Mikä on tärkeää?

mikä on tärkeää? http://blogi.leluteekki.fiMikä on tärkeää?

Mä keksin abivuonna, että tämä on olennaisempi kysymys kuin elämän tarkoitus, ja koska mä olin taidelukiossa, niin aiheesta tehtiin tietysti heti dokumenttielokuva. Selma kuvasi kaitafilmikameralla ja minä äänitin c-kasetille, kun me kierrettiin Hakaniemen torilta Eduskuntatalon portaille kysymässä ihmisiltä, mikä on tärkeää. Oli hieno kokemus, kun suurin osa ihmisistä pysähtyi ihan oikeasti miettimään ja vastaamaan, ja vastaukset oli hienoja myös. Rakkaus, onnellisuus, ihmiset, tasa-arvo, lapset, ystävät, terveys – niinhän se on.

Mä mietin omaa vastaustani pitkään. Nyt mä jäin uudelleen miettimään sitä, ja vaikka mä en varmaan olisi muotoillut sitä samoin, niin kyllä se pätee tänäänkin. Tärkeää on kysyä, mikä on tärkeää, ja elää vastauksensa mukaisesti.

———-

Mä huusin taas lapsille. Kuusi päivää meni huutamatta. Sitten jäin kinaamaan esikoisen kanssa siitä, onko tahra luistelukypärässä kaakaota vai jotain muuta ruskeaa nestettä, se suuttui, minä suutuin ja huusin. Ja seuraavana päivänä kaatui pari jugurttia varoituksesta huolimatta ja piirustuspöydällä oltiin leikitty vesileikkejä.

Oli tästä se ilo, että mä löysin kaksi uutta ärsykettä, jotka saa mut huutamaan. Tai no, se että mulla on kamala tarve olla aina oikessa, ei ole mikään varsinainen uutuus. Mutta totesin, että olen siis valmis kinaamaan 7-vuotiaan kanssa. Totta kai se tahra on kaakaota, mutta onko sillä nyt mitään väliä.

Toinen ärsyke on tilanteet, joissa mä olen epäillyt, että kohta käy hassusti, mutta en ole viitsinyt puuttua asiaan, koska siitä olisi mulle mielestäni kohtuuttomasti vaivaa. Tässä tapauksessa siis mun olisi pitänyt painostaa pienet juomaan jugurttia lasista eikä siitä leveäsuisesta juomapullosta (pitäisi kyllä myös reklamoida Valiolle, mä en tiedä, minkämuotoisella suuvärkillä niiden juotavia jugurtteja on tarkoitus hörppiä ilman että puolet on rinnuksilla). Ja mun olisi pitänyt nousta heti tarkistamaan tilanne, kun kuulin vesihanan avautuvan, eikä jäädä 10 minuutiksi selaamaan nettiä.

No, me ei nyt saada esikoisen kanssa meidän huutamattomuudesta jaettavia kylpyläpisteitä kasaan tällä viikolla, mutta aloitetaan uusi laskenta ja kokeillaan uudestaan. Kyllä me siihen pystytään kun harjoitellaan.

————–

Seuraavan kerran lapset tai niiden tekemiset rupeaa ärsyttämään, mä pysähdyn kysymään itseltäni, mikä on tärkeää. Eikä tärkeää ole oikeassa oleminen, ei sotku ja sen siivoaminen, ei tottelemattomuus, kiukuttelu tai oma ärsyyntyminen. Tärkeää on rakkaus, onnellisuus, ihmiset, tasa-arvo, lapset, ystävät, terveys; eikä huutaminen edesauta mitään niistä tai muista oikeasti tärkeistä asioista.

Ja vielä, mikä on sun vastaus, mikä on tärkeää?

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Kommentit
  1. 2

    sanoo

    Tätä mäkin yritän pitää mielessä jos ehdin pysäyttää itseni ennen kuin hermostun. Että onko oikeasti tärkeää olla oikeassa… vai olisko kuitenkin kivempi olla kinaamatta miehen tai viisivuotiaan kanssa jostain epäolennaisesta? Ja onko sillä lopulta väliä jos lapsi sotkee vaatteet – on kai meillä aina vaihtopaitoja kaapissa kuitenkin? Mä tiedän kyllä oikeasti mikä mulle on tärkeää noin yleensä ja eri tilanteissa, vaikken osaakaan sitä aina sanoiksi pukea. Mutta kun olen niin nopea reagoimaan että toimin omaa itseäni ja omia periaatteitani vastaan! Olisi tärkeää oppia pysähtymään ja miettimään mikä on milloinkin tärkeää.

    • 2.1

      sanoo

      Mullakin se reaktionopeus on iso ongelma, järki ei vain meinaa ehtiä väliin. Ja mua ärsyttää ehkä eniten oma sotkusta suuttumiseni, kun se nyt todellakaan ei ole elämässä olennaista, eikä näissä pyykkivuorissa myöskään näy.

  2. 3

    jaanaelisa sanoo

    Mun mielestä tärkeintä elämässä on tuntea itsensä rakastetuksi. Ja sitä luulen että lapsetkin toivoo. Huutaminen ei kyllä anna rakastavaa kuvaa. Mutta voi vitsit kun sitä ei aina muista asettua lapsen asemaan. Lisää kärsivällisyyttä tänne myös!
    T: Neljä lasta saa mut ihan liian usein raivon partaalle

    • 3.1

      sanoo

      Tää on niin kummallista, kun on halunnut ne lapset, ja rakastaa niitä – ja silti raivostuu niihin. Huonosti suunniteltu systeemi, sanon minä.

  3. 4

    bleue sanoo

    Onpas erittäin hyvä kysymys. ”Rakastaa ja tehdä työtä” on Freudin mielenterveyttä kuvaava vastaus ja jotenkin laajassa määrittelyssä hyväksyn tämän. Esmes kotiäitinä olo on arkisuudessaan kumpaakin. Ehkä perimmäisenä tärkeytenä pidän itsensä hyväksymisen, jota kautta voi rakastaa muitakin ”pyyteettömästi”? Jotain tällaista? Jään miettimään.

  4. 5

    sanoo

    Hyvä kun kysyit ja muistutit: ”Tärkeää on kysyä, mikä on tärkeää, ja elää vastauksensa mukaisesti.” Menen nyt hänen luokseen <3

  5. 6

    sanoo

    Ai miten hyvä teksti! Ja hyvä kysymys!

    Mä oon alkanut huomata kans noita juttuja, jotka mut _oikeasti_ saa huutamaan. Ei se ole se käsillä oleva kina tai raivari tai mikään, vaan vaikka se, että mulla on itsellä nälkä(kiukku), olen väsynyt tai joku nyt muuten vaan on päässäni sillä hetkellä vähän vinksallaan. Toisessa hetkessä en korottaisi ääntäni samassa tilanteessa. Joten joo, toi sunkin listan muistaminen niissä hetkissä on tärkeää. Ja sen, että millaisena äitinä haluan lasteni mut muistavan.

    • 6.1

      sanoo

      Ihan sama täällä, nyt kun mä olen kiinnittänyt tähän huomiota vielä erityisesti, niin kyllä se syy löytyy aina ihan omasta itsestä. Ja se sun ”mun arki – näiden lapsuus” on kyllä tässä niin hyvä muistutus itselle.

  6. 7

    sanoo

    Ihana kysymys. Pidä huolta, että kaikilla on hauskaa? Matka on tärkeää, ei päämäärä?
    Huutamiseen meillä auttaa ennakointi: uni, ruoka, ulkoilu ja rutiinit. Asioiden kertominen etukäteen tempperamenttien erojen vuoksi, Keltikangas-Järvisen kirjoista löysin meille apua ja selitystä vaikeuteen päästä ovesta ulos. Jos sitä välillä huutaakin, niin rehellisesti pyytää anteeksi kanssaihmisiltä.

    Meillä oli tänään elämää, mukavaa ulkoilua ja vähemmän mukavaa aikaa yksin kotona lasten kanssa miehen ollessa töissä. Olimme ulkona pitkään, jolloin päivällisen laitto oli myöhässä. Minun touhutessa keittiössä lasten kanssa vanha koira kiipesi ikkunalaudalle ja söi lasten lauantain kunniaksi ostetut suklaamantelit -> kaksi lasta ryhtyi riitelemään. Suklaa ei sovi koiralle ja mössö oksennettiin olohuoneen juuri kuuratulle valkoiselle nukkamatolle. Minun pestessä nukkamattoa, pikkusisko alle 2 v. mottasi isoveljeä nenään. Nenästä vuoti verta matolle, sohvalle ja vaatteille ja minulla oli kaksi lasta sylissä lohdutettavana. Hetken kuluttua tyttö pyysi anteeksi ja molemmat söivät kiltisti ja sen jälkeen siivottiin yhdessä sotkut. Ihme kyllä en huutanut, vaikka kaikki muut pitivät meteliä. Matkan varrella opittiinkin jotain ja minulla oli kaksi hellyyden kipeää ihanaa lasta sylissä loppuillan.

    • 7.1

      sanoo

      Toi ennakointi toimii meilläkin, sekä lapsille että mulle.

      Mutta voi vitsi mikä lauantai-ilta! Mulla kyllä pinna kiristyy heti, kun tulee jotain ylimääräistä säätöä (kuten suklaata syövä koira). Mutta niinhän nekin hetket menee ohi, ja jos onnistuu itse säilyttämään malttinsa, niin on kyllä ihan voittajaolo jälkeenpäin.

Trackbacks

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *