ennenkin kommentoinut, itse asiassa just Vähänpä tiesin Anun blogiin, että näissä on blogeissa on myös läsnä sellainen avoimuuden harha. Me kirjoitamme itsenämme, itsestämme, elämästämme, mutta emmehän me kaikkea itsestämme (tai lapsistamme) revi auki. Vain sen, mitä haluamme kertoa. Sen, minkä koen, ettei se loukkaa meitä, vaikka sitä meitä vastaan yritettäisiinkin käyttää. (Siis jos joku nyt edes haluaisi sellaista meitä vastaan käyttää.) Jotkut saattavat sen luulla olevan koko totuus, mutta heille toivon lisää medialukutaitoa, tai jotain blogilukutaitoa 😉

    • 17.1

      sanoo

      Sehän on tosiaan ihan totta, että blogissa näkyy hyvin tarkasti suodatettu osatotuus – toinen juttu on sitten se, miten pahantahtoinen lukija sen ymmärtää. Mutta joo, mäkin tosiaan ajattelin astua sinne tiukimman arvostelun ulottumattomiin.

  18. 18

    sanoo

    Eihän tästä tullut yhtään inttämistä, vaan älykästä ja monipuolista keskustelua!

    Mä voisin sellaisen lisätä, että tunnistettavuudessa ei mielestäni ole kyse vain kuvista. Tekstistäkin voi tunnistaa, silloinkin, kun lasten nimiä ei käytetä. Emilia sun lapset ovat tunnistettavissa, koska olet itse tunnistettava. Munkin lapset ovat tunnistettavissa, koska teksteistäni tunnistaa minut, vaikken omalla nimellä ja naamalla esiinnykään. Aste-eroja varmaan on, mutta anonyymiys on harhaa kaikilla, jotka kirjoittaa nettiin vähänkin säännöllisesti.

    Mun mielestä olennaista on tekstin aihe ja sävy. Mä yritän kirjoittaa niin, että minä olen aihe: mun ajatukset, mun tunteet. Mutta se rajanveto on veteen piirretty viiva: mun ajatukset koskee välillä muita ihmisiä. Se on musta ok, jos käsittely on kunnioittavaa. Kuten oli sun viimeisimmässä tekstissä lapsille huutamisesta, musta se oli malliesimerkki siitä, miten vanhemmuudesta voi puhua ilman, että loukkaisi lasten yksityisyyttä tai asettaisi heitä muutenkaan millekään spekulatiivisellekaan pahalle alttiiksi.

    • 18.1

      sanoo

      Erittäin hyvä pointti, täällä nyt varsinkin on teksteisssä niin paljon sellaisia tunnistettavia juttuja, että jos meidät tapaa sattumalta elävässä elämässä, niin tietää kyllä kenestä on kyse. Nimien karsimisella mä nyt haenkin lähinnä sitä ihan pöhköimmän googlailun välttämistä. Mutta niistä käsitellyistä aiheista aja käsittelyn sävystä tosiaan riippuu paljon, ja niiden takana mä kyllä itsekin seison.

  19. 19

    sanoo

    Mietin tätä asiaa pitkään ennen blogin aloittamista. Meillä lapset (enkä minäkään) eivät esiinny kuvissa tunnistettavina lähinnä siitä syystä, että vanhimmat lapset itse toivoivat, etten laittaisi heistä tunnistettavia kuvia blogiin. Lisäksi olen tehnyt ja tulen luultavasti tulevaisuudessa tekemään sellaista työtä, jonka johdosta omat yhteystiedot jne. suositellaan salattaviksi. Toisaalta olen kyllä kirjoittanut blogiin asioita, joista tutut tunnistavat; äidin työkaveri oli esimerkiksi jo tunnistanut minut blogista :), mutta en koe kirjoittamiani asioita niin henkilökohtaisiksi, että tästä olisi mitään haittaa. Rajanveto on kyllä välillä vaikeaa!

    Täytyy kyllä myöntää, että blogit, joissa on kuvia lapsista ja kirjoittajasta itsestään ovat usein paljon mielenkiintoisempia kuin blogit, joista nämä puuttuvat. Kuvat tuovat blogiin tietynlaisen henkilökohtaisen otteen! Joskus harmittelenkin, kun lapsista tulee otettua kivoja kuvia, että tämäkin näyttäisi niin söpöltä blogissa, mutta yritän silti pitää periaatteestani kiinni. Pitkälti rajanveto riippuu mielestäni perheestä ja perheen tilanteesta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *