Lapselle huutaminen ja sen vähentäminen – nämä keinot on toimineet

flamingo pic

En saanut kuvaan sädekehää, mutta tuollaiset loisteet sentään.

Mä otin siis tammikuussa tavoitteeksi, että huudan lapsille vähemmän. Sen opetteleminen on ollut vielä vaikeampaa kuin mä ajattelin. Pois on jäänyt se pahin raivokohtaus -tyyli, mutta edelleen saatan huutaa (ja nalkuttaa) paljon enemmän kuin pitäisi. Lapset on kyllä seuranneet projektia tarkkaan, ja vaikka nuorimmaiset ei siihen omalta osaltaan osallistukaan, niin toinen varsinkin jaksaa joka kerta huomauttaa: ”Nyt sinä huusit. Ei saa huutaa. Sinä sanoit ihan rumasti.”

Edistystä on kuitenkin siis tapahtunut. Mä sain viimein tämän projektin innoittamana luettua Raisa Cacciatoren mainion opuksen ”Kiukkukirja”, jossa käsitellään aggressiokasvatusta – se jäi mulla aikoinaan kesken, kun koetin hakea siitä apua esikoisen uhmaikään, mutta huomasin, että kirjassa käsiteltiin kiusallisen paljon myös aikuisen aggressiota. No, tällä kertaa siitä jäi mieleen se, että aggressio on ihan fyysinen tila, ja siihen voi vaikuttaa itse rauhoittamalla itseään. Ja rauhoittaminen on niinkin helppoa kuin rauhoitella itseään sanallisesti.

Tää kuulosti musta jotenkin pöhköltä, hokea nyt itselleen ”ota ihan rauhallisesti, mä pystyn tähän, jaksan vielä ihan hyvin, ei ne ole tahallaan ilkeitä, mä osaan hoitaa tämän rauhallisesti” tms. Sitten mä kokeilin, ja totesin, että ohoh, sehän toimii. Sen sijaan, jos mä takerrun vanhaan mantraani ”mä en jaksa!”, niin kappas, enpä jaksakaan, vaan siirryn huutamaan. Samalla mä huomasin, että ongelma onkin siinä, että mä haluan kiukutella ja huutaa, antaa samalla mitalla takaisin ja purkaa omaa ärtymystä; en mä halua rauhoittua.

Aika huolestuttavaa. Ei siis riitä, että mä muutan käyttäytymistäni, mun pitäisi pystyä muuttamaan jossain siellä taustalla hiipiviä onko-mun-pakko-olla-koko-ajan-se-aikuinen -ajatuksia. Tai päästä purkamaan niitä aggressioita johonkin muuhun. Hmmm. Tämä on sellainen aihe, mikä vaatinee itsetutkiskelua.

Suurin edistysaskel on aamut (jotka siis aikaisemmin oli yksi huutoherkkä ajankohta). Mä olen pistänyt kellon itselleni soimaan vartin aikaisemmin kuin ennen, ja niinpä mulla on paremmin aikaa tarkistaa onko jumppakassi mukana / auttaa paita päälle / etsiä kadonnutta kenkää tms. jotka kaikki tilanteet saattoi aiemmin saada mut huutamaan. Paljon on auttanut myös se, että koska esikoinen saa aamusta yhden pisteen, jos se hoituu kiukuttelematta, niin se ei enää säännönmukaisesti rähjää herätessään.

Toinen tomiva juttu on ollut omasta hyvinvoinnista huolehtiminen, ja siinä on auttanut kirjanpito. Vaikeampi lintsata, kun tietää, että listasta näkee, onko tällä viikolla tullut hölkättyä, pidettyä yhteyttä ystäviin, mentyä ihmisten aikaan nukkumaan ja sanottua miehelle muutakin kuin ”laita ne rukkaset siihen patterille”. Heti kun lipsuin kirjanpidosta, niin viikot vain suhahti ohi ilman että yhtään panostin omaan hyvinvointiin. Tosin aina siihen ei voi vaikuttaa itse, välissä tuli myös flunssaviikkoja, ja silloin mä huusin taas enemmän. Puhumattakaan siitä viikosta, johon kertyi samoille päiville univelkaa, miehen ylitöitä ja pms-oireet.

Toimivaksi on osoittautunut myös pisteiden kerääminen esikoisen kanssa. Joka ilta siis pitäisi käydä päivä läpi, ja miettiä, onko osannut hillitä tarpeettomia kiukkuja niin, että ansaitsee tähden taulukkoon. Siihenkin tuli flunssien aikana taukoa, mutta sitä ennen saavutettiin ennätys: me saatiin yhdeltä viikolta tavoitepisteemme täyteen ja mä olin huutamatta kymmenen päivää putkeen. Palkinnoksi valittu kylpyläreissu me tosin päästiin tekemään vasta viime viikolla, mikä tuntui vähän huijaukselta, kun viime aikoina meistä kumpikin on taas kiukutellut vähän enemmän kuin tarpeellista. Mutta kivaa oli, ja lapsen mielestä niin erityisen ihanaa, että eiköhän se motivoi taas jatkamaan. Tosin seuraava superpalkinto on käynti Yliopiston museon kivikokoelmaa katsomassa.

Tonne ensimmäiseen juttuun tuli paljon hyviä kommentteja, mites nyt? Oletteko löytäneet keinoja huutamisen vähentämiseen?

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Kommentit
  1. 1

    Maija sanoo

    Mä niiiin tiedän ton. Ja alan samaan projektiin. Heti huomenna. Esikoinen varmaan myö lähtisi siihen mielellään ja palkaksi voitaisiin käydä eläinmuseossa. Joo.

    • 1.1

      sanoo

      Suosittelen! Mulle tosiaan paras motivaattori on ollut tää oman käytöksen tarkkailu yhdessä lapsen kanssa – tosin eipä sekään täysin ole huutamista karsinut, mutta kun on tarpeeksi pienet osatavoitteet, niin voi aloittaa aina puhtaalta pöydältä. Mä siis saan yhden pisteen aamupäivästä ja toisen päiväunien jälkeisestä ajasta, lapsi taas aamusta, koulun jälkeisestä iltapäivästä ja illasta.

  2. 2

    sanoo

    Kiitos. Sinun oivalluksesi osui ja upposi. Mulla huuto tulee juuri niinä hetkinä kun hoen itselleni ”mä en jaksa”. Ja niissä hetkissä en totta tosiaan jaksa olla se aikuinen, vaan haluan taantua ja kiukutella.

    Täytyy ihan jäädä miettimään tätä. Kokeilen myös ensi kerralla itseni rauhoittelua ääneen.

    Kiitos. Tämä oli hyvä teksti. Ja tärkeä.

    • 2.1

      sanoo

      Tää oli aika häkellyttävä havainto, munkin pitäisi jotenkin päästä tästä vielä eteenpäin. Nyt mä tiedän, että pystyisin todennäköisesti rauhoittumaan, mutta sitten pitäisi vielä haluta rauhoittua ja jaksaa. Vaikeaa. Mutta kiva, jos oivalluksesta oli apua.

      • 2.1.1

        sanoo

        Sepä se.

        Tämä on mielestäni kiintoisa kysymys laajemminkin. Pitääkö aikuisen aina olla aikuinen? Onko niin, että tulistumisesta vain pitää oppia pois? Miten se tehdään? Onko olemassa rakentava tapa olla vihainen?

        En nyt tarkoita (vain) vanhemman ja lapsen välienselvittelyä, vaan kaikkea inhimillistä kanssakäymistä. Milloin on ok menettää malttinsa? Onko koskaan?

        • 2.1.1.1

          sanoo

          Saara, visaisia kysymyksiä tosiaan. Luin juuri lapsille zen-tarinoita iltasaduksi, ja mietin, että olisihan se ihanaa olla noin tyyni – mutta olisiko sitren kuitenkaan, tällä luonteella? Olisinko mä minä enää ollenkaan?

          Enkä mä kyllä oikein tiedä sitäkään, mikä olisi se rakentava tapa näyttää vihastumista ja aggressiota.

    • 2.2

      sanoo

      Piti ihan palata kertomaan, että tänään rauhoittelin itseäni ääneen ”kaikki järjestyy, ei hätää, sä osaat hoitaa tämän vaikkei nyt tunnukaan siltä”. Hoin tuota mantraa itselleni (toisessa huoneessa, koska tunteet oli niin pinnassa ertä välimatkaakin uhmapäähän tarvittiin). Ja se toimi! Minä rauhotuin ja osasin hoitaa tilanteen. En huutanut, tiuskinut tai edes korottanut ääntäni, vaan autoin lastani selviämään omasta tunnekuohustaan. Hyvä mä!

      Ja kiitos sä! En olisi osannut ilman tätä kirjoitustaai.

      • 2.2.1

        sanoo

        Vau, hyvä sinä! Ihan mahtavaa toimintaa! Ja kiitos kun jaoit tämän, lisää taas uskoa siihen, että tilanteita voi oppia hoitamaan rauhallisemmin.

  3. 3

    sanoo

    Sä olet Emilia tehnyt tosi hyvä pohdinnan itsestäsi ja aikamoisen duunin tuossa tavotteessas! Mahtavaa! Täytyy palata lukemaan tää, jos joskus itselle tulee ajankohtaiseksi. Toistaseksi ollaan päästy melko vähällä ton ei-vielä-tahtoikäsen kanssa. So far ääni on meinannut kohota tilanteissa, joissa lapsi tekee jotain EHDOTTOMASTI kiellettyä, eikä lopeta, vaikka sille nätisti pari kertaa sanookin. Pitäisi siinäkin muistaa, että se on pieni, vaikka se ymmärtää, se ei aina ymmärrä.

    • 3.1

      sanoo

      Toivottavasti ei tule ajankohtaiseksi! Musta olisi tosi mielenkiintoista palata ajassa taaksepäin ja katsoa, olisiko musta voinut tulla vähemmän huutava äiti, jos olisin päättänyt niin silloin joskus kuusi vuotta sitten, olisin silloin ruvennut tsemppaamaan asian kanssa.

      • 3.1.1

        Mervi sanoo

        Tämä on erinomainen pointti. Ja otan heti omaksi asiakseni. Meillä omaa tahtoa alkaa vasta pikkuhiljaa olemaan ja tulemaan esille, mutta minä en valitettavasti ole sitä kärsivällisintä sorttia… Aion siis yrittää rajoittaa omaa hermostumistani jo nyt, ennen kuin siitä tulee vakavampaa. On varmasti helpompi oppia oikeita toimimistapoja silloin, kun ne huonot eivät vielä ole niin vahvat ja lähde selkärangasta.

        • 3.1.1.1

          sanoo

          Hyvä päätös! Ja ihan varmasti se on myös lapselle hyvää esimerkkiä siitä miten käyttäydytään, kun suututtaa ja hermostuttaa – että kiukkuinen saa olla, mutta ei tarvitse huutaa ja rähjätä.

  4. 4

    sanoo

    Toi on tosiaan erinomainen oivallus, että ne hetket kun lähtee lasten kiukutteluun mukaan sitä ikäänkuin heittää hanskat tiskiin ja sanoo itselleen, että en minäkään jaksa jos tekään ette viitsi käyttäytyä… Siinä hetkessä sitä laantuu kirjaimellisesti lapsen tasolle. En ollut tuota tajunnut mutta sitähän se juuri on. Tunnistan itseni tosta sun pohdinnasta täysin. Mutta onko sitä sitten kokonaan mahdollista edes karsia ja ruveta kerta kaikkiaan aikuiseksi? Vai onko se jotenkin yleisinhimillistä taatua tasaisin väliajoin lapsen tasolle? En tiedä. Mutta aion yrittää sanoa jatkossa itselleni, että kyllä mä jaksan pysyä rauhallisena ja osaan hoitaa tämän homman. Kuulostaa ihan todella järkeenkäyvältä!

    • 4.1

      sanoo

      Mulle tulee ainakin sellainen syvän epäoikeudenmukaisuuden tunne: ”ei oo reiluu, noi saa huutaa vaikka kuinka ja mä en.” Ei kuulosta kovin kypsältä, ei. Mä en tiedä, miten siitä pääsisi yli – ehkä pitäisi koettaa tarttua niihin hetkiin jolloin jaksaa olla huutamatta ja miettiä, miten se onnistuu, mikä saa jaksamaan.

      • 4.1.1

        Mervi sanoo

        Tätähän se just on. Minä olen se aikuinen, jonka pitäisi osata käyttäytyä aikuismaisesti, ja opettaa lapsille miten reagoidaan sellaisissa tilanteissa. Mutta silloin mun pitää ottaa se aikuisen rooli ja vastuu just silloin, kun vähiten mieli tekis. Minä en ole lapsi, joten minun ei pitäisi käyttäytyä kuin lapsi. Loogista, mutta ei helppoa.

        • 4.1.1.1

          sanoo

          Harva se päivä tosiaan tulee vaadittua lapsilta parempaa käytöstä kuin mihin itse pystyy – eli ei olisi varaa vaatia niitä olemaan kiukuttelematta ja huutamatta.

  5. 5

    Kaislakerttu sanoo

    Tätä tekstiä on odotettu, suuret kiitokset jatko-osasta.

    Kaikkein kauhein, pohdituttavin ja epäselvin asia itselleni on ollut tuo, mistä itsekin kirjoitit: huomaakin, että itse haluaa kiukutella, laittaa kovan kovaa vastaan. Se on kavahduttanut myös minua.

    Itseäni on auttanut kaksi asiaa.

    Ensinnäkin, minulle on iskostunut tässä viimeisen vuoden aikana se kaikkein tärkein asia jonka haluan äitinä saavuttaa (lasten turvallisuuden ja onnellisuuden lisäksi, sikäli kuin se käsissäni on): että 30 vuoden päästä he ovat kanssani hyvää kauraa. Tämä lapsuusaika on aika lyhyt, mutta mitä he tuumivat minusta myöhemmin?

    Kun lapset siis kaatavat vahingossa maitolasin, tai kun he mulkoilevat minua silmien alta, tai kun he torjuvat minut ja sanovat ”ei kun isin haluan”, niin hoen itselleni: ”Kaislakerttu, 30 vuotta, 30 vuotta, nyt ollaan aikaikkunassa”. Mikään arkinen vääntö ei ole niin paha kuin se, että lapseni sanoisivat aikuisena että olen ollut kamala, kohtuuton, ilkeä. Se pelko jollakin tavalla tosi tehokkaasti ohjaa minua. Ja se tukahduttaa erittäin tehokkaasti halun kiukutella lapsen tasolla nyt! (koska se pieni voitto jossain pukemiskisassa 4-vuotiaan kanssa ei ole MITÄÄN siihen voittoon verrattuna että 30-vuotias lapsi sanoo jotain positiivista minusta myöhemmin)

    Toinen keino on ollut elämän haurauden ymmärtäminen. Kun lapset olivat vauvoja, heille ei tullut huutaneeksi koskaan. Sätkivät pukemista vastaan tai puklauttivat juuri huolella lämmitetyn maidon pois, niin ei heille silti tullut huudettua. Mutta, sitä mukaa kun varmuus siitä että he säilyvät hengissä, ja voimistuvat, kasvoi, sitä enemmän heihin uskalsi kohdistaa myös negatiivisia tunteita. Tämä samahan on vaikkapa syöpäsairaan omaisilla: kun äiti on syöpähoidoissa, teini-ikäiset saattavat lopettaa kapinoinnin kokonaan ja kun äiti paranee, kapina taas jatkuu. No, itseäni siis auttaa sellainen että tiedostan että mikään ei ole varmaa. Kuulostaakohan tämä liian kliseiseltä? En tiedä mutta kun lasten kanssa tulee sotkuja, vääntöä jne niin haen mieleeni kaikkia riskejä joita minun lapsiini liittyy: kääk, heillä on diabetesriskigeenit, kääk heillä on kiharat hiukset joista heitä voi joku kiusata, ja voi apua kuinka toinen ei vielä osaa ääntää ärrää ja hän on niin avuton… Tällaiset ajatukset lisäävät sellaista leijonaemoilua ja kääntävät huomion tehokkaasti lapsen ärsyttävyydestä ulkomaailman vaaroihin. Silloin ei itse ainakaan taannu lapseksi.

    Ja sittenkin, vaikka näitä keinoja käyttää niin välillä tulee suututtua, ja mielestäni ihan aiheesta. Negatiiviset tunteet kuuluvat asiaan, mutta huutamista voi karsia vaikka kuinka paljon, aina sitä kuitenkin lapset saavat kehityksen edellyttämän määrän, ainakin minun kohdallani…

    • 5.1

      sanoo

      Kiitos tosi hyvästä kommentista! Näinhän se on, mäkään en halua tulla muistetuksi rähjäävänä äitinä (kukapa meistä haluaisi), se pitäisi vain saada pidettyä mielessä.

      Mä olen nähnyt myös vinkkinä laittaa huutoherkkiin paikkoihin kuvia lapsista vauvana, juuri että muistaisi sen tunteen, että oikeasti haluaa vain suojella niitä. Pieniä ja suojelun tarpeessahan ne tosiaan on vieläkin, mutta kai sitä vain sitten kuvittelee, että ne kestäisi huutamistakin – vaikka eihän kukaan kestä.

    • 5.2

      Milla sanoo

      Mulla kolme poikaa, joista nuorin on ”oma” ja kahden vanhemman elämässä olen ollut jo kuusi vuotta mukana. Tulee huudettua ja jälkeenpäin juteltua poikien kanssa asiat halki. Nyt viime aikoina nämä ala-aste ikäiset pojat ovat alkaneet kommentoimaan tästä huutamisesta, kun ei se oli kivaa. Ei ole kivaa minunkaan mielestä, pahaa tekee, mut vaikea hillitä. Yritän jälkeenpäin analysoida miksi tuli tehtyä näin ja miten sen voisi lopettaa. Ja täällä myös se on sitä että menee niiden lasten tasolle, kun huudattaa niin huudattaa. Ja juurikin niin että ”mä en jaksa” tai ärsyttää isännän tekemättömyys jne. Olen myös yrittänyt tuota 30v. mantraa varsinkin isompien kanssa, joilla on äiti muualla, jonka luona käydään lomalla. Joten minä olen se huutava ”äiti” ja toisaalla on se kiva äiti. Mutta ei sekään usein auta. No ehkä alan tämän aikamatran lisäksi hokemaan: minä jaksan, minä osaan olla rauhallinen ja hymyilen enemmän. Jostain luin että kun hymyilee paljon, niin ei silloin voi edes huutaa 🙂 Ja tottahan se on!! Ihanaa kuulla että muutkin äidit kamppailee tämän saman asian kanssa, vaikka tässäkään asiassa ei pitäisi alkaa miettimään: no kun muutkin äidit/vanhemmat huutaa niin en ole ainoa. Ja ehkä tämän asian tiedostaminen ja lasten sanominen asiasta myöskin vähän auttaa muuttamaan tapoja. Toivottavasti!!

      • 5.2.1

        sanoo

        Aih, vaikealta kuulostaa joutua olemaan se ”ilkeä äitipuoli”.

        Ala-asteikäisten kanssa voisi varmaan miettiä myös yhdessä, miten niitä tilanteita voisi helpottaa, joissa tulee huudettua. Mä siis listasin ensin itselleni joka ilta, missä tilanteissa huusin, ja niistä löytyi kaikista yhdistäviä tekijöitä. Meillä yksi oli noi aamut, ja se olikin yllättävän helppo ratkaista – tosin nyt pitäisi keksiä jotain toisen 4-vuotiaan kanssa, koska sille mä suutun melkein joka aamu, kun pukeminen vain kestää ja kestää. En (yleensä) huuda, mutta olen vihainen, eikä se ole mikään kiva alku päivälle. Ehkä me voitaisiin senkin kanssa ruveta keräämään tähtiä aamuista, se voisi toimia.

        Toi on ihan totta, että helposti käy myös niin, että ajattelee, että ihan normaaliahan tämä on, kaikki nyt joskus huutaa – joo, toki, mutta ehkä itsen ei juuri sillä hetkellä tarvitsisi.Toi hymyily on varmasti totta myös. Yleensähän auttaisi, jos pääsisi edes hetkeksi siitä tilanteesta pois, voisi ajatella jotain mukavaa, irvistää vaikka, jos ei hymyä synny, 😉 mutta kun usein siinä on ihan jumissa (tai ei itse osaa lähteä pois).

  6. 6

    sanoo

    Olipa niin hyvä tää että melkein itkettää. Kiitos. Musta on ihanaa, että sä et kirjoita näitä (mitään) ikinä ylhäältä päin. Se nyt ekana, thanks. Ja ehkä arvaat, että on tullut vähän huudettua. Tai korotettua ääntä, en mä ehkä niin kauheesti huuda. Sulla oli hyviä vinkkejä, otan niitä heti käyttöön. Samoin otan ton Kaislakertun huomion, että miten haluan lasteni muistavan mut aikuisena. Joku joskus kirjoitti omassa blogissaan, että tää äidin arki on se lasten lapsuus. Hmm..

    • 6.1

      sanoo

      Kiitos. Rupean kirjoittamaan ylhäältä käsin, kun olen zen-mestari. Ai paitsi se ei taida sopia niiden tyyliin. Ja tosiaan, millainen äiti, sellainen lapsuus…

  7. 7

    sanoo

    Asian vierestä: tämä tekstisi on mielestäni oiva esimerkki siitä, miten vanhemmuuden kipupisteistä voi puhua ilman, että puhuu lapsesta. Mainiota vertaistukea ja kokemusten jakamista, aidosti tärkeästä ja vaikeasta asiasta keskustelua, mutta niin, ettei käsitellä lasta vaan aikuista.

  8. 8

    sanoo

    Täällä yksi myös hyvin usein hermonsa menettävä ja turhan usein tuohon huutamiseen syyllistyvä äitisihminen. Jään mielenkiinnolla tutustumaan blogisi sisältöön enemmänkin. 🙂 Tsemppiä! Toi tarrajuttu olisi kokeilemisen arvoinen juttu!

    • 8.1

      sanoo

      Kiitos! Tarroissa on tosiaan se hyvä puoli, että voi asettaa tarpeeksi pieniä välitavoitteita ja seurata niiden saavuttamista – ja tulokset näkee siinä edessään.

  9. 9

    Mari sanoo

    Auts. Kylläpäs oli ajankohtainen asia taloudessa jossa on kohta 5v ja 1.5v.Esikoinen varsinkin on erittäin huutoherkkä tapaus ja äidiltä tahtoo palaa pinna liiankin usein siihen meteliin. Täytyy hankkiakin tuo Kiukkukirja kirjastosta hetimiten ja paneutua asiaan paremmin. Kiitos siis tästä!

    • 9.1

      sanoo

      Suosittelen, se on lisäksi nopea luettava. Mä olen nyt lukemassa Liisa Keltikangas-Järvisen temperamenttikirjoja, en vielä osaa sanoa, löytyykö sieltä käytännön oivalluksia meille, mutta auttaa kyllä ymmärtämään lapsen (ja omaa) luonnetta. Ja tosi mielenkiintoista on myös miettiä sisarusten erilaisuutta juuri ton tempperamentin suhteen.

      Tsemppiä teille! 5-vuotiaskin on kuitenkin jo niin iso, että asioista voi jutella yhdessä, jospa tekin löytäisitte rauhoittumiskonsteja.

  10. 10

    Mervi sanoo

    Kiitoa rehellisestä postauksesta! Ihailen sitä, että uskallat näin avoimesti kertoa huonosta puolestasi! Se antaa meille muille rohkeutta!

    Mua kiinnostaa tuo kirjanpito Oman hyvinvoinnin huolestapitoon. Millaisia asioita kirjaat ja miten? Tästä voisin ottaa myös oppia. Viimeksi tänään anoppi muistutti pitämään huolta itsestämmekin, eikä vain lapsista – se taitaa olla liian tarkkasilmäinen 🙂

    • 10.1

      sanoo

      Mukavaa, jos tekstistä on apua.

      Mä tein itselleni yksinkertaisesti lukujärjestyksen näköisen ruudukon, johon keräsin noi tuolla hyvinvointia käsittelevässä tekstissä listaamani itselle tärkeimmät asiat: uni, ruoka, liikunta, parisuhde ja ystävät. Sitten koetan joka ilta muistaa merkitä miten päivä on mennyt, plussilla tai miinuksilla. Liikuntaa tai ystävien tapaamista ei toki ole joka päivä, mutta kerran, pari viikossa pitäisi olla, ja listasta sen näkee yhdellä silmäyksellä, kun taas jos mä luotan omaan muistiinsa, niin aina ajattelen, että ihan vastahan mä lenkillä kävin, koskas se nyt oli – ai, kaksi viikkoa sitten.

      Mutta hyvä anoppi. 🙂 Sitähän kannattaa heti hyödyntää lastenvahtina, ja lähteä viettämään parisuhdeaikaa. 🙂

  11. 11

    sanoo

    Kiitos Emilia! Juuri tänä aamuna ehdotin esikoiselle, josko yhdessä koottais hymynaamoja / irvistyksiä paperille, ja sitten jotain palkintoa… esimerkkinne mukaan. Kun näkee ja kuuleehan sen nyt selvästi, mistä ärsytetyn pojan tapa huutaa pikkusiskoille ja vanhemmille on peräisin. Mutta pitää vielä miettiä, miten kirjanpidon konkretisoisi motivoivaksi, koska ei se noin epämääräisenä toimi.

    Ja mitä tapahtuikaan pari tuntia sitten, kun mä olin väsynyt, nälkäinen ja oli #!%#& alkanut mun oma aika? Kun yläkerrasta vielä kuului jotain turhaa(?) äitii, äitii -vinkunaa, niin minä karjaisin oikein antaumuksella ja vihaisena (välittämättä yhtään siitä, että tytöt jo ehkä nukkuu) että HILJAA, EN TULE ENÄÄ, HYVÄÄ YÖTÄ!!!!! Kyllä mä vielä palasin pyytelemään anteeksi, mutta ei se ihan vilpitöntä ollut, kun oli sellainen kiukun kihinä edelleen päällä. Ja tällä valvomisella arvaan, että sama meininki jatkuu huomenna. Huoh.

    Kokeilen tuota itseni rauhoittelemista. Onhan se nyt kohtuutonta vaatia lapsilta paljon sivistyneempää käytöstä kuin itseltään. Ei ne huutamisesta rikki mene, en usko, mutta ihan vain kaikkien hyvinvoinnin ja viihtyvyyden edistämiseksi voitais vähän hiljentää.

    • 11.1

      sanoo

      Olipa hyvä kirjoitus 🙂 9 vuoden ja 4kk kokemuksella olen tullut tulokseen, että mitä enemmän itselläni on huolia ja rasittunut olo, sitä enemmän tulee ragettua (=raivottua, meidän koululaisten kielellä). Niin kuin jo aiemmat kirjoittivatkin, zeniä etsien. Lääh puuh syvähengitys peliin 😀

      • 11.1.1

        sanoo

        Näinhän se on, ja aina niihin huoliin ei tietysti voi vaikuttaa, mutta jossain määrin voi. Kun muistaisi vain hengittää – sen sijaan että huutaa. 🙂

    • 11.2

      sanoo

      Kiitos Tuuli, tunnistan itseni tuosta kohtauksesta täysin: mulla myös noi illan viimeiset turhat huudot on sellanen ärsyke mikä kyllä katkaisee pinnan erittäin nopeasti. Se on juuri se, kun luulee jo, että nyt se on ohi ja hetken voi olla ihan rauhassa – ja ei, lisää vinkunaa. Mutta näissäkin on kyllä hämmentävää se, että heti jos mä itse pystyn asennoitumaan niin, että hyvä on, tässä nyt ravataan pari kertaa edes takaisin, mutta ainahan ne lopulta on nukahtaneet, niin jaksankin ne viimeisetkin vinkunat. Samoin kyllä vaikuttaa aika lailla päivän yleinen fiilis ja oma väsymystila.

      Me saatiin muuten viime viikolla pisteet kokoon! Yksi huono päivä ei siis pilannut saldoa, sen verran löysää täytyy musta jättää. Ja meillä molemmilla toimii musta hyvin se, että pisteitä kerrytetään aika rajatuista jutuista, ja juuri niistä, jotka on olleet aikaisemmin ongelmakohtia. Eli vaikka aamulla tulisikin kiukuteltua, niin siitä menettää vain aamupisteen, iltapäiväpiste ja iltapiste on vielä saavutettavissa. Huono fiilishän siitä tulisi, jos saman tien menisi koko päivän pisteet jos aamulla tulee väsyneenä tiuskittua. Mutta tsemppiä! Se on tosiaan ihan kamalaa kuulla lapsen suusta sitä omaa äksyilyä, uhhh.

  12. 12

    Eila sanoo

    Olipa ihana lukea näitä sun tekstejä! Joku muukin siis karjuu ja potee rajusti huonoa omaa tuntoa! Aion hyödyntää näitä sinun vinkkejäsi. Juuri huusin lapselle ja harmittaa julmetusti…

    • 12.1

      sanoo

      Kiva kuulla, että tästä oli iloa! Mä ainakin tarvitsen sitä vertaistukea, ja muistutusta siitä, millainen vanhempi oikein haluan olla aika usein, että sitten jaksaa taas yrittää uudelleen.

  13. 13

    Milla sanoo

    ja se että pitäisi muistaa miltä tuntuu kun joku toinen äiti huutaa lapsilleen. Se on kamalaa olla siinä vieressä kun äiti huutaa lapsille ja usein itselle tulee vielä mieleen että minkä ihmeen takia se nyt tollaisesta asiasta huutaa. Siinä tilanteessa ne asiat tuntuu todella pieniltä ja tyhmiltä eikä todellakaan huutamisen arvoisilta. Mutta silti sitä ihan samaa tekee omassa kotona omille lapsille. Pitäisi joskus osata nähdä asiat ulkopuolisen silmin ja saada etäisyyttä asiaan. Puhumattakaan siitä tunteesta että pitäisi saada äitinä se viimeinen sana……

    • 13.1

      sanoo

      Aivan. Mä aina välillä muistelen yhtä äitiä, jota näin usein puistossa vuosia sitten. Sillä oli kaksi aika pientä lasta, se oli selvästi tosi väsynyt ja ehkä vähän kyllästynytkin siihen kotielämään, mutta vaatimukset itselle (ja lapsille) korkealla. Ja se puhui ja tiuski niille koko ajan tosi inhottavasti, ei huutanut kovaan ääneen, mutta siitä tuli ihan kamala olo. Ja mä ajattelin, että ikinä ikinä en halua puhua lapsilleni noin. Hmmm. No, ihan yhtä pahalta mä en mielestäni kuulosta, ainakaan yhtä usein. Mutta sitä suhteellisuudentajua voisi kyllä vieläkin lisätä.

Trackbacks

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *