Miniloma mukavuusalueen ulkopuolelle

lasten muotinäytös backstage

Värityskuviakin päästiin viikonloppuna tekemään, kavereiden kanssa.

Jos joku olisi ennen esikoisen syntymää kertonut mulle, että mä vielä vietän viikonloppuni huoltamalla lapsiani muotinäytöksen kulisseissa, osallistumalla hyväntekeväisyystapahtumaan tuikituntemattomien ihmisten kanssa ja kaupittelemalla omaa osaamistani design-tapahtumassa, niin kohteliaasti sanottuna en olisi ehkä uskonut. Mutta sellaisen viikonlopun mä nyt vietin.

Muotinäytöksessä

Muotimaailma on mulle tosi vieras. Mä en ole visuaalinen ihminen, ja se että vaateteollisuus pyörii jatkuvan kulutuksen ympärillä häiritsee mua. Mä olen aina ajatellut, että en haluaisi lasteni olevan malleina millekään merkille, myyvän jotain, mihin mä en itse  pysty uskomaan. Plus että vähän isompien mallien osalta tulee sitten kuvioihin kaikki vääristyneen kauneusihanteen mukanaan tuomat ongelmat.

muotinäytös naamari

Meikki ja kampaus valmiina.

Mutta sitten meidän lapsia pyydettiin malleiksi, Kidd.O:n järjestämään lastenmuotinäytökseen Helsinki Design Weekin Lasten viikonloppuun (Kuvia lavan puolelta löytyy jo Kidd.O:n fb-sivulta). Ja kun pyydettiin, niin mä sanoin, että totta kai ne tulee mukaan (varmistettuani ensin lapsilta itseltään, että ne oli innoissaan ja mieheltä, että se pystyy viemään ne sinne). Ihan vain auttaakseni kavereita, ei nimittäin taida olla ihan yksinkertaista haalia kokoon melkein viisikymmentä oikean kokoista lasta.

Lauantaina me sitten oltiin muotinäytöksessä, Teurastamon Autohallin bäkkärillä (mäkin kerkesin paikalle hyvissä ajoin). Lapset oli vaihtaneet vaatteensa ja niillä oli hienot kampaukset ja kasvomaalaukset, omenoita ja riisikakkuja oli tarjolla niin paljon kuin jaksoi mussuttaa, ihanat naamarit odotti pöydällä. Ja sitten: musiikki alkaa, omalle paikalleen jonoon, naamari päähän ja lavalle temppuilemaan (näytöksen teemana oli sirkus). Ja mä huomasin olevani ihan innoissani.

muotinäytös pic sisään -ulos

Vilinää riitti, kun sisääntulot seurasi toistaan.

Mä olin kokonaan unohtanut, miten paljon mä rakastan esiintymistä ja sitä ison esityksen tunnelmaa, ja vaikka nyt en ollutkaan lavalla itse (meidän lapset oli niin reippaita ettei edes tarvinneet mua mukaansa), niin joo, sitähän muotinäytös on, se on esitys yleisölle, on sen tarkoitus sitten mikä tahansa. Eli kun esikoinen näytöksen jälkeen hyppi innosta ja hoki miten kivaa oli, ja pääsenhän mä uudelleen, niin mä lupasin, että totta kai pääset jos vain lisää esityksiä tulee. Ehkä mä koetan ajatella asian niin, ettei niitä vaatteita niin paljon tarvitse ostaa, vaikka niitä esiteltäisiin ja katseltaisiinkin.

Hyvää tekemässä

Viisitoista vuotta sitten mä en kuulunut yhteenkään järjestöön. Musta tuntui, etten mä halua sitoutua mihinkään, että yhden asian ajaminen ja rahan kerääminen siihen on jotenkin epäilyttävää. Sitten mä lähdin ohjaajaksi Prometheus-leirille, ja ohjaajakoulutuksessa sanottiin, että yhdistyksen jäseneksi ei ole mikään pakko liittyä, mutta jos nyt olet ajatellut antaa viikon aikaasi tälle hommalle, niin varmaan olet sitä mieltä, että tämä on tärkeää, ja olet tähän sitoutunut. Ja sen voit osoittaa myös liittymällä jäseneksi. Mä totesin, että onhan se näinkin, liityin Protuun ja samoilla lämmöillä pariin ympäristöjärjestöön ja Amnestyyn. Sen jälkeen listaan on tullut vielä lapsiin ja vanhemmuuteen liittyviä yhdistyksiä.

Mä olen todennut, että yhden asian liikkeet voi saada maailmassa pieniä ja suuria muutoksia aikaan, ja tehdä paljon hyvää, sellaista mikä ei muuten olisi tapahtunut tai olisi tapahtunut paljon hitaammin. Niinpä mä sanoin heti olevani mukana, kun Ehdoton ehkä -blogin Saara pyysi kanssaan Kävele naiselle ammatti –tapahtumaan. Naisten pankki on kerännyt viidessä vuodessa seitsemän miljoonaa euroa, mitä kaikkea niillä on saatu aikaan voi kurkata Naisten pankin sivuilta.

kävelytapahtuma

Bloggaajat liikkeellä, instagram laulaa.

Toinen juttu tässä on, että mähän en ”oikeasti” tunne Saaraa. Enkä muitakaan meidän kävelyporukasta. Ja mähän en osaa jutella tuntemattomien kanssa. Mutta me ollaan luettu ja kommentoitu toistemme blogeja, ja siltä pohjalta tavattu yhdellä kokoonpanolla keväällä. Se oli tosi mukavaa, ja mukavaa oli nytkin. Ehkä nuoremmille ihmisille virtuaaliset ihmissuhteet ei ole enää sellainen ihmetyksen aihe kuin mulle, mutta mulle ne kyllä edelleen on, joka kerta mä yllätyn siitä, että ihmiseen tosiaan voi tutustua niinkin keinotekoisessa paikassa kuin blogissa.

Itsensä myymisestä

Kidd.O:n porukka kysyi myös, haluaisinko tulla pitämään filosofiakahvilaa Lasten viikonloppuun. Totta kai, on kiva päästä esittelemään ihmisille mitä mä teen. Tosin tilanne on vähän haastava, kun ryhmästä ei tiedä mitään ennalta, osallistujat ei oikein tiedä, mihin ovat tulossa ja lisäksi hallissa hurisee parinsadan ihmisen lisäksi jotkin makkaratehtaan ilmastointilaitteet. Mutta oli ihan mukavia hetkiä.

Sen sijaan siihen mä en pystynyt, että olisin kierrellyt yleisön joukossa jakamassa esitteitä ja mainostamassa filosofiakahviloita. Mä olen sellaistakin tehnyt esim. matkamessuilla Suomenlinnaa mainostaessani, mutta silloin mä olenkin ollut ”vain töissä täällä”. Leluteekki sen sijaan on niin lähellä omaa minää, että sen kauppaaminen ihmisille on mulle vaikeaa. Mun pitäisi pystyä ajattelemaan, että kerron ihmisille kivasta ideasta enkä ole myymässä itseäni. Ja ehkä mä vielä jonkun kerran pystynkin ja lähden minilomalle senkin mukavuusalueen ulkopuolelle, siitähän voisi seurata lisää hyviä hetkiä.

Oletko sä viime ylittänyt omia rajoja, tai tehnyt asioita, joita et ennen olisi uskonut tekeväsi?

Klikkaa linkkiä ja seuraa Leluteekkiä bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa. Instagramista ja Twitterista Leluteekki löytyy myös, samoin Pinterestistä.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Kuulostaa niin tutulta tuo, että on vaikeaa markkinoida omaa osaamistaan ja yritystään. Yrittäjyyskurssilla markkinointiosuudessa luennoitsija sanoi niin hyvin. Sinähän tarjoat ratkaisuja ihmisten ongelmiin, sitä sinä markkinoit, et itseäsi. Ja tämän yritän pitää mielessä. Tarjoan palveluita, jotka auttavat ihmisiä. Kyllä lapsiperheiden kuuluu saada tietoa näin loistavista palveluista!

    • 1.1

      sanoo

      Tää on tosiaan varmaan monelle tuttu tunne, ja ehkä erityisesti Suomessa, ja ehkä erityisesti naisille. Mutta noinhan se menee, että sitä mainiota ideaa ollaan kauppaamassa, josta ihmisille olisi iloa ja hyötyä.

  2. 2

    Pakaba sanoo

    Heippa!

    Muistelen lukeneeni jostain sun jutusta aika kriittisen kannanoton kirkkoon/ uskontoon, muistanko ihan väärin? Kun nyt kirjoitit oman mukavuusalueen ulkopuolelle menemisestä niin voiko sellaiseksi laskea myös Naisten pankin tukemisen, se kun on Kirkon Ulkomaanavun juttu? Ilolla tervehdin laajakatseisuutta jos näin on, nykyään tuntuu olevan kovin kärkeviä ja yhteen negatiiviseen asiaan tuijottavia kommentteja ev.lut. kirkkoon liittyen. Hienolta kuulostaa muutenkin rajojen rikkominen, itsekin olen viime vuosina uskaltanut tehdä monta juttua, joita ennen en voinut ajatellakaan.

  3. 3

    sanoo

    Mä tein! Sanoin mielipiteeni ääneen yhdessä Facebook-ryhmässä ja siitä nousi hirveä haloo! (en tiedä mikä muhun meni, normaalisti en koskaan, koskaan tekisi niin)

    Vähän kaduttaa 😀

  4. 4

    sanoo

    Mä mietin aina ihan samaa, kun tavataan (eli kaikki kaksi kertaa). Että miten hassua on tuntea tuntevansa jonkun, jota ei oikeasti tunne 🙂 Mutta mehän tunnetaan! Kyllä kaksi kertaa riittää todistamaan, että blogin kautta voi tutustua toiseen, ja että sitä tuttavuutta on ihan luonteva jatkaa kasvokkain.

    Mullakin oli tosi kivaa. Kiitos kun tulit!

    • 4.1

      sanoo

      Meinasin sanoa, että oikeastaan sama juttu kuin aikoinaan kirjekavereiden kanssa, paitsi että mä en kyllä koskaan ole aloittanut kirjekaveruudesta, vaan tutustunut ensin kasvokkain ja sitten syventänyt siitä kirjeenvaihdolla. Tai en voi väittää, että japanilaisen kirjekaverini tavatessani olisin tuntenut sen erityisen hyvin, vaikka monta vuotta oltiin kirjoiteltu, kulttuuri- ja kielierot oli siinä välissä melkoiset. Mutta hieno asia tämä internet. 🙂

      • 4.1.1

        sanoo

        Mä oon samoilla linjoilla Saaran kanssa! Mä oon aina aluksi hullun ujo vieraissa porukoissa, mutta kuten ehkä muistat, ei paljoa blogiporukan kanssa ujostuttanut silloin keväällä (eikä tietenkään nytkään) – päinvastoin, heh 😉 Paljon on tullut kaikkien kanssa kuitenkin kaikenlaista juteltua tässä jo pidemmän ajan sisällä. Onnittelut kuitenkin mukavuusalueen ulkopuolelle menemisestä. Se on aina yhtä haastavaa, mutta usein myös samalla mitalla palkitsevaa.

  5. 5

    sanoo

    Muotimaailmasta tuli mieleen, miten aina olin sitä mieltä, että meidän lapsemme eivät sitten ikinä toimi lapsimalleina. En pidä mallimaailman kaupallisuudesta ja ulkonäkökeskeisyydestä. Osittain samasta syystä vieroksun myös esim. balettia. No, olin kyllä erittäin yllättynyt, kun vanhin poika ilmoitti, että haluaa toimia mallina. Hän ei ole mitenkään ulkonäkökeskeinen tai erityisemmin kiinnostunut muodista, mutta hänen kaverinsa oli ollut mallina ja sitä kautta poikakin kiinnostui. Hänestä oli hienoa, kun kaverin kuva oli lehdessä. Pohdin asiaa ja keskustelimme siitä kotona. Lopulta päätin suostua. Korostin kuitenkin pojalle, että vaikka mallitoimistot hylkäisivät hänet, se ei tarkoita, että hän olisi ruma. Ajattelin, että jos poika hyväksytään, hän saa ainakin esiintymiskokemusta. Otin hieman vaivihkaa yhteyttä erääseen mallitoimistoon, josta vastattiin hyvin pian, että poika sopii malliksi ja voi tulla mallikansion kuvaukseen. Varsinaisissa mainoksissa poika ei tosin ehtinyt olla, koska lähdimme Algeriaan, mutta jo koekuvien ottaminen oli ollut kokemisen arvoinen elämys. Opin taas, että asioilla on niin monta puolta…

    • 5.1

      sanoo

      Se hyvä puoli tossa ainakin on, että pääsee kurkistamaan sinne kulisseihin, ja näkee, että kaikki mitä vaikka mainoksessa on, ei olekaan ihan totta, että vaikka ne kivat vaatteet onkin niillä lapsilla vain lainassa ja itsekin voi kuvassa näyttää ihan erilaiselta kuin tavallisesti.

      • 5.1.1

        sanoo

        Aivan! Meillähän tyttö pääsi esiintymään erääseen lasten kokkiohjelmaan ja isoveli oli seuraamassa kuvauksia ja oli erittäin yllättynyt siitä, miten vähän telkkarista ulos tuleva ohjelma vastaa todellisuutta. Hän oli jopa vähän pettynyt siitä, että esimerkiksi lapsikokille annettiin kulisseista ohjeita ja että jotkut ruuat nostettiin valmiina uunista esille.

        Sen olen tosiaan oppinut lasten kanssa, ettei asioita pidä tuomita ennen kuin niitä pohtii monelta kannalta! Suomessa onneksi esimerkiksi lapsimallitoiminta vaikuttaa hyvällä maulla toteutetulta; en ainakaan itse ole havainnut sellaisia ylilyöntejä, joita näkyy vaikkapa Amerikassa.

        • 5.1.1.1

          Emilia sanoo

          Kulisseihin kurkistaminen on kyllä aina opettavaista, sitä näkee asiat tosiaan ihan eri silmin sen jälkeen. Pitäisikin ottaa asiakseen hankkiutua lasten kanssa tv-kuvauksiin, kun studiot vielä on ihan omilla nurkilla.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *