Miksi ei aina ole hauskaa olla isosisko

kaksoset ja esikoinen

Esikoinen ja uusi vauva (ja toinenkin)

Mä luulen, että aika usein toisen lapsen odotus menee miettiessä, miten uusi vauva vaikuttaa esikoisen elämään, ja miten esikoinen tulee vauvaan suhtautumaan. Sitten tulee syvä helpotuksen huokaus, kun vauva syntyy, ja sisaruskateus osoittautuu pelättyä pienemmäksi möröksi. Useinhan ylpeä isosisarus on ihan ihastuksesta lääpällään (toki on sitten niitäkin, jotka koettaa eliminoida tunkeilijan jo ensikohtaamisella, mutta vähemmistöön ne taitaa kuulua).

Otsikko on lainaus esikoiselta, se ryhtyi luonnostelemaan tekstiä aiheesta päiväkirjaansa (enkä mä tietenkään kurkkinut, vaan toistaiseksi kaikki päiväkirjaan kirjoitettu on myös luettu mulle). Aina ei tosiaan ole hauskaa olla isosisko. Ja se on musta tosi tärkeää sanoa myös ääneen. Silloin kun kaksoset syntyi, niin esikoisen neljä vuotta kestänyt aika ainoana lapsena päättyi kertarysäyksellä. Totta kai me koetettiin antaa sille omaa aikaa ja huomiota, otettiin se mukaan vauvojen hoitoon ja syliin aina kun voitiin – mutta tosi useinhan siinä sylissä oli jo vähintään yksi vauva.

Kun vietettiin kaksosten tervetuliaisjuhlaa (noin niin kuin nimiäisten asemesta, kun nimet oli jo kaikkien tiedossa), niin samalla juhlittiin uutta isosiskoa. Ja kun kadulla ihmiset tuli ihastelemaan vauvoja ja päivittelemään, että kyllä sulla on noissa hommaa, niin mä aina vastasin, että onneksi mulla on tämä taitava isosisko tässä. Ja uusi isosisko oli vauvoista innoissaan, pusutteli niitä ja auttoi niiden hoitamisessa, ja ymmärsi hyvin, että vauvojen täytyy saada ruokaa ja syliä kun ne itkee.

Mä olin toki lukenut vauvalehdistä ja vanhemmuusoppaista, että uuden vauvan syntyessä on hyvä jutella isosisaruksen kanssa myös negatiivisista tunteista. Mutta se tuntui niin kamalan teennäiseltä, kun eihän sillä näyttänyt olevan mitään negatiivisia tunteita. Ehkä mä ajattelin, että jos rupean puhumaan aiheesta, niin siitähän se vasta keksii ruveta inhoamaan vauvoja.

Sen syksyn ja talven aikana esikoinen oli koulussa tosi kiltti ja edistyi isoin harppauksin, se kasvoi oikein silmissä. Mutta erityisesti mulle se kyllä välillä kiukutteli melkoisesti. Jonkun kiukkukohtauksen jälkeen mä sitten otin aiheen puheeksi, rupesin vain juttelemaan siitä, että välillä varmasti vauvat tuntuu ärsyttäviltä, ja harmittaa kun ei voi tehdä kaikkia juttuja, mitä ilman niitä voisi. Että vaikka niitä rakastaa, niin välillä voi toivoa ettei niitä olisi olemassakaan. Ja sanat upposi. Seuraavien viikkojen aikana esikoinen palasi aiheeseen monta kertaa, kertoi, miten joku asia vauvoissa ärsyttää: niiden hankalat vaunut, se että ei voida lukea kun vauvoja imetetään, se että ne on aina joka paikassa, että ei pääse syliin silloin kun haluaisi. Ja siinä välissä se pussaili vauvoja ja auttoi niiden hoidossa, ja lauloi niille ja halusi opettaa niitä leikkimään. Ja ehkä se jopa kiukutteli hitusen vähemmän.

Oletteko te puhuneet esikoistenne kanssa siitä, mikä isosisaruudessa on kurjaa? Mä hoksasin juuri, että kaksosten kanssa mä en ole puhunut siitä, miksi ei aina ole hauskaa olla pikkusisarus ja vielä kaksossisarus kaupan päälle, vaikka niitä syitä kyllä riittää. Ehkä se pitäisi ottaa jossain vaiheessa puheeksi.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Kommentit
  1. 1

    Kaislakerttu sanoo

    Uskaltaisiko sanoa, että oli onni, että esikoisesi rohkeni kiukutella?

    Kirjoitit, että tuntui ensin pahalta ajatus ”rikkoa” seesteiseltä näyttävä tilanne, jossa esikoinen hoivaa hellästi vauvoja eikä näytä mustasukkaisuuden merkkejä. Osuit naulan kantaan. Tulin juuri tänään koulutuksesta, jossa kerrottiin että useimmiten ihmiset luulevat, että ottamalla puheeksi jonkun asian, esimerkiksi masennuksen tai tupakanpolton, kysymyksen kohde ”keksii” sitten masentua / alkaa tupakoida. Tosi asiassa tutkimukset osoittavat että kysyminen ei aiheuta mitään näistä. Mutta on siis tavallista alitajuisesti suojata toista tällä tavalla.

    • 1.1

      sanoo

      Äidille kiukuttelua ei tosiaan ole ikinä yritetty mitenkään peitellä. 😉 Hyvähän se on, oikeasti.

      Mä luulen, että sitä haluaa ennen kaikkea suojata itseään, kun ei halua puhua ikävistä asioista, silloinhan niitä joutuu käsittelemään ja vaikeampaahan se on kuin olla kuin ei olisikaan.

  2. 2

    bleue sanoo

    Hyvä aihe. Ja tmää on sellainen, jolle pitäisikin muistaa antaa aina tilaa ja ehkä juuri antaa sanoja aika ajoin arjessa. Koska kyllähän ne nahistelut varmasti osoittain johtuvat mustasukkaisuudesta. Lastenkirjat toimii muuten myös tässä hyvinä puskureina. Esim Samu ja Salla kirjoissa on aika pehmeälläkin tavalla näitä ”pikkusisko tekee näin höperöitä” -juttuja.

    Minusta yksi lääkäri totesi hyvin, kun juttelin tätä asiaa (kuten sanoit) toista odottaessani, että lapsen muisti on aika lyhyt ja pian hän ei muistakaan olleensa ainokainen. Jälkeenpäin voisin lohduttaa myös itseäni, että äidin muisti on lyhyt, sillä kun uusi vauva tulee taloon, aika alkaa taas uudestaan, eikä muuten ole ”koskaan” ollutkaan.
    Ihana kun sinun esikoinen kirjoittaa päiväkirjaa ja vielä lukeekin sinulle niitä :)! Huippua!! (tuleva blogin pitäjä?)

    • 2.1

      sanoo

      Samut ja Sallat on meillä tykättyjä, niissä tosiaan on esikoisen osa esitetty aika kivasti.

      Mähän olen itse saanut pikkuveljen ollessani 8-vuotias, eli mä muistan hyvinkin elämäni ainokaisena – mutta toisaalta meidän ikäero oli niin iso, että mä en kyllä muista olleeni veljelle kateellinen, ensin mä olin niin ylivoimaisesti isompi ja myöhemmin ehkä jo järkeväkin. Meillä esikoinen muistaa kyllä asioita ajalta ennen vauvoja, mutta ei ilmeisesti sitä yleistä fiilistä, mitä oli olla ainoa lapsi.

      Esikoinen on itse asiassa entinen blogin pitäjä, tuossa talvella perustettiin suljettu blogi, mutta muutaman postauksen jälkeen pitäjä totesi, että hän taitaa olla vielä liian pieni. 😉

  3. 3

    jospa sanoo

    Meille lapset on tulleet adoption kautta ja kun pikkusisarus tuli perheeseen (1v3kk iässä), isosisko oli pikkuisen reilu 4v. Ensimmäisistä kolmesta kuukaudesta en muista juuri muuta kuin ettei lapsia voinut pitää samassa huoneessa lainkaan, ellei paikalla ollut kahta aikuista, mustasukkaisuus oli sen verran rajua että jos nyt ei ihan pikkuveljen henki ollut vaarassa niin fyysinen koskemattomuus kuitenkin… Tähän toki vaikutti moni asia: se, että pikkuveli oli jo niin iso, ettei pienikokoinen isosisko kolmen vuoden ikäerosta huolimatta pystynyt esim pitämään häntä sylissään tai muutenkaan hoitamaan käytännössä lainkaan; se, että pikkuveli oli kaikkea muuta kuin avuton vauva, hän oli kooltaan ja motoriikaltaan jo niin iso, että pääsi heti käsiksi kaikkeen, mihin isosiskollakin oli pääsy, mikä ei suinkaan ilahduttanut viimeksi mainittua vaan päinvastoin raivostutti suuresti. Lisäksi adoptiolapsella tämä ainoan lapsen aseman menettäminen saattaa olla arvaamattoman kova isku – ainakaan me vanhemmat emme olleet tuntea lasta samaksi henkilöksi. Jos joku olisi ennustanut, että tyttärestämme tulee raivoava ja väkivaltainen kauhujen isosisko, en olisi ikimaailmassa voinut sitä uskoa. Huokaillen kuuntelin toisten tarinoita hoivaavasta ja rakastavasta isosisaruksesta. Vasta nyt, kun pikkuveli on ollut perheessä reilut puolitoista vuotta, lapset pystyvät esimerkiksi leikkimään yhdessä yhtään tai ylipäätään olemaan sovussa tai vahingoittamatta toisiaan. Ja onneksi sitä hoivaa ja hellyyttäkin välillä jo on ilmassa (jos ei tilanteessa ole mitään, mistä kilpailla eikä yhtään lelua..)!

    Mutta oikeastaan piti kommentoida sitä, että keskustelut siitä, miten ärsyttävää ja rasittavaa ja vaikeaa isosiskona oleminen välillä on, olivat meille tuolloin arkipäivää ja aina ne tuntuivat vähän auttavan (keskusteluja tosin käytiin yleensä iltaisin, kun isosisko sai valvoa vähän pidempään), vaikkei sitä lapsen käytöksestä seuraavana päivänä välttämättä huomannut… Uskon kuitenkin, että sillä, että aikuiset tunnistavat ja sanoittavat lapsen negatiivisia tunteita, on valtavan suuri merkitys.

    • 3.1

      sanoo

      Teillä onkin kyllä ollut melkoisen haastava tilanne. Toi reilu vuoden ikä on kyllä pahimmillaan sellainen tuholaisikä, että ei ihmekään, jos isosisko ei ollut innoissaan, meillläkin siinä vaiheessa karisi viimeisetkin alkuihastuksen rippeet – ja mä muistan itsekin juuri sen ikäiseen pikkuveljeen olleeni usein aika kyllästynyt.

      Mutta hyvä, jos olette jo pahimmasta selvinneet, leikki-ikäisten on tosiaan selvästi helpompaa olla yhdessä, kun on se leikki joka yhdistää. Ainakin välillä. 🙂

  4. 4

    Vilijonkka sanoo

    Itse olen isosisko, ja muistan että aina kotona vanhemmat aina puhuivat siitä, kuinka hienoa on olla iso. Ajattelin, että sillä vain yritetään peittää se tosiseikka, että isosiskon piti aina tehdä kaikki itse kun pienempiä autettiin, tai joustaa ja antaa periksi kaikissa tappeluissa sisarusten kanssa, koska pienempi on vielä pieni eikä ymmärrä. En voinut mitenkään käsittää, mitä hienoa isoudessa on. Sen sijaan pikkusiskoni sanoo, että kamalaa oli olla nuorin, koska joutui aina odottamaan, että saisi tehdä samoja juttuja kuin isommat. Yritän joskus väittää, että sentään sitten odottamisen jälkeen hänestä tuli iso, kun taas minusta ei koskaan voinut tulla pieni vaikka odottaisin kuinka kauan. Mutta nämä asiat ovat varmaan sellaisia, että jokainen näkee ne ihan omasta näkökulmastaan. Siksi olisi varmaan hyvä, jos lapsilta kyselisi mitä he ajattelevat asiasta, eikä olettaisi heidän ajattelevan samoin kuin itse ajattelee.

    • 4.1

      Lintunen sanoo

      Toi olis hyvä muistaa esikoisen suhteen. Meillä ikäeroa on vaan reilu 2v, mutta taidollisesti se on paljon. Siinä missä isompi osaa pukea ja vessahommat toimii, pienempi vasta opettelee. Esikoinen on meillä joissain asioissa vähän taantunut, etenkin pukemisessa (onneksi ei vessahommissa vielä!) ja täytyy myöntää, että välillä tulee todettua kuinka ison pojan pitäisi osata itse. Meillä on kyllä juteltu ison ja pienen eroista ja erilaisista mahdollisuuksista (lähinnä kuinka isompi saa tehdä asioita, joita pieni ei vielä osaa), mutta ehkä olisi terveellistä antaa isommankin välillä olla pieni.

      • 4.1.1

        sanoo

        Meillä aikoinaan esikoisen taantuminen onneksi saatiin kuitattua leikin varjolla, aina välillä oikean vauvanhoidon salliessa se ryömi vauvojen sänkyyn ja sitten sitä piti kanniskella ja nostaa hoitopöydälle, syöttää ja helliä. Se oli musta varsin ok, koska kaikki tiesi, että tämä on vain leikkiä, eikä tosiaan sellaista tosi elämän taantumista tullut – mulla ei olisi kyllä hermot varmaan kestäneetkään, koska arjen pelastus oli kyllä se, että esikoinen oli jo niin itsenäinen.

    • 4.2

      sanoo

      Mä olen siis myös isosisko, ja huomaan välillä vertaavani esikoista itseeni ja odottavani siltä samanlaista käytöstä – mikä on aika kohtuutonta, koska mä tosiaan olin jo 8v. pikkuveljen syntyessä, ja lisäksi pikkuveljiä oli vain se yksi kappale. Tosin esikoisesta on selvästi mukava samastua muhun ja suvun muihin isosiskoihin, on siinä kokemuksessa toki aina jotain samaa. Mutta noiden pikkusisarusten kanssa mä en tosiaan ole vielä lainkaan aiheesta keskustellut, ja varmaan se tosiaan olisi hyvä jossain vaiheessa ottaa puheeksi, eikä vain olettaa, että mä tiedän, miltä niistä tuntuu.

  5. 5

    sanoo

    Erittäin hyvä kysymys ja hyviä kommentteja, pisti ihan ajattelemaan! Meillä lasten ikäero on 1v 4kk, eli Esikoinen on ollut todella pieni menettäessään asemansa ainokaisena. Ennen vauvan syntymää hän ei edes ymmärtänyt vauvan tulemisesta. Sen jälkeen olemme lähinnä eri tilanteissa selittäneet esim. heidän erojaan, ts. Esikoinen ei saa maata pienempänsä päällä, koska se sattuu ja Tosikoinen ei osaa vielä tehdä kaikkea samaa. Tässä arjen pyörityksessä ei ole tullut mieleenkään, että nyt yli 2,5v-vuotiaana Esikoinen osaisi jo paremmin kertoakin tunteistaan isosiskona. Pitääkin viritellä juttutuokiota! Vaikka Esikoinen ei enää muistakaan aikaa, jolloin Tosikoista ei ollut, on kinastelua ja käninää päivittäin – usein yltyen siihen pisteeseen asti, että joku huutaa (Esikoinen, Tosikoinen tai vähintään toinen vanhemmista lopettamaan). Jospa juttutuokioista saisi Esikoiselle tavan mieluummin sanoittaa olojaan kuin käydä heti käsiksi…

    • 5.1

      sanoo

      Pieni ikäro on varmaan siinä juuri hankala, että lapset ei ehkä sitä itse niin selkeästi oivalla, että vaikka monet asiat on samalla lailla molemmille, niin miksi sitten ei kaikki.

      Meilläkin olisi varmaan taas juttutuokion paikka, tuntuu, että ollaan tultu sellaiseen vaiheeseen, että esikoiselle on kova pala, kun kaikissa leikeissä ei enää saakaan määrätä, vaan noilla nuoremmillakin rupeaa olemaan mielipiteitä ja ehdotuksia. Taitaa olla kyllä luonnekysymyskin.

  6. 6

    sanoo

    Hyvä kysymys! Meillä oli kyllä tosi työlästä ja hankalaakin monin tavoin, kun Kuopus syntyi, vaikka kuinka yritettiin kaikin tavoin kertoa pojalle tulevasta etukäteen. Ehkä meillä toi ikä oli just se pahin – pari viikkoa alle kaks vuotta. Esikoinen on aina ollut siskoaan kohtaan ihana, mutta meille sitten antoikin tulla ihan taivaan täydeltä. Kyllä mä alusta saakka sitten puhuin, että sua taitaa harmittaa, että äiti nyt imettää (tai tekee jotain muuta vauvaan liittyvää) tai se, että joudut odottamaan ym. Kaksvee ymmärsi sen, mitä nyt sen ikäinen ymmärtää, eli ei ehkä kuitenkaan ihan kauheasti. Siis siinä mielessä, että olisi jo ihan oikeasti ymmärtänyt omia tuntemuksiaan, tunteitaan ja ajatuksiaan. Uskallan epäillä, vaikka fiksu poika onkin 😉

    • 6.1

      sanoo

      Eihän näitä ole oikeasti aikuisenkaan helppo ymmärtää, kuten tämän huutamattomuusprojektini tiimoilla olen huomannut. 😉 Tai vaikka ymmärtäisikin, niin eipä se aina auta silti. Mutta kiva sentään, että teidän esikoinen purki kiukkua vanhempia kohtaan, ne on kuitenkin kestävämpiä kuin se pieni vauva.

  7. 7

    sanoo

    Tässäpä hyvää pohtimista itsellekin! Eipä tosiaan ole tullut mieleen jutella asiasta Pojun kanssa tuolta kantilta. Me ollaan lähinnä puhuttu siitä, kuinka hyvä isoveli hän on, kuinka paljon äiti, isi ja pikkusisko häntä rakastaa ja kuinka hassu ja höpsö sisko hänella on ja eikös se olekin rakas jne. Eli siis lähinnä positiivisista asioista ollaan puhuttu. Pitääpä hiljalleen avata tuotakin puolta, jos sieltä, vaikka tulisi jotain hautuneita tunteita. 🙂

    • 7.1

      sanoo

      Niistä positiivisista on niin paljon helpompi puhua tosiaan. Mutta meillä kyllä myös ne vaikeammatkin keskustelut oli yllättävän helppoja sitten loppujen lopuksi, kun ei sieltä onneksi tullut esiin kuin sellaista normaalia ärsyyntymistä ja harmitusta.

  8. 8

    Kaislakerttu sanoo

    Tulin vielä tähän aiheeseen lisäämään yhden ajatuksen.

    Minäkin olen isosisko. Vanhempieni mukaan en ilmaissut minkäänlaisia negatiivisia tunteita suhteessa uuteen vauvaan, enkä uhmaillut vauvavuoden aikana kenelle muullekaan, ja muistan tämän itsekin.

    Tuo Satun kommentti sai ajattelemaan, että onko aina tarpeellista / hyödyllistä puhua niistä negatiivisista puolista, jos niitä ei (näytä) ole(van)? Sanoisiko Sinkkonen tähän että aina niitä on, ne vain nielaistaan mahaan ja jännitetään vaikka potalla, mutta onko mahdollista että joskus asiat vain menevät ilman uhkantuntua? Kysymys, johon en osaa vastata. Ihmismieltä tarkemmin tuntematta en osaa sanoa onko esim. yöllinen tapani narskutella hampaita seurausta jostain isosiskostressistä, jota ei otettu puheeksi.

    Kiitos Emilia jälleen hyvästä aiheesta!

    • 8.1

      sanoo

      No mä mietin tätä myös, koska en muista isosiskona kokeneeni varsinaisia kateudentunteita, enkä että niistä olisi puhuttu. Sen mä muistan, että pikkuveli välillä ärsytti kun se itki korviaan yöt läpeensä, tai riiviöiässä oli tunkemassa mun huoneeseen häiritsemään, tai muussasi autossa banaania mun päälle, mutta ne oli aika sellaisia tilannesidonnaisia juttuja. Mutta en tiedä, jos niistäkin (tai jostain vaietusta) on jotain jäänyt hampaankoloon – mäkin narskutan hampaitani. 😉

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *