Lapseni piirsi pääjalkaisen! ja muita nerouden ilmentymiä

pääjalkainen 1

Omakuva!

pääjalkainen 2

Äidin kuva! Ja sillä on nenä! Ja kolme jalkaa!

Siinä se on! Ensimmäinen pääjalkainen! Ja toinen! Ja kolmas! Ja mustekala meressä! Mä voin hämärästi kuvitella, miltä lapsettoman ihmisen silmissä näyttää, kun nämä täyttää facebookin etusivun. Mutta muilta pääjalkaisten vanhemmilta saa ihastuneita kommentteja ja onnitteluja.

Eikä se tietenkään rajoitu pääjalkaisiin, vaan alkaa jo syntymästä. Nyt se röyhtäisi! Sen napatynkä irtosi! Se kohdistaa katseen!Ja jatkuu tietenkin pääjalkaisten jälkeen. Se hyppii yhdellä jalalla! Osaa kirjoittaa nimensä! Sai mopokortin! Ja auta armias jos lapsi onnistuu tekemään jotain näistä vähän keskimääräistä aikaisemmin, sehän on ilmiselvä Einstein! (Meidän lapsista yksi oppi muuten pinsettiotteen 6-kuisena, eiköhän siitä tule kuuluisa korusuunnittelija. Ja yksi oppi kierähtämään vatsalleen 4-kuisena, tosi omatoiminen on ollut aina ja selvää johtaja-ainesta, vielä vähän mietitään onko se talouselämän vai politiikan puolella. Ja se kolmas esittää ikäisekseen niin teräviä kysymyksiä, että huippututkija siitä kyllä tulee. Mutta on ne teidänkin lapset varmaan ihan taitavia, en mä sillä.)

Miksi? Lapsi kasvaa, kehittyy ja oppii uusia taitoja, niinhän sen kuuluu mennä. Ei meistä kovin moni kilju riemusta joka aamu kun huomaa auringon taas nousseen. Mikä siinä on, että oman lapsen ihan normaali kehitys aiheuttaa niin suurta iloa – ja mikä vielä kummallisempaa – valtavaa ylpeyttä?

Yksi puoli asiaa on ehkä helpotus siitä, että se lapsi tosiaan on ihan normaali. Esikoisen kohdalla mä kyllä jännitin sitä, mihin kaikkeen keskosuus on voinut vaikuttaa, joten olin paitsi iloinen myös helpottunut joka kerta kun se oppi jotain uutta. Tärkeitä vaiheita oli varsinkin kävelemään ja puhumaan oppiminen, mutta kyllä ne pääjalkaiset laitettiin seinälle myös, ja esiteltiin neurologin tarkastuksessa. Ja vaikka ei olisi mitään syytäkään odottaa vaikeuksia, niin vanhemman mieli on ilmeisesti ohjelmoitu miettimään, että mitäs jos…

Mutta ehkä se päällimmäinen syy iloon (ja eikö sellainen hyvänsorttinen ylpeys olekin iloa onnistumisesta?) on yksinkertaisesti myötäeläminen lapsen kanssa. Lapsellehan kaikki nämä taidot on tosiaan aivan uusia, eikä sillä ole mitään takeita siitä, että se tosiaan tulee oppimaan kierähtämään vatsalleen, laittamaan kengät jalkaansa ja ajamaan pyörällä niin kuin nyt suurin osa ikätovereitaan, joten lapsen riemu uudesta taidosta on tosiaan aitoa onnistumisen ja keksimisen riemua. Ja kuten tuolla hyvä äiti -jutussa totesin, musta lapsen kanssa iloitseminen on yksi vanhemmalle välttämättömistä hyveistä. Sehän on välittämistä aidoimmillaan, että mua kiinnostaa se, että toinen piirsi pallukalle kaksi viivaa jaloiksi ensimmäistä kertaa.

Sitähän se on: rakkautta. Sitä rakastamaansa pitää tärkeänä ja niinpä kun sen maailmassa tapahtuu jotain tärkeää, tulee siitä itsellekin valtavan tärkeää. Ja vuorostaan sitä sitten haluaa julistaa maailmalle. Ja koska me kaikki pääjalkaisten vanhemmat tiedetään tämä, meiltä riittää ihailuja ja kehuja niiden toistenkin pääjalkaisten saavutuksille. Lapsettomien facebook-kavereiden ei auta kuin kärsiä hiljaisuudessa.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    En nyt jotenkin voi olla muistelematta sitä, kun koiramme oppi nostamaan koipea.
    ”Loki nosti tänään koipea!” kerroin ylpeänä töissä. ”OI!” sanoi toveri, jolla oli myös poikakoira. ”Poikakoirien omistajien isoja hetkiä”, selitti tyttökoiran omistajatoveri kissanaiselle, jonka kulmakarvat olivat kohonneet eeppisiin sfääreihin.

  2. 2

    bleue sanoo

    Mua kyllä vähän liikutti tuo loppu, snif :).
    Kolmejalkaisuus vois olla ihan kätevä juttu jos se tarkoittaisi ripeämpää askelta näiden pääjalkaisten parissa!

  3. 3

    sanoo

    Ai että.
    Täytyy ihan näin kirjallisesti kehaista blogiasi!
    Juttuja on kiva lukea, niistä tulee hyvälle mielelle ja ne ovat sopivasti persoonallisia.
    Itsekin kolmivuotiaan, juuri pääjalkaisen piirtämisen oppineen, äitinä yhdyn suuresti kovin moneen kirjoittamaasi asiaan.
    On suuri ilo, että olen löytänyt blogisi. Tsemppiä ja lähes sauhuavia näppäimistöjä jatkoonkin 🙂

  4. 4

    jospa sanoo

    Todellakin ymmärrän tämän ilon… en tiedä enää miten tänne päädyin, mutta tuon otsikon luettuani oli pakko lukea läpi, josko jostain kävisi ilmi lapsen ikä, oma viisivuotiaani kun ei ole vielä koskaan pääjalkaista piirtänyt. Kovasti koitan selittää itselleni, että nää on tosi yksilöllisiä nää vaiheet.

    • 4.1

      sanoo

      3-vuotias pääjalkaistelija kyseessä. Nää on yksilöllisiä, mutta ei se paljon auta, kun kuitenkin tulee verrattua toisiin ja siihen, mikä on ”normaalia”. Meillä on kaikki vähän hitaita puheen oppimisessa ja välillä on raastavaa kunnella toisten samanikäisten selvästi artikuloituja tarinoita. Mutta kukin tyylillään ja omassa tahdissaan.

  5. 5

    sinhi sanoo

    Kehittyminen on todellakin yksilöllistä ja mun mielestä on myös hirmu mielenkiintoista, miten noissa ”poikkeuksissa” on aina vanhemmilla ollut samalla tavalla. Meillä oli eilen viikkoa nuorempi kaveri kylässä, joka vasta tuen kanssa käveli ja meidän 1v 3kk Tirppa melkein juoksi ympäriinsä. Mutta äitinsä oli kuulemma lähtenyt vasta puolitoistavuotiaana kävelemään. Mä menen vielä vähän pienempien asioissa täällä, joskus sitten niitä pääjalkaisia 🙂 Meillä ei ymmärretä piirtämisen päälle muutenkaan, liiduista tosin on kaikista haukattu päät jo pois.

Trackbacks

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *