Miksi mä huudan lapselle?

kiukkuärsykkeetMä siis päätin ruveta paremmaksi ihmiseksi (ja äidiksi) ja vastedes huutaa lapsille vähemmän (tuolta ekasta postauksesta löytyy linkit kaikkiin aihetta käsitteleviin juttuihin). Ja jotta mä tietäisin, miksi mä huudan ja mitä mä voisin tehdä huutamisen sijasta, mä rupesin pitämään kirjaa niistä tilanteista, joissa huudan – tai tekisi mieli huutaa, mutta pystynkin hillitsemään itseni. Mä otin tähän mallia amerikkalaisilta Orange Rhino -sivuilta ja muokkasin sitä itselleni. Eli tein itselleni taulukon, jonka tulokset on purettu tuossa alla.

Mä ajattelin kerätä dataa kaksi viikkoa, jotta otos olisi kattava, sitten totesin, että kyllä viikossa jo sai kuvan niistä huutotilanteista, mutta sitten tuli väliin yksi oksennustauti, joten nyt otos on kymmenen päivää. Jo pelkkä oman käytöksen tarkkailu paransi sitä kyllä heti: kymmenen päivän aikana mä olen huutanut lapsille vain kolme kertaa, joista yksi kerta liittyi vaaratilanteen estämiseen. Kolmena muuna päivänä mä olen kyllä myös komentanut vähän turhan vihaisesti. Saarahan totesi tuolla ensimmäisen postauksen kommenteissa sen, mitä mäkin olin pohtinut, eli riittääkö, ettei huuda, jos kuitenkin puhuu inhottavaan sävyyn. Mä koetan karsia näistäkin, eli kirjasin nekin ylös.

Kaksi tapausta oli sellaisia, joissa mä olisin huutanut, mutta osasin ajoissa hillitä itseni ja tilanne saatiin hoidettua niin, että kaikki pysyi hyvällä mielellä. Melkein joka päivä on myös niitä tilanteita, joissa ”normaalitilanteessa” saattaisin huutaa, mutta nyt olen selvinnyt vain vähän venyttämällä pinnaa.

No, mitä mun taulukosta sitten irtosi.

  • Aika. Aamut on selvästi vaikeita. Mä olen ruvennut heräämään vartin aikaisemmin, mutta jos lapset on väsyneitä ja vitkuttelee tai kiukuttelee, niin kiirehän siinä tulee. Toinen aika on koulusta lähtö /kotiinpaluu.
  • Kenelle huusin / en huutanut? Huusin enemmän esikoiselle. Näin mä epäilinkin.
  • ”Syy”. Asiat jotka mua ärsyttää, niin että huudan on tottelemattomuus, lasten keskinäinen riitely, pelleily silloin kun pitäisi oikeasti tehdä jotain. Mä suutun myös sotkemisesta, vaikka en olisi uskonut olevani sellainen äiti.
  • Mitä olisi tapahtunut, jos en olisi huutanut? Karua luettavaa: joko vahinko oli joka tapauksessa jo sattunut, tai sitten seuraukset olisi olleet korkeintaan sotkua tai vähän myöhästymistä. Eli oikeasti huutamisella en saavuttanut mitään, mikä olisi sen arvoista.
  • Oma mielentila / mikä ärsytti. Tämä liittyi aika selvästi noihin omaa hyvinvointia lisääviin juttuihin, joita listasin. Eli huudan helpommin, jos olen väsynyt, jos on kiireen tuntua tai jos miehen kanssa on tiuskittu. Ja niissä tilanteissa, joissa en huutanut, ei ollut kiirettä ja itsellä oli muuten hyvä mieli.
  • Mitä olin tekemässä ennen kuin huusin? Tilanteina nousi esiin ulkovaatteiden pukeminen (varsinkin näillä pakkasilla – mä inhoan pakkasta ja pukemista, inhoan), automatkat ja saunominen. Nämä oli kaikki myös tilanteita, joissa mä olin yksin vastuussa lapsista.
  • MItä lapset olivat tekemässä? No ihan sitä tavallista, mutta eivät sitä, mitä mä odotin niiltä.
  • Nälkä / väsymys. Syömisestä mä olen saanut pidettyä hyvin huolen, ja iltapäivän välipalan muistaminen varmasti vähentää mun huutamista. Nukkumaan menossa sen sijaan on edelleen petrattavaa, koska aina sinne väliin tulee niitä öitä, kun joku herättää ja pitäisi olla vähän unta varastossa.
  • Mitä voisin tehdä toisin / mitä tein huutamisen sijaan? Ylipäätään vähän relata – kaakaojauhe pöydällä tai seuraavan bussin ottaminen ei ole niin vakavia asioita. Ja pysähtyä, pysäyttää lapsi ja selittää vielä kerran, mitä mä odotan siltä – mulla on paha tapa huudella ohjeita vauhdista oikealle ja vasemmalle, joten ei ihme jos ne ei aina mene perille.

Miten tästä eteenpäin?

  • Jatkan panostamista omaan hyvinvointiin, etenkin nukkumiseen ja parisuhteeseen.
  • Koetan vähentää aamujen kiireentuntua pitämällä lapsilla tarpeeksi väljää aikataulua.
  • Koetan muuttaa ennakko-odotuksiani; kolmen lapsen pukemiset näillä keleillä vaan on välillä hankalia, siihen menee se aika mikä menee – aina ollaan lopulta päästy ulos. Ehkä myös vähän itsetuntoa lisää: kyllä mä selviän näistä tilanteista, huutamattakin.
  • Lähden etsimään niitä muita keinoja ratkaista kiukuttavia tilanteita.
  • Ja nyt asetan itselleni tavoitteen: viikko ilman turhaa huutoa.

Oletteko te pohtineet, missä tilanteissa huudatte lapselle, mitkä asiat saa kuohahtamaan yli? Kuulostaako nää tilanteet tutuilta, vai suututteko jostain ihan muusta?

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Hei, tää on hyvä. Aion kopioida. En voi luultavasti julkistaa tuloksia häpeän pelossa, mutta aion kopioida.

  2. 2

    sanoo

    Tutulta kuulostaa. Mä huudan / korotan ääntä / tiuskin / puhun rumasti silloin kun:

    a) olen vihainen miehelle
    b) olen stressaantunut, esim. pelkään lapsen turvallisuuden puolesta. Mulle pahoja paikkoja on vaikkapa ulkona, kun lapsi haluaa kävellä ja mä en luota siihen, ettei se mene autotielle. Kiire on paha myös.
    c) olen väsynyt / kipeä / nälkäinen
    d) haluan saada tehtyä jotakin täysin epärealistista siihen nähden, että lapset on 2 ja 0,5 v. Eli ihan oma vika, jos lapset keskeyttää sähköpostin näpyttämisen, turha siitä on hermostua 🙂

    Näiden tunnistaminen on varmaankin se alku, ja ennaltaehkäisy / hallinta seuraava askel. B:n ja d:n osaan jo (usein, en aina) ennaltaehkäistä, mutta a johtaa edelleen turhaan rähjäämiseen sijaiskärsijöille ja c ei täysin ole mun käsissä.

    Mun yksi kaveri kertoi kuulleensa joskus seinien läpi, kun naapuri huusi lapselleen. Mä yritän ottaa tästä itselleni mielikuvaharjoitteen ja aina kun tekee mieli rähjätä, kuvittelen naapurit korva kiinni seinässä pohtimassa, että taas se huutaa 🙂

    • 2.1

      sanoo

      Jep, mulla tää d) liittyy usein ajankäyttöön, eli en vain vieläkään tajua varata tarpeeksi aikaa kaikkiin siirtymiin, ja sitten rähjään lapsille. Eli ensinnäkin pitäisi vain ottaa ne realiteetit huomioon ja toisekseen purkaa se mahdollinen oma ärsyyntyminen ja turhautuminen johonkin muuhun.

      Mä olen mieluummin kuvittelematta, mitä kaikkea meidän naapurit on kuulleet, uh. Mutta jos mielikuvaharjoitus toimii, niin hyvä.

  3. 3

    sanoo

    Tämä on tosiaankin hyvä. Aika samanlaisista jutuista on mullakin tavallisesti ärtyily ja huutaminen kiinni. Mutta olisi ehkä kuitenkin hyödyllistä pitää omista ärtyilyistä todellakin ihan kunnollista kirjanpitoa.

    Ihan ilman kirjanpitoja tiedän, että jonkun verran olen taas huutanut, mutta jonkinlaista parannusta on kyllä tapahtunut myös. Aamuja olen saanut omalta osaltani rauhoitettua tosi paljon kun päätin olla miettimättä liikaa aikaa ja kiirettä. Kas kummaa, lapset ovat kuin ovatkin todellakin ehtineet joka aamu kouluun ajoissa joka tapauksessa, vaikka kahtena aamuna nukuttiin koko porukka vielä pommiinkin.

    Luin jostain äskettäin, että lasten kannalta olisi erityisen tärkeää rauhoittaa aamun ensimmäiset hetket heräämisen jälkeen, samoin kuin olla erityisen läsnä kun päiväkoti- tai koulupäivän jälkeen ensimmäisen kerran kohtaa lapset, ja sitten taas nukkumaanmenoaikaan – että jos ei muuten päivästä irtoa aikaa todelliseen läsnäoloon ja lasten huomioonottamiseen niin edes tuolloin. En tiedä miten tieteellisen perusteltua tuo nyt sitten on, mutta antoi mulle kuitenkin ajattelemisen aihetta. Olen koettanut olla erityisen läsnä ja kärsivällinen lapsia kohtaan noihin aikoihin, ja jännä seuraus on ollut se, että se läsnäoleminen ja aito empaattisuus on noista hetkistä venynyt ja levinnyt ihan luonnostaan laajemmallekin.

    • 3.1

      sanoo

      No toi kuulostaa ihan järkeenkäyvältä noi päivän tärkeimmät hetket. Esikoisen ollessa vielä ainoa lapsi mä tein niin, että herätin sen aina 10 minuuttia tarvittavaa aikaisemmin, ja niinpä me kerettiin ennen aamiaista rauhassa lukea hetki. Muutenkin mä kyllä lasken aamuihin aika väljän aikataulun, koska mä itse tarvitsen aikaa ja mieluummin sitten herään vähän aikaisemmin, mutta noiden aamu-unisten kanssa pitäisi varmaan vain vielä enemmän panostaa siihen, että aamulla on aikaa kaivella ne mörrimöykyt rauhassa esiin. Illat meillä onkin aika mukavat, on aikaa lukea ja jutella, mutta koulupäivän jälkeen hakiessa on usein kiireen tuntua, ja se vielä hankaloittaa, että pienet haetaan samasta ryhmästä, eli ryntäävät syliin yhtä aikaa ja taas pitää huomio jakaa. Mutta noihin hetkiin keskittyminen olisi myös sellainen aika selkeä ja mahdollisen tuntuinen askel otettavaksi.

  4. 4

    sanoo

    No tää on niin hyvä, ja osuu taas vähän turhan lähelle – tänään on ollut pahemman luokan huutopäivä.Ja esikoinen meilläkin se semiviaton uhri. Tunnistan samoja tilanteita; kun lapsi ei tottele (tai kuuntele, ja joudun jankuttamaan samoja asioita sata kertaa, ei jaksaisi, miten kukaan tarhatäti tai opettaja jaksaa!?!), kun se ei kuuntele (sama asia, toistan itseäni myös blogeissa nykyään kun olen niin urautunut tähän toistoon) tai jos se tekee jotain todella idioottimaista, tyyliin laittaa veljen sormet leivänpaahtimeen ja sitten pistää paahtimen päälle. Hävettää ja tosiaan, usein se on turhaa (vaikka tänään pari kertaa pakollista että on saanut lapsen heräämään tilanteeseen, mutta totta kai siihenkin olisi ollut joku parempi tyyli).
    Huoh ja kiitos tästä, vähän lohdutti – ja masensi samalla, huutavaäitistereotypia tässä hei.

    • 4.1

      sanoo

      Tää jankuttaminen ja toisto tosiaan jää päälle, vaikkei se yleensä tehoa juurikaan – se lapsihan kuuntelee vasta sitten, kun sen viimeisen kerran kiinnität ensin jotenkin sen huomion ja saat perille viestin siitä, että nyt tulee asiaa, jota pitäisi kuunnella. Mun pitää kyllä koettaa harjoitella sitä, että pysähdyn itse, ja mietin, miten mä saan sen lapsen tekemään, mitä ollaan tekemässä – aikaahan siihenkään ei mene yhtään enempää kuin jankuttamiseen.

  5. 5

    sanoo

    Mä mietin tätä vielä. Moni yllämainittu asia pätee meilläkin, ja meillä myös aamut on tulleet iloisemmiksi kun olen varannut enemmän aikaa heräilyyn. Mutta yksi asia, joka saa pinnan mulla kireälle, on se sellainen ilman-syytä -yllärikiukku. Se, jota ei vaan tajua yhtään millään.

    Viime yönä lapsi nukahti tosiaan vasta yön puolella jostain syystä, kello oli varmaan yksitoista. En tiedä miksi, ehkä sille ei vaan uni tullut. Aamulla oli sitten sen mukainen raivotar paikalla, mutta mä itse en huutanut, koska olin osannut odottaa kiukkua ja tiesin mistä se johtuu.

    Ymmärrys on tie onneen, sano.

    • 5.1

      sanoo

      Tuossa on perää. Mä olen suuttunut yöllä itkemään heräävälle lapsellekin, jos se ei sano mikä on vikana – enhän mä voi auttaa, jos en tiedä onko ongelma pissahätä, painajainen vai kasvukivut.

      Tosin mulla on kyllä myös tapana olettaa, että se että tajuan, missä vika on, riittäisi lapselle, ja sen huudon voisi sitten lopettaa. Eihän se näin mene, omallakaan kohdalla.

  6. 6

    sanoo

    Aivan mahtava analyysi! Ja hirveän tutun oloisia johtopäätöksiä. Valtaosaa pätee minuunihan suo raan. Näiden sinun kirjoitusten myötä olen vähän yrittänyt kiinnittää asiaan huomiota. Ja joskus (harvoin) jopa olla huutamatta. Mua vain turhan usein väsyttää liikaa (itse aiheutetusti) ja silloin tulee huudettua tai tiuskittua. Tyhmää.

    • 6.1

      sanoo

      Mä olen täällä ihan silmät ristissä, kun eilen olin viettämässä pikkujouluja – mahtavaa omaa aikaa ja akkujenlatausta, mutta en ole kyllä kauhean ystävälliseen sävyyn hoitanut tätä päivää. En tosin ole huutanutkaan, eli jotain sentään. No, yleensä väsymys ei johdu baarissa hengaamisesta, mutta on se kyllä kumma, miten vaikea siitä illan omasta ajasta on luopua, vaikka kuinka tietäisi, että seuraavana päivänä väsyttää. Jos keksit jonkun konstin, niin kerro ihmeessä.

  7. 7

    sanoo

    Tämä on kyllä hurjan mielenkiintoista! Mietin tuota päiväkirjaefektiä tällä viikolla, se jo itsessään ohjaa käytöstä (vs. ruoka- tai liikuntakirjanpito).

    Aamut on mulla myös heikko kohta: aina hermo vaan kiristyy vaikkei tiuskimisella saa mitään aikaan. Jään innolla odottamaan seuraavaa raporttia!

  8. 8

    sanoo

    En aikaisemmin ehtinyt ilmoittaa, mutta olen myös mukana projektissa! 🙂

    Tarkempia analysoimatta sanoisin äkkiseltään, että tahtotila kauniiseen kielenkäyttöön ja rauhallisuuteen on ollut vahvempi ja onnistumisiakin enemmän. Saatan jopa ajatella ennen kuin huudan. Mutta saattaapi se johtua myös siitä, etten nyt töiden alettua enää saa olla 24/7 näiden kullannuppujen seurassa.

    Sanoisinpa jopa, että huutovuoro (metelin määrä näyttäisi olevan vakio) on siirtynyt miehelle, tai ainakin äänen korottaminen, äyskiminen ja sen sellainen. Syytkin ovat selvät: sairaus, unenpuute, työstressi plus että esikoinen häiritsee työntekoa kotitoimistolla, koulupäivä kun kestää tuskin kolmea tuntia. Siinä tilanteessa, jos ei mukula käyttäydy just niinkuin toivoisi, menee hermo pienimpäänkin vetelyyteen, marinaan, hidasteluun ja avuttomuuteen.

    Joka tapauksessa useimmiten huutamisessa on kyse ihan itse aiheutetun ärtymyksen purkamisesta enemmän tai vähemmän viattomiin. Mutta mihin sen sitten purkaisi, jos ei aina onnistu olemaan sitä keräämättä?

  9. 9

    sanoo

    Helpottaa kyllä tosiaan, kun lapset on tahollaan sen koulupäivän verran – tosin sitten tulee näitä stressaavia aamu- ja iltapäivätilanteita vastapainoksi.

    Ei teillä iltapäiväkerho olisi vaihtoehto koululaiselle, jos miehen tosiaan pitäisi saada töitä tehtyä iltapäivisin? Meillä esikoinen on kerhossa kujetus- ja aikataulusyistä ja _rakastaa_ sitä, kauhea suostuttelu käytävä joka kerta, jos meinaan hakea sen ennen neljää pois.

    Tätä mäkin mietin, että kun sitä ärtymystä ja suuttumusta ei ole suotavaa kerätä sisälleen, mutta ei sitä pitäisi myöskään rähjätä nille perheenjäsenille, niin mitä sille sitten tehdään? Miksei tätä opetettu koulussa?

    • 9.1

      sanoo

      Ip-idea ei oikein toimi, kun kaverit alkavat puolentoista vuoden jälkeen pikkuhiljaa lopetella siellä käyntiä (ja tulee meille…) ja kun poika on tottunut tulemaan kotiin. Alunperin kerho jäi, koska olin kotona ja koska se järjestetään kilometrin päässä meiltä ja koulusta…

      Ehkä se rähjäämisen lopettaminen vain alkaa tosiasioiden tunnustamisesta, itsensä tuntemisesta ja tahtomisella. Kyllä tämä projekti kantaa hyvään, parempaan arkeen, uskon!

      • 9.1.1

        sanoo

        Eipä tosiaan kuulosta tuo iltapäiväkerho toimivalta idealta teidän tapauksessa.

        Mutta kyllä, tavoitteena tosiaan on, että arki olisi parempaa, kaikille. Ja kyllä, ihan varmasti se on mahdollista.

  10. 10

    Kaislakerttu sanoo

    Ei voi muuta sanoa kuin että h*****moisen työn olet tehnyt tän tavoitteen saavuttamiseksi. Se herättää täällä päässä melkoista kunnioitusta.
    Laatimasi taulukko sai suorastaan haukkomaan henkeä. IHAILEN!

    Yksi mieleenjäänyt mietelause kuuluu näin: ”ihminen ei koskaan pelkää sitä hetkeä jossa elää, vaan kaatuu tulevaan tai menneeseen”. Itsellä ainakin monesti näin. Ei vielä tähän mennessä ole oikeasti mikään ollut lasten kanssa kauheaa tai toivotonta, mutta omat skenaariot mielessä saa toimimaan hetkessä kuin olisi suurikin sota tai katastrofi tulossa. Vauva-aikana se oli raivarit jostain vauvan pukluista ja refluksipelosta, myöhemmin joku raivari pelosta että lapsi ei kehity jossain jne. Mikään noista ei ole toteutunut. Mulla ainakin raivareihini auttaa kun jaksan kysyä: onko tämä oma olettamus vai fakta? Tiedänkö että kuolen synnytykseen vai oletanko vain?

    • 10.1

      sanoo

      Kiitos, kehut ja kannustus lämmittää kovasti mieltä! 🙂

      Tää on varmaan juuri sitä omaa epävarmuutta ja pelkoa, mitä tuolla edellisissä kommenteissa todettiin usein olevan sen huutamisen taustalla.

  11. 11

    Salla sanoo

    Hui, miten hienoa analysointia – kyllä, herkistyin kyyneliin! ”Ehkä myös vähän itsetuntoa lisää: kyllä mä selviän näistä tilanteista, huutamattakin.” Kiitos, teen tuosta henkisen huoneentauluni!

    • 11.1

      sanoo

      Ihanaa, jos tästä voi olla apua! Itse mä tänään taas huusin: nälkäisenä, kiireellä syömään ryhtymässä, enkä ottanut huomioon lapsen luonnetta. Niin turhaa ja tyhmää, argh. UUsi yritys taas.

  12. 12

    Tuija sanoo

    Tämä kolahti ja upposi todella kovaa! Poiminnat sieltä täältä alkuperäisestä kirjoituksesta ja kommenteista ovat kuin omasta elämästäni, johon kuuluu alakoululaiselle ja eskarilaiselle huutaminen lähes joka päivä. Siis aamu. Miten siitä onkin tullut sellaista? Ja lapsi ihan kuin tietentahtoen ärsyttää ja kaivaa minusta sitä huutoa (voiko olla?) Tuo huomio puoihuolimattomasti vauhdissa heitetyistä pyynnöistä tehdä asioita oli aivan mahtava! Ehkä just se on yks ongelma: yrittää tehdä kymmenta asiaa aamulla yhtäaikaa ja sitten olettaa, että lapsi tottelee kiltisti, kun vähän ”roiskaisen jotain sinnepäin”. En keskity kunnolla häneen, enkä oikein muuhunkaan 🙁
    Mutta aion ottaa opikseni näistä jutuista täällä, pikkuhiljaa, hyvin pienin askelin. Ei liian kovia vaatimuksia.

    • 12.1

      sanoo

      Kannustuksena voin kertoa, että meillä on aamut rauhoittuneet huomattavasti. Mä varaan itselleni vähän enemmän aikaa, ja se, että me tehtiin esikoisen kanssa yhteinen projekti tästä huutamattomuudesta on auttanut noissa aamuissa varsinkin. Mun on myös helpompi tsempata aamuihin, koska se on kuitenkin niin lyhyt hetki, että on helpompi päättää puhuvansa asiallisesti se tunti kuin heti koko päivä.

Trackbacks

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *