”Miksi just sun pitää auttaa?”

Tyytymätön mielenosoittaja heinäkuisessa Meillä on unelma -mielenosoituksessa.

Tyytymätön mielenosoittaja heinäkuisessa Meillä on unelma -mielenosoituksessa.

Elokuun lopussa se alkoi. Facebook-feedissä oli kuva Välimereen hukkuneesta pikkupojasta ja musta tuntui, ettei mulla ole mitään sanottavaa. Mitä siihen oikein voi sanoa? Ja mitä asialle voi tehdä? En mä pysty lopettamaan sotaa Syyriassa, enkä oikeastaan muuttamaan EU:n pakolaispolitiikkaakaan.

Blogin pitäminen rupesi tuntumaan aika turhalta. Jos mulla ei ole mitään sanottavaa oikeasti tärkeistä asioista, niin miksi mä kirjoittaisin myöskään Helsingin kirjastoista, lasten reissuvihoista tai jostain itsetutkiskeluistani?

Pari viikkoa sen jälkeen pakolaiset oli päässeet Välimeren rannoilta Pasilan poliisitalolle saakka. Siinä vaiheessa mäkin havahduin siihen, että vaikka en voi estää ihmisiä hukkumasta Välimereen, niin näitä ihmisiä ainakin voisin auttaa. Keitin teevettä ja kannoin termarissa jonottajille jaettavaksi. Lisänä rikka rokassa. Toiset vapaaehtoiset teki ympäripyöreitä päiviä auttaessaan tulijoita.

Sitten jono siirtyi Pasilasta Tornioon. Lopetin vedenkeittämisen.

Vietin tunnin Pelastakaa lapset -järjestön pakettiauton perässä tunkemalla koon 36 hiletoppeja ja legginssejä yhteen säkkiin ja parittomia villasukkia ja likaisia tyynyjä toiseen. Kummankaan säkin sisältö ei mennyt jakoon turvapaikanhakijoille, vaikka lahjoittajat olivat ilmeisesti niin ajatelleet. Vein omista kaapeista lastenvaatteet kirpparille. Vastaanottokeskuksissa oli jo liikaa.

Jari Tervo vaati, että rasismia vastustetaan kovaäänisesti. Mä en jotenkin jaksa, musta koko aihe on niin järjetön. Ei yksittäisiä ihmisiä tai edes ihmisryhmiä voi vihata sen takia, että ne yrittää saada itselleen ja lapsilleen jollain tavalla elettävissä olevan elämän. Eikä oikein mitenkään voi kestävästi perustella, että älkää just tänne tulko.

Kysymyksiä mulla on edelleen. Mitä Syyrian, Irakin, Afganistanin tai Somalian tilanteelle aiotaan tehdä? Miksi ihmeessä YK:n ruoka-avusta on vähennetty rahoitusta? Millainen maailma tää oikein on ja miltä täällä näyttää parin vuoden kuluttua?

Meidän lapsillakin oli paljon kysymyksiä, kun mä sanoin, että nyt lähdetään viemään vettä. ”Miksi ne ihmiset on täällä?” ”Onko ne rumia?” ”Eikö niillä ole mitään ruokaa?” ”Mitä kieltä ne puhuu?” Kun vettä oli kannettu pari kierrosta, uteliaisuus oli tyydytetty: ”Ne näyttää kyllä ihan tavallisilta. Sellaisilta isiltä.”

Yksi kysymys oli vielä jäljellä: ”Miksi just sun pitää auttaa?”

p.s. Saa ehdottaa hyviä auttamistapoja.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Paras lukemani analyysi aiheesta.

    Mua hävettää ja harmittaa, että lamaannun. Mutta selvästi ei niin paljon hävetä tai harmita, että epälamaantuisin.

    • 1.1

      Emilia sanoo

      Joo, mulla on vähän tämä sama. Mutta nyt mä olen päättänyt, että aion epälamaantua – sitten vain siirretään se päätös käytäntöön. Raportoin kun se tapahtuu.

  2. 2

    sanoo

    Mun mielestä kaikkien tulisi auttaa toisia hädässä ja muutenkin: ei siis vain sun vaan ihan jokaisen. Jos ei itse viitsi olla avuksi niin miksi kukaan muukaan olisi? Ja mitä sitten käy jos kukaan ei viitsi huolehtia kuin itsestään ja lähimmistään? Ja olen kyllä sitä mieltä, että täytyy pitää ääntä siitä, että rasismi on väärin, vaikka tuntuukin ihan älyttömältä joutua edes sanomaan se ääneen. Hiljaisuus voidaan tulkita tueksi rasismille ja siksi ei pitäisi tyytyä olemaan hiljaa.

    Mutta en tiedä onko juuri blogissa pakko käsitellä rasismia tai pakolaiskriisiä tai ylipäänsä yhtään mitään. Sitä olen tässä koko syksyn itse tasapainotellut. Joksikin viikoksi aika lailla hiljennyin itsekin kun en yksinkertaisesti tiennyt mitä sanoa. Vähän kerrallaan olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että kirjoitan edelleenkin mitä kirjoitan. Tänään mysteerihedelmistä, huomenna ehkä pakolaisista. Omassa elämässäni ja ympäristössäni puhun samaan aikaan paljonkin suvaitsevaisuuden puolesta ja rasismia vastaan, ja autan muita ihmisiä minkä voin; en siis erityisesti pakolaisia vaan ihan ylipäänsä. Annan lasten leluja ja vaatteita eteenpäin tarvitseville, lainaan rahaa tutuille ja vähän tuntemattomillekin, jne. Näissä olosuhteissa on toki helppo olla avuksi kun apua tarvitsevia on ihan lähellä niin paljon. Ja oman perheeni elämä pyörii tietysti hyvinkin paljon toisten auttamisen ympärillä; se on se motivaatio mikä auttaa kestämään täkäläisen elämän haasteita. Toisten auttaminen on oikeastaan aika itsekästä. Kun voi olla avuksi ei ole niin lohduton ja lamaantunut olo; parhaimmillaan voi tulla oikein hyväkin olo siitä kun omalla ehkä pienelläkin teolla on suuret seuraukset.

    • 2.1

      Emilia sanoo

      No näinhän se munkin vastaukseni oli, että ei mun mitenkään erityisesti tule auttaa, vaan kaikkien ihmisten pitää auttaa toisiaan. Ja nyt koetan sitten nimenomaan omaa lamaantunutta oloani helpottaakseni keksiä jonkun tavan, jolla mä voisin auttaa.

Trackbacks

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *