Mikä meitä yhdistää?

AinekirjoitushaasteMä olen tässä 16 vuoden aikana (hyvä on, vasta ensi viikolla tulee 16 vuotta täyteen) pohtinut monestikin tätä, mikä meitä miehen kanssa yhdistää. Se ei siis ole avioliitto tai asuntolaina, mutta ei myöskään kulttuuri, kansallisuus, kieli, koulutus, työ, harrastukset, ystäväpiiri tai lapsuuden kokemukset. Me ei lueta samoja kirjoja, valita samoja elokuvia, kuunnella samaa musiikkia tai seurata samoja nettisivuja. Nykyään meillä tietysti on noi yhteiset lapset, mikä luo yhden yhteisen kiinnostuksen kohteen – tai kolme, jos lapsia ei niputa yhteen pakettiin vaan jaksaa olla kiinnostunut jokaisesta erikseen. Mutta me ehdittiin kuitenkin olla yhdessä yhdeksän vuotta ennen esikoisen syntymää, eli jotain meillä kai on. No, mulla on tästä teoria, ja nyt, kun Leopardikuningatar antoi aiheen ainekirjoitushaasteeseen niin aion paljastaa sen.

Tää on tietysti vähän kuumottava aihe. Saara kirjoitti Ehdoton ehkä -blogissaan siitä taikauskosta, mitä liittyy perhe-elämään, ja täähän kuuluu juuri siihen sarjaan; nyt kun mä julistan, että nämä kolme seikkaa pitävät meidät vuorenvarmasti yhdessä, niin eiköhän jo ensi viikolla ruveta jakamaan kirjahyllyjä (mikä olisikin helppo homma, koska meitähän ei yhdistä myöskään kirjahylly – 14 vuotta on ollut yhteinen vuokrasopimus, mutta mies pitää kirjansa edelleen visusti omassa hyllyssään ja siirtää sinne epähuomiossa ajautuneet mun kirjat mun puolelle. Mutta nyt siis puhutaan siitä mikä meitä yhdistää, ihan rohkeasti.)

Mun teorian mukaan meillä on siis kolme yhdistävää tekijää. Jos olisin parisuhdeneuvoja, niin mä olisin sitä mieltä, että nämä tekijät löytyy kaikista jotenkin toimivista suhteista, mutta kun en ole, eikä mulla ole kokemusta muiden parisuhteista, niin tyydyn vain arvailemaan – kertokaa te, miltä nämä kuulostaa?

Ensimmäinen yhdistävä asia on riittävän yhtäläinen käsitys parisuhteesta ja perheestä. Tätähän ei silloin parikymppisenä todellakaan tullut ihmeemmin analysoitua, mutta tähän varmaan myös moni alkava suhde kariutuu; mä oletan että ”sitoutumiskammo” kertoo juuri siitä, että suhteelta oletetaan eri asioita. Meidän kohdalla tää varmaan kirkastuu siinä, että meistä molemmista oli välttämätöntä järjestää elämä niin, että voidaan asua samassa maassa – toinenhan olisi voinut olla sitäkin mieltä, että etäsuhde on ihan ok, tai että kun vuosi on hengattu yhdessä, niin jatketaan kumpikin omaan suuntaamme.

Toinen juttu on riittävän lähellä toisiaan olevat arvot. Mua ei haittaa, jos mies haluaa lähteä hc-punk -keikalle vaikka mä mieluummin istun kotona lukemassa. Silloin joskus mä tietysti lähdin mukaan, ja kärvistelin keikkapaikan takanurkassa, ja mies taas koetti lukea mun kummallisia ja surullisia suosikkikirjoja. Mutta mä en voisi kasvattaa lapsia ihmisen kanssa, jolla olisi tosi erilainen maailmankatsomus ja arvot kuin mulla itselläni. Tosin tässäkin on tietysti joutunut vuosien myötä hieman joustamaan; kun ikää tulee niin kumpikin vetäytyy poteroihinsa, mutta joihinkin perusjuttuihin täytyy voida luottaa.

Meidän kohdalla tässä kyllä autta tosi paljon se, että vaikka ensinäkemältä voisi kuvitella, että lapsuus ja nuoruus eteläranskalaisessa pikkukaupungissa ja Helsingissä on aika kaukana toisistaan, niin oikeasti meillä on aika samanlainen tausta. Lyhyesti sanottuna meidän vanhemmat on hyvin samantyylisiä 70-lukulaisia, ja niinpä meidän kodeissa on arvostettu samoja asioita – mikä taas on muokannut meistä samantyyppisiä ihmisiä. Eli oikeasti kulttuurierot meidän välillä ei ole ihan niin suuria, vaan mä voisin hyvin kuvitella että jonkun toisenlaisesta taustasta tulevan suomalaissällin kanssa olisi paljon suurempia yhteentörmäyksiä. Tosin mä voin kyllä kuvitella, miten paljon helpompaa olisi jonkun samanlaisesta taustasta tulevan suomalaissällin kanssa ilman sitä kaikkea Ranska-painolastia, mutta nyt siis piti puhua siitä, mikä meitä yhdistää.

Kolmas juttu on sitten se, että vaikka toisen epätäydellisyys ja puutteet on tässä vuosien varrella tulleet tuttuakin tutummiksi, niin kummatkin on päättäneet tyytyä näihin kompromisseihin. Tämä on oikeastaan mun teoria parisuhteesta: pitää päättää, mitkä kompromissit valitsee. Joitain asioita toiselta voi odottaa ja saada, joitain taas ei siltä ihmiseltä ole saatavissa, ja sitten on vain valittava, mitkä on itselle ne jutut joista ei voi tinkiä ja minkä kanssa taas voi oppia elämään. Eli vaikka se kuulostaa aika masentavalta, niin on päätettävä mikä on se riittävän hyvä parisuhde.

No, sitten on tietysti se jokin, mikä karkaa analysoinnin ulottumattomiin eikä siis ole numero neljä, se mikä sai silloin 16 vuotta sitten kadulla pysähtymään ja jäämään siihen juttelemaan. Kutsutaan sitä vaikka rakkaudeksi.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Kommentit
  1. 1

    bleue sanoo

    Olipa hyvä pohdinta ja kolme (neljä) pointtia kuulostivat oikein osuvilta. Tuo kolmas on varmasti erittäin tärkeä, sillä kun se ensi hurma katoaa ja ihminen ei ole enää hormonipöllyssä, on se realiteetti kohdattava. Eikä koskaan kukaan ole täydellinen. Ja oman itsensä kanssa olisi taas pelottavaa mennä naimisiin/olla parisuhteessa :D.
    Joo. Oikein hyvä kirjoitus, tykkäsin tosi paljon ja tästä tuli tosi hyvä mieli. Kiitos oivaltavasta tekstistäsi.

    • 1.1

      sanoo

      No sepäs olisikin, pohtia haluaisiko naimisiin itsensä kanssa! Samalla voisi sitten miettiä, miten sen toisen olisi muututtava, jotta hommasta tulis yhtään mitään…

    • 1.2

      sanoo

      Aina välillä mä kovasti toivoisin olevani itseni kanssa parisuhteessa, koska mähän olen niin mahtava tyyppi 😀 – mutta voi tietysti olla, että sitä toista olisi sitten myös hankalampi kritisoida…

  2. 2

    sanoo

    Tuen täysin riittävän hyvä -teoriaasi. Joku voi tosiaan arvostella niitä, jotka tyytyvät, mutta mitä huonoa on tyytyväisyydessä? Enkä usko että olemme tyytyneet ihan vähään. 🙂 Täydellisyyden etsiminen tekisi levottomaksi, ja ainakin minulle elämä tarjoaa tarpeeksi draamaa muutenkin.

    • 2.1

      sanoo

      Tää on siitä tietysti hankala, että se pistää oman arvostelukyvyn ja itsetuntemuksen koetukselle, että olenko nyt valinnut ne omat kompromissini oikein. Mutta onneksi mä en tätäkään silloin parikymppisenä ollut ehtinyt miettiä, niin ei tarvinnut pähkäillä.

      • 2.1.1

        bleue sanoo

        ”Mutta mitä huonoa on tyytyväisyydessä”- mahtavasti sanottu! En usko, että mikään parisuhde on pelkkää ruusuilla tanssimista ikuisuuksiin, kuulostaisikin kamalan tylsältä jos olisi. Kyllä se arki on kohdattava ja nähtävä se arkinen yhdessäolo, vaikka kahvikupposten äärellä, jo merkittävänä?

  3. 4

    sanoo

    Kerrassaan nerokas teksti! Tätä odotin aivan erityisesti, koska muiden kansainvälisten pariskuntien yhdessä pysymisen salaisuus kiinnostaa kovin. Ja nyt kun tämän sinun kolmen kohdan teesin luin, totesin, että se pätee tosi hyvin meihinkin. Hyvä teoria siis! Nuo arvot, niistä olisin voinut kirjoittaa minäkin. Mutta hyvä, että sinä kirjoitit! Kiitos osallistumisesta! <3

    • 4.1

      sanoo

      Kahden kulttuurin suhteethan kariutuu tilastollisesti (vielä) useammin, kuin yhden kulttuurin, mutta mun teoria on, että kyse ei ole niinkään siitä eri maiden kulttuurista, vaan siitä henkilökohtaisesta perhekulttuurista – voi olla, että sitä ei ole niin helppo tunnistaa toisenmaalaisessa. Ja ihan varmasti nekin erot pystyy ylittämään, mutta se vaatii sitten vielä vähän enemmän.

  4. 6

    sanoo

    Ihana. Mietin, että jos olisin itse lähtenyt oikeasti pohtimaan meitä yhdessä pitäviä voimia enkä kliinistä listaa, se olisi toivottavasti kuulostanut jotenkin tältä. Uskon, että meillä on juurikin pohjalla nuo samat käsitykset parisuhteesta, yhteisistä asioista sekä realistinen käsitys siitä, mitä on saatu ja mistä on luovuttu 🙂

    • 6.1

      sanoo

      Se käsitys parisuhteesta ja perheestä on tosiaan varmaan aika olennainen yhdistävä tekijä, muutenhan suhde kaatuu omaan mahdottomuuteensa tai ainakin toinen on vaan tosi onneton.

  5. 7

    sanoo

    Mä toivoisin että voisit kirjoittaa lisää tuosta Ranska-painolastista. Minusta on tosi kiehtova aihe miten kulttuurierot näkyvät arjessa. (Luin just sen Kuinka kasvattaa bebe, oli tosi kiehtova kirja! Aion kokeilla seuraavan kanssa Le Pausea…)

    • 7.1

      sanoo

      Mun täytyy tunnustaa, että mä en ole edes lukenut kyseistä kijaa – tekisi kyllä mieli, lähinnä siksi, että voisi puistella päätään, että miten ei amerikkalaiset voi ymmärtää ranskalaisia.

      Mä voisin ehkä lähestyä Ranska-teemaa kevyemmästä päästä, vaikka ruoasta – tosin sehän ei Ranskassa ole mitenkään kevyt aihe. 😉

      • 7.1.1

        sanoo

        Se oli, yllätyksekseni, aika hyvä kirja. Mäkin aloitin lukemaan päänpuistelut mielessä, mutta se olikin rehellinen kuvaus kulttuurishokista, jossa itse sai vielä olla kolmannen kulttuurin edustajana ihmettelemässä, että miten noi nyt tolleen – ja miten mä nyt tälleen oon tehnyt, kun ois voinut tolleenkin?

        • 7.1.1.1

          sanoo

          Täytyy lisätä lukulistalle – mä kyllä ihmettelen ettei kukaan ole vielä antanut sitä mulle miksikään lahjaksi, kun siinä on ne kaksosetkin. 🙂

Trackbacks

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *