Mitä kuuluu? Uusi työ

dagens viktigaste möte

Menin töihin. Oikeisiin töihin, niin kuin sanonta kuuluu. Että jos nyt istun naputtelemassa blogia iltapäivällä punavuorelaisessa kahvilassa, johtuu se vain siitä, että tänään työpäivä alkoi klo 6.30. Mä olen nyt kaksi kuukautta ollut lastenhoitajana päiväkodissa.

Tässä vaiheessa tutut kysyy kaksi kysymystä: no-millaista-on-ollut ja mites-sun-kerhot-nyt-sitten. Otetaan tuo mites-sun-kerhot-nyt-sitten ensin. Leluteekki on edelleen olemassa, mutta mä olen laittamassa yrityksen pöytälaatikkoon (kunhan ensin selvitän, miten se käytännössä tehdään). Filosofiakahviloita pidän nyt syksyllä kahdessa paikassa iltakursseina, Keravalla loppui juuri ja Espoon työväenopistolla alkaa syysloman jälkeen.* Keväällä tulee kurssi ainakin Munkkiniemeen. Koska yksi syy palkkatöiden hakemiseen oli kuitenkin se, että saisin työaikoja järkevämmiksi, niin kovin paljon en täyden työviikon päälle haluaisi filosofiakerhoja vetää.

Vastaus toiseen kysymykseen sitten: on ollut tosi kivaa. Töihin on joka päivä kiva mennä (jopa klo 6.30) ja siellä on mukava olla. Mä tiedän, mitä mun pitää tehdä, mä osaan tehdä, mitä pitää ja mä näen, että se on tosi tärkeää. Mä rakennan junarataa, neuvon tossujen jalkaan laittamisessa, voitelen näkkäreitä, luen, muovailen, pyyhin pöytiä ja takapuolia ja leikin piilosta. Kuulostaa ihan paluulta kotiäidin päiviin, mutta tässä on isona erona se, että mä teen tätä kaikkea työkavereitten kanssa – ja vain 38,15 tuntia viikossa. Eikä lapset ole mun omia. Uhmaraivareihin on ihan helppo suhtautua kärsivällisesti ja myötätuntoisesti, kun ne on jonkun toisen lapsen uhmaraivarit.

Väsyttävää on kyllä silti ollut. Mä olen 3-vuotiaiden ryhmässä, ja syksyn alku on ollut totuttelua uuteen ryhmään ja yleensä päiväkotielämään  myös lapsille. Päiväkoti on ruotsinkielinen ja se on myös väsyttävää (mä puhun sujuvaa ruotsia, mutta en siis äidinkielenä). Ranskan-vuosien kokemuksen perusteella mä kuitenkin uskon, että jossain vaiheessa kielestä johtuva väsymys helpottaa.

Blogin kirjoittaminen on siis jäänyt, enkä osaa vielä sanoa, koska ja seuraako jatkoa. Jossain muodossa mä haluan jatkaa kirjoittamista, mutta nyt on ollut ihanaa, kun ei moneen päivään ole tarvinnut avata konetta ollenkaan. Ja vaikka päiväkotielämästä olisi paljonkin ajatuksia, niin lasten (ja vanhempien) anonymiteetin säilyttämisen vuoksi niistä kirjoittaminen voi olla hankalaa. Tämän jutun kuvakin on netistä varastettu – olen kaksi kuukautta ajatellut ottaa kuvituskuvan lego-laatikosta tai jostain, mutta meidänkin tarhan portilla on vastaava lappu (siinä tosin puhutaan vain päivän tärkeimmästä tapaamisesta), ja niinpä mullakaan ei ole koko päivänä kännykkä esillä. Mikä on myös mahtavaa.

*Lisäksi sunnuntaina 9.10. on avoin non-stop -työpaja Taidekoti Kirpilässä, jossa on luvassa uusia tehtäväpisteitä.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Ei kommentteja.

Trackbacks

  1. […] Tänä syksynä yksi kivoimmista asioista on ollut ruotsin puhuminen. Se on ollut myös yksi raskaimmista asioista, varsinkin ensimmäiset pari kuukautta oli yksinkertaisesti tosi väsyttävää toimia kahdeksan tuntia päivässä vieraalla kielellä (tai seitsemän tuntia kolmekymmentäyhdeksän minuuttia, mikä on mun virallinen työaikani). Senkin jälkeen on ollut ärsyttävää hakea sanoja, tyytyä kummallisiin kompromisseihin, tehdä virheitä, olla ymmärtämättä osaa kollegoiden jutuista ja kuulostaa itse kankealta pöljältä. Mutta niissä hetkissä kun ymmärtääkin vitsin samaan aikaan toisten kanssa, osaa valita idiomaattisen ilmauksen, tavoittaa oikean rytmin ja intonaation ja onnistuu kuulostamaan omalta itseltään mutta toisella kielellä – niissä hetkissä on aivan omanlaisensa hehku ja riemu. […]

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *