Mitä kuuluu? Hiljainen äiti päivystyksessä

Paketissa olevalla kädelläkin voi pidellä Lastenklinikan vastaanotosta saatua ilmapalloa. Noin muuten lahjoittajat voisi ehkä muistaa myös lähimmän terveyskeskuksen aulaa, sielläkin nimittäin sairaat lapset odottelee, eikä lelutarjonta yleensä päätä huimaa.

 

Viiteen päivään en ole huutanut lapsille. Pariin päivään en nimittäin sanonut sanaakaan. Eli kysymykseen voin vastata, ettei kuulunut yhtään mitään. Mutta ei hätää, huomenna tekin pääsette kuulemaan mua! (Arvoituksellinen kommentti aukeaa jutun lopussa – ärsyttävää, eikö?)

Tiistaina kolmannen viskarien filosofiaryhmän kanssa ääni rupesi olemaan vähän painuksissa. ”Tuntematon luola” -tarinan Annilla on musta sellainen kirkas ja kantava ääni, mutta nyt se joutui tyytymään aika matalaan mörinään. Keskiviikon viskarit ja koululaiset jouduin perumaan, ja kun hädin tuskin pihisevä viskibasso oli diagnosoitu kurkunpääntulehdukseksi, en sitten sanonut pariin päivään enää mitään.

Ranskaksi on ilmaisu ”faire les gros yeux”, eli tehdä isot silmät, millä tarkoitetaan (erityisesti lasten) läksyttämistä. Saat kiinni sanonnan alkuperästä, kun otat sen ilmeen: ”Mitä tää on? Enkö mä just sanonut, että tusseja ei oteta sohvalle?” Tätä ja muita ilmeitä mä sitten parhaani mukaan koetin käyttää. Miksi-kysymyksiin on vaikea vastata pantomiimilla, mutta muuten lastenkasvatus sujuu yllättävän hyvin ilman ääntäkin. Ja tuleepahan lastenkin katsottua kohti, kun niiden on varmistuttava nyökkääkö se nyt vai pudisteleeko päätä.

Ääni palasi lauantai-iltana, kun yksi lapsista tuli kalpeana pihalta. Se oli kuulemma pyörinyt saadakseen päänsä sekaisin, odotetusti kaatunut, ja nyt olkapäähän sattui. Diagnoosin teko täysin äänettömästi ei onnistunut. Vähän aikaa odoteltiin buranan ja pakastevihanneksien kanssa, mutta sitten totesin, että ei se pelkästään liioittele vaan on vietävä näytille.

Olkapäässä ei ollut vikaa, mutta solisluu oli murtunut. Vaikutin varmaan lähes normaalilta vanhemmalta kysellessäni hoito-ohjeita vain hitusen käheällä äänellä. Ohjeet olivat yksinkertaiset: oikea käsi kantositeessä neljä viikkoa. Ei, sillä ei voi syödä eikä piirtää eikä kirjoittaa. Ei, juosta ei saa eikä riehua. Kyllä, käsi on pidettävä ulkovaatteiden sisällä. Kyllä, vähän hankalaa tulee, mutta luu paranee sitten entistä ehommaksi.

Tänä aamuna hiljaisuuteen oli enää vaikea palata (varsinkin kun piti hillitä intoa isänpäivän juhlintaan seitsemän aikaan), mutta vähän ääntä pitäisi säästää: huomisiltana mä olen nimittäin Marja Hintikka Live -ohjelmassa bloggarina (en pysty vakavalla naamalla kirjoittamaan ”tähtibloggarina”) kommentoimassa aihetta ”Näin kasvatat neron!” – siitä lisää blogissakin huomenna.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Että sellainen normaali kuulumispostaus. Kaikkea on teille viikon aikana sattunut. Olen katsonut jokaisen Marja Hintikka Liven, huomennakin olen taas telkkarin ääressä, entistä innokkaampana. Jään odottelemaan tähtibloggarin kommenttia illan aiheeseen!

    • 1.1

      Emilia sanoo

      Joo, sitten osaa aina arvostaa niitä viikkoja, joista ei mitään kuulumisia ole kerrottavaksi. 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *