Mitä kertoa lapsille terrorismista?

paris 13.11.2015

”T’as vu ce qui s’est passé à Paris?” ”Näitkö jo, mitä Pariisissa on tapahtunut?” Ikävä déjà vu tammikuulta, tällä kertaa se vain olin minä joka esitin kysymyksen aamulla ennen töihin lähtöä – ja ehdotin, että radiouutisia ei varmaan kannata lasten kanssa kuunnella.

Mä en halua, että lapset kuulee radiosta, että Pariisissa on 120 (vai 140? vai 150?) ihmistä ammuttu kuoliaaksi kaupungilla kesken perjantai-illan vieton. Meillä on viime aikoina ollut levyjen soiton sijaan Radio Classic usein päällä, ja sieltä tulee tasatunnein STT:n uutiset, mutta ei siis tänään. Ei ehkä huomennakaan.

Mietin töihin ajellessani taas tätä lasten suojelemista kaikelta pahalta. Että onko oikein koettaa pitää kavala maailma niin kaukana kuin mahdollista. Kotiin tullessa lapset kuunteli Vivaldia levyltä, ja luin Pelastakaa Lapset -järjestön ohjeet kriisiuutisten käsittelystä lasten kanssa. Ensimmäinen ohje on suojella lapsia (ja itseään) mediatulvalta. Eli hyvä, että meillä soi tänään vain Vivaldi. Meillä ei ole telkkaria eikä paperilehteäkään, joten kotona voidaan pitää lapset uutispimennossa, jos halutaan.

9-vuotias esikoinen kuitenkin lukee viimeistään maanantaiaamun lööpeistä tapahtuneesta. Noi ohjeet on kyllä hyvät, ja sen mukaan mä olen yleensä edennytkin. Talvella esikoista ahdisti jonkun lööpin jälkeen ebola tosi paljon, mutta siitä päästiin vähitellen ohi juttelemalla faktoista ja siitä, miten turvassa me Suomessa kuitenkin ollaan ja miten siellä kriisialueellakin ihmisiä autetaan ja tilanne paranee.

Musta lapsia pitäisi ylipäätään suojella enemmän uutisilta. Koululaisten filosofiakerhoissa huomaa, miten paljon uutiset pyörii niiden puheissa ja mielessä – ebola oli monille tosi pelottava juttu. Me aikuiset ei varmaan aina ymmärretä, että lapset lukee ja näkee asiat eri tavalla. Meidän on aika helppo laittaa Sierra Leonessa leviävä virus oikeisiin mittasuhteisiin: tragedia siellä jossain, mutta ei vaikuta meidän elämään. Lapselle se on tappajavirus joka saa oksentamaan verta ja joka tarttuu ilmasta ja johon ei ole hoitoa – mitä jos joku meidän perheestä saa sen?

Mutta sitten on tietysti asian toinen puoli. Jos elää pumpulilla pehmustetussa tynnyrissä, miten voi koskaan oppia ymmärtämään maailmaa; oppia ymmärtämään, että kaikkialla ei asiat ole yhtä hyvin kuin meillä – ja että mekin voidaan vaikuttaa siihen?

Kun mä olin lapsi, ei aikuiset lukeneet uutisia puhelimestaan, vaan ne katsottiin puoli yhdeksältä telkkarista, ja mä katsoin niiden kanssa. Silloin kun tuli Irakin ja Iranin sotaa, mun käskettiin laittaa silmät kiinni. Ultra Bran laulussa sanotaan, että ”kahdeksanvuotiaana tiesin, että maailma tuhoutuu, kaksintaistelussa suurvaltojen” – mä olen pari vuotta nuorempi, eli me leikittiin neutronipommia tarhan hiekkalaatikolla. Mutta myös solidaarisuudesta puhuttiin paljon, nicaragualaiseen sandinistisissien orpokotiin kerättiin pehmoleluja, ja mä lahjoitin sinne Turre-koiran, jolla oli punainen kieli (se ei koskaan ollut mun lemppari).

Mä olen siis halunnut omien lasteni kanssa tehdä toisin kuin mun lapsuudessa. Mutta mietin koko ajan, onko toiseen äärimmäisyyteen meneminen sekään hyvä. Kuinka paljon lasten pitäisi tietää kaikesta maailmassa tapahtuvasta pahasta, jotta niistä kasvaisi hyviä ihmisiä?

ps. Tämän lisäksi mielessä pyörii tietysti ihan ne samat pelot kuin tammikuussa.

ps.2 Tämän kirjoitettuani esikoinen tuli pyörimään viereen, ja kerroin sille, että Pariisissa on tapahtunut sellainen terrori-isku, missä on kuollut yli sata ihmistä, että siitä on varmaan manantaina uutisissa paljon ja koulussakin siitä ehkä puhutaan. Ja sitten koetin vastata niihin kysymyksiin parhaani mukaan: ”Miksi? Miten ne ihmiset kuoli? Saiko poliisi ne ampujat kiinni? Miksi ne halusi tappaa itsensä? Miksi just Ranskassa? Miksi Suomi on turvallisempi maa?”

Viiden minuutin keskustelun jälkeen autoin valitsemaan sitruunamuffinssiohjeen. Kaksosille en kertonut, saa nähdä, kuuleeko 5-vuotiaat asiasta koulussa.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Meilläkään eivät lapset katso eikä kuuntele uutisia. Omassakin lapsuudessani puoli yhdeksän uutiset olivat koko perheen yhteinen asia ihan vauvasta asti, enkä siitä koskaan tuntenut kärsiväni, mutta omien lasteni kohdalla olen silti halunnut toimia toisin.

    Emme ole kertoneet lapsille sen enempää Pariisin kuin vaikkapa Beirutin viimeaikaisista tapahtumista. En tiedä mitä hyvää seuraisi siitä, että he tietävät kaikista maailman kauhuista kun aikuistenkin on uutisia vaikea ymmärtää ja käsitellä. Toivon, että heidän kaveriensa vanhemmat ovat ajatelleet samoin! Seitsenvuotiaalle kyllä varalta korostin, että jos koulussa tulee puhe asioista jotka mietityttävät niin jutellaan kotona ja tänään aion viikon ensimmäisen koulupäivän jälkeen kuulostella lasten tunnelmia tältä osin vähän tavallista tarkemmin.

    • 1.1

      Emilia sanoo

      Meillä toi Pariisi osuu tietysti sillä tavalla lähelle, että monella koulukaverilla on siellä sukua tai oma koti, ja Ranskassa se tietysti tulee puhuttamaan pitkään muutenkin. Mutta toivon, että kavereidenkaan kotona ei ole liiaksi kuunneltu uutisia.

      • 1.1.1

        sanoo

        Ymmärrän hyvin, että teidän perhettä juuri Pariisin iskut tulee lähelle. Meidän lasten koulussa toisaalta on huomattavasti enemmän libanonilaisia kuin ranskalaisia lapsia, molempien luokkakavereista ainakin yksi on Libanonista, joten siinä mielessä iskut Beirutissa koskettavat meidän elämää ehkä lähempääkin kuin Pariisin tapaus, vaikka miehen veli asuukin siellä. Onneksi vaikuttaa joka tapauksessa siltä, että ihan tavallinen rauhallinen koulupäivä oli ollut tämä sunnuntai; lasten päivänpolttavat aiheet ovat olleet jotain ihan muuta kuin meidän aikuisten.

        • 1.1.1.1

          Emilia sanoo

          Täällä suurlähetystö tiedotti eilen, että koulujen turvallisuuteen kiinnitetään erityistä huomiota – saa nähdä, huomaako lapset muutoksia. Onneksi lasten arjessa isompi juttu on se, että oma opettaja on koulutuksessa ja kolme päivää on sijainen.

  2. 2

    Vilijonkka sanoo

    Meidän esikoinen on suunnilleen teidän esikoisen ikäinen, ja usein mietin, mistä uutisista pitäisi puhua ja mistä ei. Jos saa kuulla koulukavereita tai lukee itse jostain, niin toivottavasti tajuaa tulla juttelemaan asiasta myös kotona, mutta toisaalta en halua hänelle ”kaiken varalta” selostaa kaikkia maailman kauheuksia. Joskus kun olen kysellyt, niin ei heillä koulussa ainakaan kauheasti puhuta mistään uutisista. En tiedä sitten, että kuinka kauan ihmistä voi tai kannattaa suojella kaikelta, tai pitäisikö näissä asioissa olla jonkinlainen pehmeä lasku, ja millainen sekin sitten olisi… Aika vaikeaa minusta.

    • 2.1

      Emilia sanoo

      Vaikeaa kyllä on. Esikoisen luokalla ei ollut puhuttu Pariisin iskuista, mutta rinnakkaisluokka sen sijaan oli käsitellyt niitä kokonaisen tunnin. Tosiaan varmuuden varalta ei viitsisi kaikkea kamalaa tuputtaa. Meillä onneksi (ainakin vielä) kerrotaan mulle mieltä vaivaavat asiat, mä yritänkin kyllä aina vakuuttaa, että vaikka kaikkeen ei voi vaikuttaa, niin ainakin asioita on helpompi kantaa yhdessä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *