Lasten palkitsemisesta

Esikoisen koulu loppuu vasta kahden viikon kuluttua (siellä tehdään lomien suhteen aina kompromissi ranskalaisen ja suomalaisen käytännön välillä), mutta tänään on ehkä hyvä päivä miettiä lapsen palkitsemista hyvästä todistuksesta. Meillä todistus saadaan siis vasta kahden viikon päästä, mutta oletus on että se on ihan hyvä.

Meillä on ollut tapana ostaa esikoiselle kukkia kouluvuoden vikana päivänä ja laittaa vähän hienompi illallinen tai syödä ulkona, koska tuntuu oikealta huomioida se, että yksi tärkeä vuosi on taas takana. Mutta varsinaisesti mä en olisi sitä palkitsemassa hyvin tehdystä koulutyöstä (vaikka työt siis on hyvin tehty.)

Tämä(kin) on tietysti osittain peruja mun omasta lapsuudesta. Mä olin lapsena hyvä koulussa, mutta siitä ei kotona erityisesti palkittu, todettiin vain että hienoa. Monet kaverit sai hyvistä koe- ja todistusnumeroista rahaa, mutta mä sain vain kerran (olisko ollut viidennellä luokalla) erittäin hyvän kevättodistuksen jälkeen esittää korkeintaan 300 markan arvoisen toivomuksen. Toivoin Hevoshullu-lehden vuositilauksen, yksi elämäni parhaista lahjoista. Ei mua kuitenkaan erityisesti harmittanutkaan se, ettei lahjontaa ollut sen enempää, mä pidin itsekin aika itsestäänselvyytenä sitä, että koulu sujui. Nyt mä mietin kyllä, että siinä asenteessa on ripaus ylemmyydentuntoa; ”totta kai tää on mulle helppoa”. Hmmm.

Mutta en tiedä, vaikka lapselta koulu sujuisi luonnostaan hyvin, niin eikö sitä silti pitäisi kiittää ja kannustaa? (Enkä mä kyllä vielä 6-vuotiaasta menisi sanomaan, sujuuko sen koulu hyvin, koska se on luonnostaan lahjakas, vai koska se haluaa totella opettajaansa.) Ja jos vanhemmat ei erityisesti huomioi koulumenestystä, niin lapsihan voi saada sen käsityksen, ettei sillä olekaan niin väliä. Mies on ilmeisesti tätä mieltä, ja ranskalaisena se on tietysti sitä mieltä, että koulumenestyksellä – myös 6-vuotiaiden esiluokalla – todellakin on huomattavasti väliä. Onneksi nekään ei sentään enää esiluokkalaisille anna numeroita vaan rasteja ruutuun – mutta rastitettuja rivejä on todistuksessa kolme A4:sta täynnä.

Ehkä tässä on kulttuurieron lisäksi myös se ero, että suomalainen peruskoulu on oikeasti peruslahjakkaalle lapselle aika helppoa, jos jaksaa vähän keskittyä ja tehdä suunnilleen mitä pyydetään, niin kasi napsahtaa varmasti, usein voi tulla kiitettäväkin. Ranskassa taas tyyli on enemmän se, että jos selvitit nämä oman ikätason tehtävät niin ihan hyvä, sillä saat hyväksytyn arvosanan (10/20), otapa tästä vähän vaikeampia, niin katsotaan sitten. Kiitettävät numerot on oikeasti työn takana, mutta lahjakkaita myös kannustetaan tekemään töitä. Kääntöpuoli on tietysti se, että vähemmän lahjakkaiden tai motivoituneiden annetaan tippua kelkasta aika pahasti.

Hmmm, mä en tunnu pääsevän tässä pohdinnassani puusta pitkälle. Mun piti myös jotenkin yhdistää tähän taaperoiden tarroilla palkitseminen – esikoisen kanssa tätä käytettiin menestyksekkäästi mm. puistosta lähtemisraivareiden hillintään, kaksosille en ole nähnyt tarvetta tarroille – mutta ehkä se kuitenkin kuuluu eri juttuun. Silloinhan usein halutaan muuttaa käytöstä (siirtyä vaipoista potalle, puistosta kotiin ilman raivaria tms.), kun taas koulumenestyksessä palkitsemisessa halutaan vahvistaa sitä vallitsevaa käytöstä. Paitsi siis, jos koulussa sujuu huonosti ja ruvetaan jakamaan tarroja ja videonkatselukertoja hyvin sujuneista päivistä, opettajana näitäkin tapauksia on tullut vastaan. ”Et nyt merkkaa sinne wilmaan mitään, mä olin vaan viis minuuttii myöhässä, mä oon ihan hiljaa koko tunnin, pliis hei, kato jos mulla ei oo yhtään merkintää koko viikolta niin mutsi antaa mulle viiskymppii.” Isommat lapset, isommat panokset.

Mitä mieltä te olette? Kuuluuko lasta palkita muutenkin kuin kehumalla? Ja millaisista jutuista kuuluu edes kehua?

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Kommentit
  1. 1

    Tuulia sanoo

    Mä olin myös luonnostaan hyvä koulussa tekemättä oikeastaan koskaan juuri mitään. Eikä mua siitä palkittukaan, koska sehän oli ihan itsestään selvää. Koin tosi epäoikeudenmukaiseksi, että toiset sai kaseista rahaa, kun mä sain ysejä ja kymppejä. Muahan taas toruttiin, jos sain kasin, kun oli totuttu niihin parempiin numeroihin.

    Silti – en mä maksaisi lapselle hyvästä todistuksesta. Sen sijaan musta olisi tärkeää jollakin tavoin HUOMATA se. Ja huomaamisella tarkoitan enemmän kuin että todetaan, että hienoa. Kuulostaa mahtavalta, että menette ulos syömään ja juhlimaan kouluvuoden päättymistä. Mutta ehkä juuri joku tollainen isompi hankinta palkintona hyvästä todistuksesta olisi kiva? Tai joku lintsipäivä tai leikkipäivä tai retkipäivä? Jonka lapsi saisi itse valita ja ottaa kaverin mukaan jos haluaa.

    • 1.1

      sanoo

      Nyt mä jäin miettimään, mitäs sitten tehdään, kun koululaisia on kolme, jos vaikka kahdella on kovasti juhlimisen arvoinen todistus ja kolmas ei ole laittanut tikkua ristiin? Tuntuisi aika julmalta jättää se ilman, mutta toisaalta epäreilulta niitä parhaansa tehneitä kohtaan jos laiskurikin pääsee osalliseksi – jos siis huono todistus johtuu yrityksen puutteesta. Jos taas on parhaansa yrittänyt, mutta silti ei suju, niin silloinkin musta voi kyllä olla juhlan ja kehujen paikka. No, tätä ehditään vielä pohtia onneksi.

  2. 2

    sanoo

    Hyvää pohdintaa!
    Mä olin myös sellainen kympin (tai noh, vahvan ysin) tyttö ilman erityistä yritystä, en koskaan tehnyt läksyjä tai lukenut kokeisiin, joten koulu oli aika helppoa. Kotona ei koskaan kyselty koulun perään, todistusta katsoivat, kehuivat toki, mutta ei todellakaan mitään lahjontaa – lähtöasetelma oli se, että käyn koulussa itseni takia ja hyvät arvosanat on mun tulevaisuuttani, ei vanhempiani varten.
    Olematta yhtään sukupuolineuroottinen niin pelkään, että poikien kanssa ei riitä pelkkä ”omapahan on elämänne”-asenne, että jokainen vastaa itse seurauksista jos ei opiskele tai jaksa motivoitua – etenkään ihan ensimmäisinä vuosina. Pitäisi löytää joku hyvä balanssi sen suhteen että palkitsee (ja palkitseeko tuloksista vai edes siitä että yrittää kovasti, kallistun jälkimmäiseen) ja että oppisivat sen opiskelun merkityksen ilman palkkioita, oman itsensä eduksi. Äh! Onneksi mulla on vielä ainakin viisi vuotta ennen kuin joudun ensimmäistä kertaa tätä pohtimaan.

    • 2.1

      amaria sanoo

      Meidän koululaiset (3) luokilla 1- 5 on poikia, ja niillä koulu menee hyvin ilman palkintoja ja sen kummempaa painostusta tai edes kannustusta. Purnaavat joskus kun muut saa palkintoja huonommista numeroista. Itsekin olin hyvä koulussa ilman palkintoja. Meillä siis tuntuu menevän kouluasenne sukupolvelta toiselle sukupuolesta riippumatta. Musta oisi kauhea ajatus, että poikia erityisesti palkittaisiin ja tytöt ”fiksuina” osaa itsekin.

    • 2.2

      sanoo

      Joo, yrityksestä mäkin tosiaan haluaisin kehua ja palkita, jos yritys on ihan todellista. Mutta vaikea juttu kyllä tää sisäisen ja ulkoisen motivaation suhde. Aikamoista kypsyyttähän se vaatii, että ymmärtää ja jaksaa välittää niistä jossain kaukana olevista seurauksista.

  3. 3

    bleue sanoo

    Meillä käytetään hyvän käytöksen huomiointia harjoiteltavissa asioissa, tarroinkin jos se sitä vaatii. Kouluasioissa voisin kuvitella vastaavaa, jos esim teininä rahapalkkiot on motivoivia versus ei lueta ollenkaan, otan rahapalkinnot käyttöön mutta kohtuus kaikessa. Nämä on tilannekohtaisia juttuja mutta en kyllä itse lähtisi sujuvia asioita erikseen tarkoituksellisia kiitos ja hyvä sanoja enempää palkitsemaan. Kesäloman alkua juhlimme kyllä usein vaikka ulkona syömällä tai vaikkapa jätskeillä :).

    • 3.1

      sanoo

      Mullakin siinä on ehkä enemmän sellainen kesän alun juhlinta mielessä, mutta toimiihan se toki sitten samalla myös kiitoksena ja palkkiona. Toi hyvän käytöksen huomiointi on sellainen, jota itse myös yritän käyttää, vaikka välillä tuntuu pöljältä kiitellä itsestään selvistä asioista – tai niistä joiden pitäisi olla itsestään selviä. Mutta kai se toimii – ja tuntuu ainakin kivemmalta kaikista kuin se kieltäminen ja ein hokeminen, joka valitettavasti mulla myös on käytössä.

  4. 4

    Laura Sadinsalo sanoo

    Mä olin varmaan keskitasoa koulussa. Sain aina kuulla, että sinusta voisi tulla vaikka mitä jos vähän yrittäisit. Pääsin helpolla kaikessa paitsi matematiikassa. Siitä on varmaan peräisin ajatukseni,että jos joku asia on lapselle hankala,niin pinestäkin onnistumisesta pitäisi kehua. Musta ihan sanallinen kehu riittää. Vanhempien hyväksyntä on kuitenkin lapsille tosi tärkeää. Meillä ei siis ole pahemmin palkittu. Kerran kun esikoisen nenästä poltettiin verisuoni ja se oli tosi reipas,niin lupasin jäätelön toimenpiteen päätteeksi. Muuten on kyllä oltu tosi ylpeitä ja innostuneita lasten saavutuksista. Varsinkin jos joku asia on ollut hankala. Mutta tuo koulu onkin sitten eri asia… Mikä ketäkin motivoi. Mua ei ainakaan raha.Ei silloin, eikä nytkään oikeestaan.Muuten varmaan vaihtaisin alaa 😀 Mutta tuo koulun päättymisen juhlistaminen kuulostaa kyllä kivalta.

    • 4.1

      sanoo

      Ehkä tätä tosiaan pitääkin miettiä vielä yksilöllisemmin, että mikä kenellekin toimii motivaattorina ja missä tilanteissa – vaikka kehut ja kiitos nyt varmaan aina, mutta että riittääkö se. Mutta joo, eipä mukaan tosiaan filosofian opiskeluun raha houkutellut. 😉

  5. 5

    sanoo

    Meillä kotona annettiin rahaa koenumeroista (joskus ala-asteen lopuilla, en muista kauanko) – muistaakseni 10 mk kympistä, ysistä vähän vähemmän ja kasista jotain. Olen antanut itseni ymmärtää, että tarkoituksena oli motivoida mun veljeä, mutta minä lunastin tilin ihan sillä ”luonnollisella lahjakkuudella” eli olisin ollut kympin hikari ilman rahapalkintoakin. Tästä valtavasta otannasta voisi päätellä, ettei se rahalahja ihan hirveästi kannusta jos ei kiinnostusta muuten ole.

    Mutta kotona kyllä oltiin kiinnostuneita koulunkäynnistä muutenkin – autettiin läksyissä ja kokeisiinluvussa, jos apua kaivattiin. Se lienee se tärkeämpi pointti. Ja mulle kyllä kelpasi torkkaripalkinnoksi se, kun todistusta esiteltiin ympäri sukua ja kaikki suureellisesti kehui sitä. Tämän kiinnostuksen koitan antaa myös omille lapsilleni, vaikka nyt jo puuduttaa ajatus niistä Suomen jokien ulkoaluvusta…

    • 5.1

      sanoo

      Meillä on tänä vuonna ollut aika paljon opettelemista näissä koulujutuissa, että muistetaan kysyä, mitä on läksynä ja huolehtia että niille on aikaa ja auttaa – ja kestää niitä turhautumisraivareita, mitä vaikeampiin läksyihin liittyy. Kauhulla vaan mietin, mitä sitten kun niitä on kolme… Ehkä mun pitäisikin järjestää itselleni joku palkintosysteemi tän opettelemiseksi, tarra tehdysistä läksyistä ja viikon lopussa saa valita kivan videon.

  6. 6

    sanoo

    Kuulostaa hyvältä tuo teidän tapanne huomioida kouluvuotensa päättävä lapsi. Ja nimenomaan huomioida, sillä en koe ton olevan lahjontaa. Tarrat leikkipuistossa on lahjontaa (pitää pitää mielessä tuo tarrajuttu sitten kun oma neiti on lahjottavassa iässä :D)
    Itse olin aika keskiverto koululainen ja joskus tuli kymppejä ja joskus sitten taas seiskoja. Omat vanhemmat olivat aika välinpitämättömiä kouluni suhteen. Usein tuntui, ettei se todistus oikein edes kiinnosta. Eipä se lahjonta numeroihin olisi vaikuttanut, mutta ehkä juurikin se kiinnostus ja huomioiminen olisivat voineet nostaa omaakin kiinnostustani.

    • 6.1

      sanoo

      Jep, niin kuin Laura tuolla ylempänä totesi, niin kyllähän se vanhempien hyväksyntä on tosi tärkeää, pienille nyt varsinkin, mutta on se isoillekin vaikkei ne sitä aina haluaisi myöntää. Pitää vaan koettaa ehtiä ja jaksaa olla ihan oikeasti kiinnostunut, eikä tyytyä niihin ”ihan kiva” -vastauksiin.

  7. 7

    sanoo

    Meillä vasta lahjotaan potalle. Pääasiassa kyllä siis vain kehutaan, mutta joskus myös lahjotaan. Tilanteet tulevat varmaankin monimutkaisemmiksi kun lapset kasvavat. En olisi tässä niin mustavalkoinen. Vaikea sanoa, miten toimisin, jos lasta ei yhtään kiinnostaisi koulunkäynti, ja numerot olisivat sen mukaisia. Etukäteen on niin helppo tehdä päätöksiä, että ”minä en sitten ainakaan”..

    • 7.1

      sanoo

      Joo, tääkin on aihe, jossa on helppo päästä pyörtämään periaatteensa. Mun on kanssa vaikea ajatella, mitä teksin jos kiinnostus koulunkäyntiin olisi ihan nolla, kun itse olen aina tykännyt koulusta – siksikin, kun se oli helppoa, mutta siksihän se myös oli helppoa kun tykkäsin.

  8. 8

    Venni sanoo

    Jep, mäkin sain kaseja, ysejä ja joistain kivoista aineista kymppejäkin aika pienellä panostuksella. Siistein kiitos oli mun mielestä se, että tiesin vanhempieni olevan musta mahdottoman ylpeitä. Ja muistan kyllä, että isä toi joskus ala-asteella mulle kevätjuhliin ruusun ja se tuntui tosi kivalta. Toisaalta olen kasvanut sellaisessa perheessä, jossa oon aina ollut varma siitä, että ne on musta aina ylpeitä riippumatta koulumenestyksestä tai muista ulkoisista seikoista. Sellainen positiivinen, itseään ruokkiva kehä siis.

    Meillä ei kaksivuotiasta ole vielä tarvinnut sen kummemmin rangaista (jäähyt tms.) tai palkita kehuja ja toruja kummemmin. Eilen tosin paloi Muumienkatselusessio, kun tyyppi sikaili tahallaan ruokapöydässä. Ja kun nyt nuo pottatarrat tuli puheeksi, niin hmmmmm…..

    • 8.1

      sanoo

      Totta toikin, että sen rakkauden ja ylpeyden näyttäminen lapselle ei saisi olla riippuvainen vain siitä menestyksestä ja saavutuksista – mutta hankalaa senkin selväksi tekeminen, että olet ihana sellaisen kuin olet, ei sillä väliä mitä teet, mutta tee nyt silti parhaasi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *