Voi v… vitsi vieköön!

”Vittu!” tokaisi Eräs Tuntemani Lapsi,* erittäin herttainen 2-vuotias, kun istuimme vanhempi-lapsi seurassa teepöydässä. Teekupista oli läikähtänyt tilkka pöydälle. Me aikuiset sitten siinä naama pokerina koitettiin olla kuin emme olisi mitään kuulleetkaan.

Mun kiroiluhistoriassani on erilaisia vaiheita. 2-vuotiaana mä en ehkä vielä osannut kiroilla, koska olin hädin tuskin oppinut puhumaan, mutta 4-vuotiaana mä kyllä jo järkytin raivokohtaustani päivitteleviä kilttejä tätejä huutamalla ilmoille koko tarhanpihalta keräämäni repertuaarin. Sitten mä lakkasin kiroilemasta, enkä varmaan kymmeneen vuoteen kiroillut oikeastaan ollenkaan. Jossain vaiheessa teini-ikää se sitten taas palasi takaisin, ja sellaisesta reippaasta manailusta tuli osa jokapäiväistä kielenkäyttöä. Raskaana ollessa mä mietin, että jaa, tähän pitää ehkä tulla muutos, muutenhan se lapsikin kiroilee kuin tukkijätkä jo ennen kuin se pääsee sinne tarhan pihalle.

No, osan manauksistani mä olen vaihtanut vähän siistimpiin (”voi kettujen peput” -tyyppisiin), ja vähän ehkä vähentänyt manailua ylipäätään, mutta kyllä mä edelleen kiroilen lasten kuullen silloin kun hermo menee (ja sehän menee aika usein). Mä olen toistaiseksi kuitenkin päässyt kuin koira veräjästä, jotenkin esikoinen on uskonut mun selitykseni siitä, että kiroilu kuulostaa lasten suusta vielä pahemmalta kuin aikuisten suusta, eikä se kiroile. Jopa nimitellessään meitä ja sisaruksiaan ne nimitykset on pahimmillaankin pissa / kakka -tyyppisiä.

Mutta palatakseni Erääseen Tuntemaani Lapseen ja hänen äitiinsä (tässäkään tapauksessa roolimallia ei nimittäin tarvinnut hakea kovin kaukaa). Äiti totesi, että näin ei voi jatkua. Mutta ihan niin kuin mullakin, tapa istui tiukassa. Niinpä äiti totesi, että tähän ei auta nyt muu kuin sovellettu versio 12 askeleen ohjelmasta:

  1. Tunnusta että sinulla on ongelma: ”Hei, olen Erään Tuntemani Lapsen äiti ja mä kiroilen. Liikaa.” Kukaan muu ei voi lopettaa kiroilemista puolestasi.
  2. Tunnusta, että et selviä tästä yksin. Myös lähipiirin on paneuduttava kiroilun vähentämiseen, eikä ainakaan houkuteltava sortumaan. Ei pidä viettää aikaa kiroilevassa ympäristössä. Onneksi Erään Tuntemani Lapsen äiti ei joudu oleskelemaan yläasteella.
  3. Päivä kerrallaan. Uuden puhetyylin oppiminen vie aikaa, eikä yksi sortuminen romuta koko projektia.

Tässä vaiheessa askelia on vasta kolme, mutta on siinäkin. Ja ehkä se riittää, sillä mä en ole pariin kuukauteen kuullut Erään Tuntemani Lapsen suusta mitään sinne sopimatonta – enkä äidinkään. Mun pitäisi varmaan kyllä ottaa oppia. Viime kesänä nimittäin toinen taaperoista liitti sanavarastoonsa ”putain!” varsin aidolla Toulousen aksentilla. Mun onneni on, että me asutaan Suomessa, mutta entäs kun ne syksyllä menee sinne ranskalaiseen kouluun…

Kiroiletteko te lasten kuullen? Kiroileeko teidän lapset?

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

*Nimi muutettu. Sen verran täytyy kuitenkin paljastaa, että – kerrankin – Eräs Tuntemani Lapsi ei ole omani. Ja kuvaahan tässä postauksessa ei luonnollisestikaan ole, henkilöiden anonymiteetin säilyttämiseksi.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Mun lapsi ei osaa vielä puhua, paitsi yksittäisiä sanoja. Siellä joukossa ei minun havaintoni mukaan ole sopimattomia sanoja 🙂 Yritän välttää kiroilua lapsen seurassa ja muutenkin, koska no, ei se kauniilta kuulostaa. Ainakaan liiassa määrin – joskus oikeassa yhteydessä kirosana voi tietysti vahvistaa viestiä, mutta usein ei. Mutta kiroilen kyllä, satunnaisesti, lapsenkin kuullen. Edellinen kerta taisi olla tänään.

    Mutta hei, blogissani on sinulle haaste! Vaikka sinun blogisi on mulle edelleen kännykkäongelmien takia liian satunnainen tuttavuus, olen näistä teksteistäsi nauttinut sen verran kuin voin 🙂

    • 1.1

      sanoo

      Kaikkiin lapsiin ne kirosanat ei myöskään tunnu tarttuvan niin helposti – vrt. meidän esikoinen. Kiitos haasteesta! Harmillista, että tää ei toimi kaikilla kännyköillä, koetin taas katsoa asetuksia, mutta ei niissä kyllä näyttänyt olevan mitään mitä olisi voinut siihen suuntaan säätää.

  2. 2

    Hilma sanoo

    Uusi lukija ilmoittautuu! 🙂 Ja nolona tunnustaa, että kyllä tulee kiroiltua…. JA kyllä tuon vajaa 3-veen suusta toisinaan kuuluu ”voi jumalauta” tai jotain siihen rinnastettavaa. Mä olen ihan kauhea kiroilemaan ja ollaan lapsen kanssa molemmat melko tulistuvaa sorttia, joten riidellessä tulee sitten kiroiltua. MUTTA mies on useampaan kertaan todennut, etten kiroile enää läheskään niin paljon kuin aikaisemmin! Joten ehkä tästäkin ”suosta” vielä noustaan. 😀

    • 2.1

      sanoo

      Tervetuloa! Ja jos kolmessa vuodessa kiroilu on jo vähentynyt, niin lapsen ollessa teini-ikäinen sähän voit jo esittää kauhistunutta jokaisen kuulemasi kirosanan kohdalla, että mistä se on tuollaisia oppinut. 😉

  3. 3

    sanoo

    En kiroile yksin enkä lasten kuullen, eli kun lapset ne sanat oppii, niin oppivat joltain muulta. Pari kertaa on lipsahtanut joku ikävä sana, ja vanhin lapsista (5v) on kyllä korvat höröllä ollut ottamassa oppia… Mut mun siskon 5v kysyi äidiltään, et mikä on tuvi, kun oli kuullut jonkun lapsen hokevan pihalla tuvi tuvi tuvi… 🙂

    • 3.1

      sanoo

      Hmmm, mitäköhän tuohon vastaisi? ”Se tuvi on sellainen ruma sana, että älä sitä sano” – ja sitten lapsi parka koettaa kiroilla, eikä kukaan ympärillä hätkähdä. 😀

  4. 4

    sanoo

    Yritän olla kiroilematta lasten kuullen, mutta kyllä joskus tiukassa paikassa lipsahtaa. Ja heti ne sieltä poimitaan omaan sanavarastoon: ”Äiti, taas se pikkuveli seisoo pöydällä. Voi vittu.”

    • 4.1

      sanoo

      Miten ne osaakin käyttää niitä niin luontevasti oikeassa tilanteessa? Tuntuu, että tää oppiminen ei muiden sanojen kohdalla ole yhtään niin nopeaa.

  5. 5

    sanoo

    No, mä olen juuri sellainen kuin kuvasit itseäsi, että kiroiltua tulee, kun hermo menee tai kun vaikka telon itseni. Enkä sellaisissa tilanteissa kyllä pysty sulkemaan suutani, vaikka kuka olisi kuulemassa. Nyt tosin kun mietin, huomaan, että viime aikoina on tullut kiroiltua paljon vähemmän kuin vaikka viime syksynä kun olin kotona. Kotona olo selvästi kävi mun hermoille. 🙂

    • 5.1

      sanoo

      Aivan, sitähän voisi luulla, että kotiäitinä olo on rauhoittavaa ja kielenkäyttökin siistiytyy, mutta mitä vielä, päinvastoin. Mä olen yleensä onnistunut töissä olemaan kiroilematta, mikä on aika välttämätöntä, kun työpaikkana on yläaste.

  6. 6

    sanoo

    Muahahaa, etenkin äiti raitapaidan kommentti kirvoitti jatkonaurut.
    Mä nimittäin onnistuneesti olen opettanut lapselle, josta olen kaavaillut itselleni miniää, tuon kirosanoista kauneimman. Tai en se välttämättä ole minä, mutta multa se lipsahtelee aika usein, lapsiseurassakin. Tiettyjen aikuisten kesken puhun kuin merimies, joidenkin kanssa suu on siistitympi.
    Onneksi O ei ole reagoinut vielä ärräpäihin, vaikka myös meillä naapurin 4-vee pitää huolen siitä, että kyllä kaikki meidän korttelissa kuulee mistä hän on tullut tähän maailmaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *