Lapsiluvusta – kuka sen päättää?

erimunaiset kaksoset

Meidän kaksoset tietysti oikeasti on erimunaiset.

Unelmien lapsiluku on vaikea asia. Kaikki eivät lapsia saa vaikka haluaisivat, tai ei niin montaa kuin olivat uneksineet. Toisissa perheissä vanhemmilla voi olla keskenään erilainen käsitys asiasta. Toisinaan taas lapsia tulee perheeseen paljon enemmän kuin kumpikaan vanhemmista olisi halunnut. Hesarissa oli (taas) juttu vanhoillislestadiolaisten äitien (ja isien) uupumuksesta, aiheesta on ilmestynyt uusi kirja ”Usko, toivo ja raskaus”. Mä tiedän, että se ei ole koko totuus, toisissa lestadiolaisperheissä lapsia on ”vain” puolentusinaa, toiset on onnellisia ja tasapainoisia 11 lapsen perheitä, mutta sitten on niitä, joiden unelmien lapsiluku on täyttynyt jo aikaa sitten, eivätkä vanhemmat jaksaisi yhtään enempää.

Tää koskettaa mua siksi, että mä tiedän, että mä en jaksaisi enempää lapsia. Ehkä nuorempana olisin jaksanut vielä muutaman, mutta ikinä musta ei olisi tullut hyvää kymmenen lapsen äitiä. Jos meille olisi syntynyt lapset yksittäin, niitä ei varmaan olisi enempää kuin kaksi.

Ennen esikoisen syntymää mä olin ajatellut, että kolme lasta voisi olla mukava. Esikoisen syntymä pikkukeskosena pelästytti sen verran, että jonkun aikaa mä olin varma, että lapset oli nyt tässä, vauvakuume vaivasi, mutta mä ajattelin, että en ota sitä riskiä, että minä tai vauva kuollaan raskausmyrkytykseen. Merianne kirjoitti vähän aikaa sitten hyvin unelmien lapsiluvusta erityislspsen äidin näkökulmasta. Meidän päätös toisesta lapsesta kypsyi sitten pikkuhiljaa, kun pelästys hellitti esikoisen kasvaessa terveeksi vauvaksi.

Jos me ei oltaisi saatu kaksosia, meillä aika todennäköisesti olisi vain ne kaksi lasta. Viime aikoina on mediassa paljon puhuttu myös erityisherkistä ihmisistä, ja mä tunnistan itseni siitä joukosta. Lasten meteli ja vaatimukset rasittaa mua, ilmeisesti vielä vähän enemmän kuin tavanomaisemmalla hermostolla varustettua äitiä, eikä asiaa auta se, että mä nukun huonosti, ja olen väsyneenä vielä herkempi ja huonompi vastaamaan vaatimuksiin. Kahden lapsen kanssa mä olisin todennäköisesti todennut, että näistä vielä selvitään, mutta uutta vauvaa ei enää jaksa.

Onneksi me saatiin kaksoset,  ja päädyttiin kolmilapsiseksi perheeksi vähän vahingossa. Ja onneksi meidän kaksoset on olleet aika helppoja hoidettavia vauvasta asti, niin että mä olen jaksanut niiden kanssa ja voin todeta, että musta on ihanaa, että meillä on kolme lasta, ja varsinkin ihanaa, että on kaksoset. Mutta onneksi me voidaan ihan vapaasti itse päättää, halutaanko me lisää lapsia meidän perheeseen. Ajatus siitä, että joku muu antaisi mallin ja ohjeen siitä, että kolme lasta ei ole vielä meille tarpeeksi, tuntuu kamalalta. Sillä kolme lasta tuntuu olevan meille juuri sopivasti.

Mitä ajatuksia tämä teissä herätti?

Klikkaa linkkiä ja seuraa Leluteekkiä bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa. Instagramista ja Twitterista Leluteekki löytyy myös, samoin Pinterestistä.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Mä olen törkeän onnekas. Halusin kolme lasta pienellä ikäerolla ja heidät sain. Toki muutama vuosi ennen esikoista oli ikävä km ja toinen ja kolmas raskaus olivat todella raskaat. Mutta olen onnellinen lapsista ja heidän seurastaan nautin. Mutta onhan tämä rankkaakin.
    Silti joskus mietin neljättä, koska en soisi tämän ihanuuden loppuvan. 😀 no, en osaa yhtään sanoa mihin lopulta päädymme miehen kanssa. Kolmekin on jo täyttynyt unelma. Neljännen kohdalla mietityttäisi talous, jaksaminen ja huomion jakaminen.
    Ne huomautukset, että ”Kai te vielä neljännen teette, että tytön saatte” loukkaavat syvästi. Kolme poikaa tarkoittaa kolmea erilaista persoonaa, ei identtistä asiaa kuten joku maitopurkki.

    Jos me joskus neljäs halutaan, meille on aidosti ihan sama mitä sorttia lapsi olisi.

    Eikä lapsen saaminen koskaan itsestäänselvää ole.

    Mun tuttavapiirissä on tosi monta yhden lapsen perhettä. Mulle oli tositosi tärkeää, että lapsella on sisaruksia. Minusta yksilapsisuus valintana on silti ok. Hyvä, jos on voinut asian itse päättää.

    Meillä on käynyt tässä asiassa miehen kanssa ajatukset yksiin. Se on iso juttu. Olemme molemmat nelilapsisista perheistä.

    • 1.1

      sanoo

      No onpa todella loukkaavia huomautuksia. Mä myönnän että ennen lapsia (ja ehkä vielä yhden lapsen äitinä) olisin saattanut ajatella vähän samoin, että sukupuoli on jotenkin se olennaisin ero lasten välillä, mutta en mä sentään olisi sitä ääneen möläyttänyt. Samaa sukupuolta olevat sisarussarjat on juuri siitä kiehtovia, että siinä niitä persoonallisuuseroja on pakko etsiä ja kohdella juuri persoonallisuuseroina, ei voi kuitata kaikkea sillä, että ”no se on poika / tyttö”.

      Muakin neljännen kohdalla mietityttäisi oman jaksamisen lisäksi talous, jo kolme lasta tulee melkoisen kalliiksi, varsinkin pääkaupunkiseudulla. Klassinen argumentti neljättä lasta vastaanhan on, että ne ei mahdu enää yhdelle takapenkille. 😉

  2. 2

    sanoo

    Mä oon ainoa lapsi, mies kolmilapsisen perheen esikoinen. Kaksi lasta on hyvä kompromissi :). Vakavasti ottaen, miehelle olisi varmaan riittänyt hyvin yksi, ja mulla on ollut aina visio itsestäni kahden lapsen äitinä. Vasta aikuisena olen tajunnut, mitä menetin ainoana lapsena, etenkin kun vanhemmat olisi halunneet mulle sisaruksia, mutta se ei vaan onnistunut. Onneksi itselle onnistui hyvin helposti! Kun tähän vauvanlaittohommaan tuli ryhdyttyä kuitenkin kolmenkympin paremmalla puolella, tuntui järkevältä lopettaa siihen kahteen, etenkin kun kummallakaan ei ollut haaveita enemmästä. Itse paineilin kuopuksen vauva-aikana vähän tästä ”kolme on uusi kaksi” -hokemasta ja vatuloin, että menetänkö nyt jotain jos en pääse kokemaan sitä vauva-aikaa vielä kerran. Menetän varmaan joo, mutta enemmän voitan, olemalla jaksava ja läsnäoleva äiti nyt jo kivan isoille ja pärjääville lapsille. Kaksi on siis meille hyvä. Ystäväpiirissä on aika paljon yhden lapsen perheitä, ja heillä on se tietty etu, että elämän ei ole tarvinnut muuttua niin radikaalisti. He voivat asua samassa kodissa, ura ei ole kauhean pitkällä katkolla, yhdelle lapselle saa helpommin hoitajan jne. Itselle kuitenkin yksilapsisuus olisi ollut kauhea tragedia, pääasiallisesti rakastin sitä kahden vaippaikäisen kanssa sähläämistä 🙂

    • 2.1

      sanoo

      Mä välillä haaveilen siitä, miten helppoa elämä olisi yhden lapsen kanssa – miten helppoa se oli, meillä kuitenkin neljä vuotta oli vain yksi lapsi. Mutta tiedän, että se olisi jäänyt kaihertamaan, jos lapset olisi jääneet siihen yhteen. Kyllä mä joskus mietin myös, että en nyt sitten koskaan tule kokemaan sitä normaalia raskautta ja vauva-aikaa, ensin oli keskosuus ja sitten kaksosuus, mutta eipä siitä tietysti mitään takeita ole, että kolmas kerta olisi sen normaalimpi. Ja tosiaan, ikääkin tässä rupeaa olemaan, eikä se vauva-aikaa ainakaan helpottaisi.

  3. 3

    sanoo

    Myös puolison näkemys vaikuttaa. Suppean tarkastelun jälkeen olen valmis sanomaan, että moniaissa perheissä, joita olen tavannut, miehelle riittäisi yksi lapsi. Niin myös meillä.

    Kompromissiin pääseminen voikin ihan siinä parisuhdekontekstissa olla vaikeaa: ainakaan itse en koe, että voisin ikään kuin noin vain sanella, että lapsia on tultava enemmän. Samaan aikaan olen jotenkin tosi kierosti näemmä sitä mieltä, että sillä, joka haluaa lisää lapsia, on tavallaan painavampi agenda. En osaa perustella tätä niin, että sillä missään logiikkakilpailuissa voitettaisiin, joten otaksun, että tässä näkee jotain arvopohjastani.

    Kaiken yllä sanomanikaan jälkeen en kuitenkaan ole sitä mieltä, että voisin itse määrätä asiasta meillä – jos olisimme yrittämässä lisää lapsia (on siitäkin joskus keskusteltu) haluaisin hurjasti, että puoliso on yhtä innoissaan asiasta kuin minä. Mutta eihän ketään voi pakottaa olemaan innostunut, joten jos todella haluaisin lisää lapsia, minun olisi joustettava joko innostusvaatimuksestani tai lapsitoiveestani.

    Eihän se tietenkään ole suurensuuri murhe, etenkään jos miettii, etteivät kaikki tosiaan saa lapsia lainkaan, mutten voi olla miettimättä sitäkin, mitä toisen osapuolen (kumman tahansa) täyttämättä jääneet toiveet tekevät parisuhdedynamiikalle. Kyllä ne voivat vaikuttaa hyvässäkin suhteessa.

    • 3.1

      sanoo

      Se on tosiaan erittäin hankala tilanne, jos lapsiluvusta ei ole yhteisymmärrystä – kompromissia kun on aika mahdoton löytää, jomman kumman on vain joustettava. Ja sen joka haluaisi lisää lapsia on vaikea perustella, että kokeillaan vain, ehkä sunkin mieli muuttuu. Voi toki muuttuakin, mutta on se vähän heppoinen pohja lasten hankkimiselle. Ja toisaalta taas tuntuu väärältä, että se joka ei halua lisää lapsia, saa automaattisesti tahtonsa läpi. Tosiaan kummassakin tapauksessa siitä voi jäädä sellainen katkera pohjavire suhteeseen, jos toinen kokee uhranneensa omat toiveensa.

  4. 4

    sanoo

    Hei, enpä ollutkaa huomannut, että aihe on tapetilla! Kirjoitin juuri itse samasta aiheesta pohdintaa näin neljän lapsen vanhemman näkökulmasta. Mä en ole yhtään samaa mieltä, että miehille useimmiten riittäisi yksi. En ainakaan tunnusta, että minä olisin perheessämme ollut sen enempää suurperheen puolestapuhuja kuin miehinikään. Tai siis en ylipäätään koe naisia mitenkään enemmän lapsia haluavaksi kuin miehiä. Ehkä mun lähipiiriin kuuluu naisia, joille raskaudet on olleet aika rankkoja ja niihin uudelleen lähtemistä on jouduttu todella pohtimaan.

    • 4.1

      sanoo

      Mutta tähdennän kyllä, etten ole tehnyt mitään laajempaa tutkimusta aiheesta, enkä niin edes väittänyt – oikeastaan sanoin, että moniaissa perheissä, joita olen [itse] tavannut – fiilis oli täysin subjektiivinen, enkä yrittänyt väittää, että edes suurimmassa osassa perheistä, joita olen tavannut.

      Jotenkin musta on kuitenkin todella virkistävää, että on ihmisryhmiä, joissa tämä on ihan väärä oletus!

    • 4.2

      sanoo

      Tää on varmaan aina jollain tavalla lapsiperheiden tapetilla. 😉 Onkohan se niin, että sekä ainutta lasta että kahta useampaa joutuu aina vähän perustelemaan? Että kaksi on kuitenkin se normi, mikä kuuluisi olla? Meillä nyt on hyvä perustelu, ei viitsitty sitä ylimääräistä poiskaan antaa, mutta neljä eri-ikäistä lasta on Suomessa tosiaan jo aika iso perhe.

  5. 5

    sanoo

    Mä juuri tänään mietin, että onpa ihanaa kun kotona on melkein yksivuotias joka pian pääsee todenteolla mukaan isosiskon ja -veljen leikkeihin. Vaikka muuten elänkin vähän haastavaa vaihetta, perhettä ajattelen kaikki on tosi hyvin. Tässä vaiheessa, kun edelliset on lähestyneet vuoden ikää, on tavallisesti alkanut ajatus uudesta vauvasta elää mieleni perukoilla, mutta nyt en enää yhtään haikaile enempien lasten perään, tämä on mahtava seurue, odotan mielenkiinnolla miten arki muuttuu kun lapset tästä kaikki kasvavat ja kehittyvät. Olen elämälle tosi kiitollinen siitä, että sain kaikki kolme lasta, yhteisymmärryksessä miehen kanssa. Olen hyvin tietoinen siitä, että toisinkin olisi voinut mennä.

    • 5.1

      sanoo

      Se on kyllä hyvä tunne, kun ei ole vauvakuume, vaan sellainen olo, että näin on juuri hyvä. 🙂 Ihan hiukkasen mulla oli haikea olo, kun kaksoset nyt täytti neljä – ne on saman ikäisiä kuin esikoinen oli niiden syntyessä, nyt meillä on enää aika isoja lapsia. Mutta se on tosiaan monella tavalla aika ihanaa.

  6. 6

    sanoo

    Hah, meilläkin olisi miehelle niin riittänyt yksi… Oli jopa sen yhden ”epäonnistuneen” jälkeen sitä mieltä, että nyt ainakin se yksi saa riittää. Vaikka onneksi tuo hyvin sitten suopui kuitenkin siihen että yritettäisiin saada toinenkin lapsi kotiin saakka. Vaikka minäkin aina halusin kahta lasta, niin nyt silti tuntuu että yksi puuttuu. Olisi varmasti niin vaikka jatkaisimme lapsen tekoa niin kauan kuin mahdollista (ja meidän tapauksessahan se tosiaan oli tekemistä isolla teellä 😉 ) Aina ei tosiaan ole omissa käsissä perhesuunnittelu, aina ei tule ne lapsoset tilauksen mukaan.

    Niin tai näin kyllä jokaisen lapsen pitäisi saada olla odotettu ja toivottu… Tuntuu hurjalle lukea sellaisesta epätoivosta, että vanhempi toivoo oman lapsensa kuolemaa, koska ei jaksaisi enempää lapsia hoitaa 🙁 Uskonnon nimissä…

    • 6.1

      sanoo

      Vaatii musta melkoista rohkeutta lapsen kuoleman jälkeen lähteä uutta yrittämään – hyvä että uskalsitte.

      Ja tota mäkin mietin, miten se vaikuttaa niihin lapsiin ja koko perheeseen, jos lapsia on ”liikaa”. Aika karulta tuntuu.

  7. 8

    sanoo

    Hyvä teksti, jälleen kerran. Meillä on käynyt sillä tavalla uskomattoman hienosti, että me molemmat haluttiin (sen jälkeen, kun minä ylipäätään aloin lapsia haluamaan) kaksi lasta pienellä ikäerolla. Ja uskomatonta on tietysti nimenomaan se, että meillä on kaksi tervettä lasta tasan kahden vuoden ikäerolla. Joskus asiat järjestyy ihmeellisesti. Tuon herkkyysosion allekirjoitan aivan täysin. Mäkään en usko, että jaksaisin enempää lapsia myös juuri tuosta samasta syystä. Lapset on suuri lahja, mutta musta lahjaa on myös se, että nykypäivänä lapsilukuun voi tiettyjen raamien sisällä jonkin verran myös itse vaikuttaa. En osaisi kuvitella itseäni suurperheen äidiksi. Onneksi minkäänlaista painetta siihen ei ole.

    • 8.1

      sanoo

      Se on kyllä lahja, ja musta tuntuu tuhlaukselta se, että kun vihdoin ollaan tosiaan siinä ajassa ja paikassa, jossa lapsilukuun voi vaikuttaa, niin on vielä perheitä, jotka uupuu liian monen lapsen kanssa.

  8. 9

    sanoo

    Lapsilukua on mietitty viime aikoina meilläkin! Molemmille on ollut se selvää, että kaksi halutaan, ja kunhan nyt ensin saadaan tämä toinen maailmaan, katsotaan jääkö vauvakuume vielä.. Sitä on tullut pohdiskeltua, kasvaako monissa perheissä lapsiluku siksi, että äiti alkaa potemaan vauvakuumetta. Itestä ainakin tuntuu että se on aika voimakas tunne, ja toisaalta mietin onko se riittävä syy hankkia lapsia. Toki kaikkia lapsiaan varmasti rakastaa, mutta kun nykyään näkee myös niin paljon perheitä, joissa äiti masentuu tai tulee ero kun lapsiajasta ei selvitäkään. Vähän sekavaksi meni tää kommentti, mutta niin mun aivoitukset tuntuu kaikki olevan tällä hetkellä :)!

    • 9.1

      sanoo

      Vauvakuume on kyllä hurja tunne, vähän niin kuin nälkä, jotain mitä ei itse vaan voi täysin hallita. Mutta ei se pelkkä biologia mustakaan riitä, pitää siinä pystyä ottamaan myös järki mukaan ja miettiä justiin sitä omaa jaksamista ja perheen kokonaisuutta. Ja talouttakin, koska sekin vaikuttaa siihen jaksamiseen.

  9. 10

    pilami sanoo

    Mä olen aina ajatellut, että siinä kohtaa kun rupeaa biologisesti olemaan ns. ”viimeiset hetket käsillä” lasten tekoon, niin tulen varmasti pohtimaan lapsiasian vielä kerran lävitse. Kaksi on ollut kuitenkin alusta asti miehemme kanssa yhteinen tavoite, ja se on saavutettu. Meille sopivalla ikäerolla myöskin. Ollaan niitä onnekkaita, jotka ovat raskautuneet varsin helposti. Lisäksi saavutamme juuri kuukauden päästä sen hetken elämässä, kun kuopus on samanikäinen kuin esikoinen oli toisen lapsen syntyessä. Tuntuu, että nyt on se ”paluu lähtöpisteeseen” käyty lävitse ja tästä eteenpäin on helpompaa vain… 🙂

    Olen kyllä pohtinut sitäkin, että entäs jos raskautuisikin vahingossa. Se ois kyllä melkoinen asia pureskeltavaksi sekin.

    • 10.1

      sanoo

      Mä näen välillä unia, joissa huomaan olevani vahingossa raskaana. Ei ole kivoja unia ne. Oikeasti varmaan jossain kauhistuksen alla olisin myös innoissani. Mutta melkoinen pala se olisi kyllä sulateltavaksi.

      Meilläkin tosiaan nyt alkaa se vaihe,jota ei vielä koskaan ole eletty, että kaikki lapset on yli neljävuotiaita. Kummalliselta tuntuu välillä.

  10. 11

    sanoo

    Mä olen ihan hirvittävän onnellinen ehkäisystä (kaikki muut on kommentoineet lapsilukua, mutta mä halusin ottaa kantaa seksiin jonka tarkoituksena ei ole lisääntyminen). Se on ehkä parhaita asioita maailmassa! Mä olen iloinen, että saatiin toteuttaa lihallista puolta sekä ennen että jälkeen avioliiton, ettei tarvinnut seksinhimoissaan ryhtyä lapsia tekemään parikymppisenä. Mä sain kasvaa, kehittyä ja myös kokea pakahduttavan, kaiken alleen jyräävän vauvakuumeen, kahdesti. Meidän lapset ovat syntyneet äärimmäisen toivottuina ja odotettuina, ja se on mun mielestä hyvä alku sekä lapsille että vanhemmille.

    Olen iloinen siitä, että nyt kun lapsia on kaksi, ei niitä tarvitse ottaa vastaan enää yhtään lisää. Olen iloinen, ettei tarvitse arvuutella, kuinka monelle vielä riittäisi rakkautta, ja kuinka moneen vielä oma jaksaminen riittäisi. Olen iloinen, että olen voinut hyvillä mielin olla lasteni kanssa kotona ja nauttia siitä, mutta kyllä mä kaipaan jo töihinkin ja se on mulle yksi vahva peruste olla tekemättä lisää lapsia.

    (Hesarin mielipidepalstalla tämä keskustelu vähän uhkasi lipsua siihen suuntaan, että pienet perheet vs. suurperheet. Siitä ei mielestäni ole kyse, vaan valinnanvapaudesta. Ei kenenkään toisen lapsilukuun pitäisi muilla olla mitään sanomista, mutta siihen on, jos siitä ei saa itse päättää (no, kaikki eivät saa lapsia vaikka haluaisivatkin, mutta vapaus yrittää ja olla yrittämättä pitää olla kaikilla).)

    • 11.1

      sanoo

      Tää viimeinen oli juuri munkin pointtiini: perheasioissa olen aika lailla liberalisti, eli mun mielestä niin kauan kuin ketään ei vahingoiteta, ihmisten pitää itse saada valita, mikä niille on hyvää elämää. Eli pieni perhe tai suuri perhe, kunhan se on mahdollisimman pitkälle oma valinta.

      Ja iloinen seksi on aina hyvä asia. 🙂

  11. 12

    Anonyymi sanoo

    Kirjoittamasi ”Mä tiedän, ettei se ole koko totuus” sekä se, että pidän kovasti blogistasi (monipuolisuus, kirjoitustapa), saa mut vastaamaan muutamalla ajatuksella. Yleensä en vaivaudu, koska toisenlaisen maailmankatsomuksen omaavan tuntuu olevan mahdoton niitä ymmärtää tai pahemmin: ei löydy edes halua yrittää ymmärtää.

    Olen siis vl-äiti, onnellinen suurperheellinen, ja äärimmäisen kyllästynyt julkisuuden minuun(kin) lyömään negatiiviseen leimaan:”uupunut, tyhmä, aivopesty, alistettu uhri”. Tiedän monia samoin kokevia. Tunnetta voinet sivuta kuvittelemalla, että mediassa rummutettaisiin viikko toisensa perään samoja sanoja, mutta kohteina olisivat kahden kulttuurin perheet ja erityisesti ranskalaisten kanssa avioituneet suomalaisnaiset.

    Enkä nyt turhaan yritä kieltää, etteikö uupuneita olisi. Olen avoimen, asiallisen keskustelun kannattaja. Mä näen asian niin, että uupuneissa on a) niitä, jotka haluaisivat ottaa vastaan kaikki lapset, mutta väsyvät ja b) niitä, jotka eivät lapsia haluaisi tai ehdottomasti eivät paria enempää. Jos jompi kumpi syy vielä ajaa välinpitämättömyyteen tai väkivaltaisuuteen, se on tosi kamalaa. Olen pohtinut, ja osin tiedänkin, syitä, miksi a-perheet eivät hae tai ole hakeneet apua (ajoissa?). Lyhyesti: Yksi tekijä on se, että välillä apu on auttajalähtöistä. Ettei haluta lähteä miettimään keinoja avuntarvitsijan arvomaailma huomioiden. Muita syitä: halu pärjätä itse, häpeä ja pelko leimatuksi tulemisesta, ei hoksaa ajoissa avunhakemista ja myöhemmin siihen ei ole voimavaroja tai sitten ei tiedä, mistä oikeanlaista apua saisi. B-tapauksissa taas lähtökohtana on ristiriita, jos ei halua hyväksyä sitä, että lapsimäärä olisi Jumalan säätämä tai ei usko ajatukseen ollenkaan ja silti haluaa kuulua liikkeeseen. Jos kokee ristiriidan valtavana, ei ehkä pysty siitä keskustelemaan tai ei koe tulevansa ymmärretyksi. Silti välillä ihmettelen suurta tarvetta muuttaa vanhoillislestadiolaista uskon oppia; Suomessa on uskonnonvapaus, joten kukaan ei pysty pakottamaan toista uskomaan tai kuulumaan mihinkään uskonnolliseen liikkeeseen. Vanhoillislestadiolaisuuskaan ei ole pakko, ja liikkeen ulkopuolisenakin on tapahtumiin tervetullut.

    Uskonnon- ja ajatuksenvapaus on myös toisin päin. En koe tarpeelliseksi vakuuttaa, että meitä tyytyväisiä on valtavasti. Jos joku ei sitä niele, en mahda mitään. Mutta nyt siis omat ajatukseni lapsimäärästä: mä siis oikeasti uskon siihen, että meidän perheeseen syntyvät lapset ovat Jumalan lahjoja. Enkaikki lapsemme ovat olleet tervetulleita. En tiedä, vieläkö perhe kasvaa, mutta jos, niin samalla asenteella mennään. Olemme yrittäneet luoda elämisen puitteet sellaisiksi, että elämä isona perheenä ja sen vanhempina sujuu. Siksikään minulla ei ole tarvetta tietää tai päättää lapsimäärää. Mun ja mieheni erittäin tietoisen perhesuunnittelun lopputulos on: ”Herran haltuun”. Tässä ympärillä vellovassa julkisuuspaineessa on todella joutunut puntaroimaan, mihin oma ajatus perhekoosta pohjaa ja. Heitänpä, että harva 2-3-lapsinen normiperhe on yhtä lailla joutunut tai saanut arvojaan ja perhekokoaan miettimään 🙂 Eli mä ja mieheni, ihan vapaasta omasta tahdostamme, kumpikin, uskomme tällä tavalla saavamme juuri meille sopivan määrän lapsia. Jotenkin haluaisin alleviivata edellisen lauseen.

    Mun piti kirjoittaa vaan parilla rivillä, mutta paisui. Anteeksi. Jos teksti on liian jotain(? en keksi määrettä), niin saat poistaa. Mun osalta ei enempää kommenttia tästä 🙂

  12. 13

    sanoo

    Kiitos kun kommentoit! Mä voin tosiaan kuvitella, että tähän aiheeseen kypsyy, varsinkin kun näkökulma on yleensä tosi yksipuolinen – kiitos siis, kun avasit sitä. Musta teksti ei ollut yhtään liian – mitä se nyt sitten olisikaan. 😉

    Ja sun analyysi kuulostaa varsin osuvalta. Tää julkisuudessa käytävä keskustelu ei kyllä yhtään auta niitä uupuneita perheitä, jotka lähtökohtaisesti on halunneet saada niin paljon lapsia kuin on tullakseen. Avun pyytämisen kynnys nousee vielä korkeammalle juuri sen negatiivisen leimaamisen takia. Koskee kyllä monia muitakin ihmisryhmiä, vaikka hyvinvointivaltion pitäisi ihan neutraalisti auttaa kaikkia, jotka sattuu apua tarvitsemaan, niin ”itseaiheutettuihin” ongelmiin sitä apua ei aina niin herkästi tarjotakaan.

    B)tapauksen perheitä ei sitten oikein liikkeen ulkopuolelta voidakaan auttaa. Ristiriita voi varmasti olla ihan valtava, eikä varmasti myöskään ole helppo jättää liikettä yhden asian takia, vaikka se iso asia olisikin. Mä olen myös käsittänyt, että varsinkin pienemmillä paikkakunnilla liikkeestä lähteminen tai sen oppien kanssa vastakkain asettuminen voi edelleen tarkoittaa myös muusta yhteisöstä ulos sulkemista. Ja vaikkei niin kävisikään, niin tämä on taatusti sellainen aihe, josta on tosi vaikea olla eri mieltä vaikka omien vanhempien ja sisarusten kanssa ja silti pysyä väleissä, sen verran perustavanlaatuisista jutuista on kysymys.

    Ja toi on ihan totta, että vaikka varmasti kaikissa perheissä mietitään lapsilukua, niin sitä ei samalla tavalla tarvitse perustella silloin kun se sopii normiin. Ja koko yhteiskunta on rakennettu toimimaan niitä normiperheitä ajatellen (välillä kolmekaan lasta ja varsinkaan kaksoset ei mahdu siihen muottiin), joten se ratkaisu tosiaan on aika helppo. Hyvä, että te olette uskaltaneet toimia oman vakaumuksenne mukaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *