Koivuniemen herran perintö – lapselle huutaminen

lapsille huutaminen -tyynenä pysyminen

Tyynenä kuin veden pinta.

Ken kuritta kasvaa…

Marja Hintikka Live -ohjelmassa oli eilen aiheena lasten ruumiillinen kuritus ja kasvatuskeinot yleensä (olin yleisössä kannustamassa vuorollaan tähtibloggarina esiintynyttä Valeäitiä – joka kyllä bloggarina onkin ihan oikeaa tähtiainesta).

Ohjelmassa todettiin, että meitä 70-luvun vanhempia on kasvatettu kurittamalla tai vähintäänkin sillä uhkailemalla, ja että siksi(kin) me ollaan välillä niin hukassa omien lastemme kasvatuksessa, kun ei samat keinot enää olekaan käytössä. Kysyttäessä yleisöstä tosiaan isoa osaa oli vähintään tukistettu.

No mulla ei ole edes tätä lieventävää asianhaaraa. Termin ”tukkapölly” merkitys itse asiassa selvisi mulle vasta eilisestä demonstraatiosta. Mulle oli itsestään selvää jo lapsena, että lapsia ei saa satuttaa. Mun isoäitini kannatti kovaäänisesti ruumiillisen kurituksen kriminalisointia,* ja niinpä mun äitiäkään ei ole 50-luvulla kuritettu. Eikä mun isoäidin isäkään kurittanut tytärtään 20-luvulla (tosin kerran oli uhannut selkäsaunalla). Eli mä olen jo neljäs sukupolvi, joka kasvattaa ilman fyysistä kuritusta.

Koivuniemen herra Ranskassa

Kun mennään Ranskaan, niin palataan Suomen tilanteeseen 40 vuotta sitten. Ruumiillinen kuritus ei ole rangaistavaa, ja se on yleistä.   Aiheesta käydään aika ajoin vilkasta keskustelua, mutta usein se keskustelupalstoilla jää keskusteluksi siitä, onko ”la fessée” eli takapuolelle kämmenellä läimäyttäminen laskettavissa ruumiilliseksi kuritukseksi. Mun näppituntuma on, että nykyvanhemmat Ranskassakaan ei hyväksy esim. remmillä piiskaamista tai litsaria poskelle (”une claque”), mutta la fessée (ja sen lähisukulainen, sormille läppäisy) on sellainen kulttuurinen instituutio, jolla taitaa olla vielä pitkä elämä edessään.

Esikoisen synnyttyä mä olin hetken aikaa kauhuissani, kun tajusin, että myös miehen suvussa pepulle läimäisy tai esim. korvasta vetäminen on ihan kurantti kasvatusmetodi. Mietin kuumeisesti, kehtaanko sanoa tästä, ja miten ja kenelle pitäisi sanoa. No, loppujen en miehen lisäksi puhunut koko aiheesta kenellekään, ja paniikkikin laantui, kun totesin, että mun lapseni on kuitenkin suvussa sen verran vieraampia, ettei niitä kukaan muu rupea kurittamaan – tai sitten tää kuuluu niihin pohjoismaisiin kummallisuuksiin, joiden mukaan niitä on muutenkin totuttu kohtelemaan.

Lapselle huutaminen

No, joo, Suomessahan ehkä ennemminkin ollaan siinä vaiheessa, että on todettu huutamisenkin olevan väkivallan muoto, tai vähintäänkin lapsille haitallista. Bloggariäitien kanssa iltaa istuessa tästäkin aiheesta puhuttiin, ja oltiin ehkä sitä mieltä, että vaikka huutaminen ei hyvästä olekaan, niin on se kuitenkin pienempi paha. Ja aika nopeasti, yhdessä sukupolvessa, on tähän päästy.

huudan mielestäni vähemmän, kuin vaikka pari vuotta sitten, mutta edelleen vähän turhan usein. Saara, joka tästä aiheesta on viisaasti kirjoittanut, kommentoi tuolla Valeäidin puolella, että helpottaa, kun antaa itselleen luvan suuttua lapsille – että se on ihan ok ja kuuluu elämään, väliä on sillä, miten sen suuttumuksen hoitaa.

Tätä aihetta miettiessä palasin noihin vanhoihin kirjoituksiini aiheesta, ja siellä oli kyllä hyviä pointteja: itseni rauhoittelu toimi huutamisen vähentämisessä ja se yleinen omasta hyvinvoinnista huolehtiminen. Tuolla ohjelmassa Katri Manninen sanoi sellaisen vinkin, minkä mä olen aikaisemminkin lukenut (Raisa Cacciatoren mainiosta Kiukkukirjasta), mutta en sisäistänyt, että pitäisi tunnistaa itsessä se fyysinen tila, mikä edeltää räjähdystä, ja puuttua siihen, rentouttaa se.

Ja vaikka Katri sanoi myös, viisaasti, että liikaa ei kannata syyllistyä, koska silloin vain stressaa ja on kireänä eikä ainakaan otollisessa tilassa rauhallisena pysymiseen, niin päätin tehdä ryhtiliikkeen tässä huutamisessa – taas. Koetan opetella tunnistamaan ne räjähdyksen merkit itsessäni, ja teen itselleni taas hyvinvointikalenterin. Ja vakuutan itselleni, että tämä hoituu, huutamatta. Ne mun tärkeimmät keinot taitaa oikeastaan olla siinä. Sitten jaksaakin taas sanoittaa, asettua lapsen tasolle jne.

*Suomessa kaikenlainen lapsen fyysinen kurittaminen on siis luokiteltu väkivallaksi vuodesta 1984 ja on rikoslaissa rangaistava teko.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Sulla on tosi kiinnostavia aiheita blogissa. Tämäkin on juttu, jota olen pohtinut usein. Huutaminen ei todellakaan ole hyvästä, muttei tunteiden peittelykään. On hankalaa löytää se kultainen keskitie. Mun mielestä tärkeintä on se, että hermostuttuaan (jokainen hermostuu) osaa pyytää anteeksi. Ja jutella tilanteesta.

    Tulen itse perheestä jossa ei koskaan huudettu. Kenellekään. Nyt aikuisena olen huomannut ettei sekään ole hyvä. En osaa ilmaista omia vihan tunteitani ja ahdistun aivan järjettömästi jos minulle korotetaan ääntä. Nyt yritän työstää tätä puolta itsessäni ja myös olla armollisempi itselleni jos joskus korotan ääntä lapsille.

    • 1.1

      Emilia sanoo

      Joo, eihän se tosiaan ole hyvä myöskään padota tunteita – niin kuin Saara tuolla sanoi, niin se suuttuminen on ihan ok, ja saahan sen myös muille näyttää (ja ehkä juuri pitääkin). Mutta sitten jossain menee se hyväksyttävän käytöksen raja. Ja paljoltihan tää on luonnekysymys myös, meillä mies ei räjähtele samalla tavalla kuin minä, vaikka voi suuttuakin ja se tulee kyllä selväksi – ja lapsissa on myös eroja.

  2. 2

    sanoo

    Muakaan ei koskaan ruumiillisesti kuritettu, eikä se mun lapsuudessa ollut ystäväpiirissäkään mitään normaalia. Yhden ystäväni äiti kerran läimäisi lastaan minun nähteni ja se oli mun elämänpiirissä ihan tavatonta, muistan sen hetken vieläkin kuin eilisen. Omat vanhempani muistikuvieni mukaan myöskään huutaneet. Omaa temperamenttiani on siis syyttäminen siitä, että joskus lapsille huudan.

    Mun huudot on huomattavasti vähentyneet siitä, että elämä on rauhoittunut. Lapset kasvaa, univaje vähenee, ja mulla riittää pinnaa hyvin paljon pitemmälle. Tämän kun olisi huonompina aikoina ymmärtänyt, että kasvuvaihe oli kyseessä itselläkin!

    • 2.1

      Emilia sanoo

      Mäkin uskon, että ei meidän lapsuuden kaveripiirissä ruumiillinen kuritus ollut mitenkään yleistä – mutta tuolla studiossa nousseita käsiä katsellessa tuli mieleen, että eipä sitä silloin lapsena tietenkään kaikkea toisten perheistä myöskään tiennyt. Lukiossa psykan tunnilla me puhuttiin aiheesta, ja kaikki kaksikymmentä oli ihan järkyttyneitä, kun yksi kertoi saaneensa remmistä (ja oli sitä mieltä, että ei siitä mitään haittaa ollut).

      Se on kyllä vähän harmi, että tämä oma kasvu menee samaa tahtia lasten kanssa – olisi kätevää, jos voisi kasvaa vanhemmaksi jo ennen lapsia. 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *