Kunnianhimosta, luomisen palosta, turvallisuudentunteesta ja stressistä

Kunnianhimosta

Yhtenä myöhäisenä syysiltana joskus 80-luvun lopussa mun isä kutsui mut keittiöön. Vanhemmat istui pöydän ääressä viinilasilliset edessään, mutta kyseessä ei ollut klassinen ”meillä on sulle nyt asiaa” -tilanne, vaan isäni halusi kehottaa mua miettimään, millainen asema kunnianhimolla on mun elämässä.

Eilen, myöhäisenä syysiltana noin kolmekymmentä vuotta myöhemmin kun istuin etelähelsinkiläisen baaripöydän ääressä viinilasillinen edessäni ja katselin nelikymppisiä juhlimaan kokooontunutta joukkoa, kysymys kunnianhimosta nousi taas mieleen. Mä olen kyllä pohtinut sitä muutenkin viimeisen puolen vuoden aikana, kun olen miettinyt mihin suuntaan (työ)elämääni koetan viedä. Kun päivänsankarin kuulumiset on Hesarin mukaan ”yksi vuoden parhaita kotimaisia elokuvia”*, eikä muut jää siitä jälkeen, niin väkisinkin mietin miten mun ”mä olen aloittanut päiväkodissa työt lastenhoitajana” sopii joukkoon.

Mä en ollut ajatellut, että miettisin niin paljon sitä, miltä mun elämänvalinnat vaikuttaa muiden silmissä ennen kuin perustin Leluteekin ja rupesin tekemään lasten filosofiakahviloita. Mä olen käynyt Kallion lukion, ja niinpä ryhtyminen ihan tavalliseksi filosofianopettajaksi sijoitti mut oman mieleni sopukoissa vertaisryhmässäni siihen joukkoon joka on valinnut ”tylsää ja turvallisuushakuista”. Mun Facebook-feedi on täynnä kuulumisia ihmisiltä, jotka on valinneet tehdä omaa luovaa juttuaan – ja onnistuneet siinä. Koulumaailmasta oman keksinnön pariin siirtyminen tuntui siltä, että mäkin pääsin siihen joukkoon. Kysymys on kyllä myös siitä, että musta tuntuu, että työn pitää ilmentää mua, olla mun näköistäni. Lasten filosofiakahviloiden vetäminen oli ehdottomasti sellaista työtä.

Mutta nyt mä olen ottanut askelen takaisin ”tylsää ja turvallisuushakuista” -ryhmään. Ja mä mietin, onko se askel sellainen, johon voin oikeasti olla tyytyväinen, ja voinko jatkossakin kertoa valinnastani hyvillä mielin.**  Mun ajatuksissani kyse on myös statuksesta. Ei rahasta, sillä ei tässä ole mitään väliä (ehkä jopa käänteisesti, kyllä nälkätaiteilija on aina uskottavampi kuin luovuudellaan hyvin tienaava – ja epäpätevänä lastenhoitajana mä tienaan nyt lähes neljä kertaa sen, mitä viileänä itsensätyöllistäjänä), eikä kyse ole vain julkisuudestakaan, vaan siitä, että tekee jotain uutta, jännittävää ja lopputulokseltaan hienoa. Ja tällaista statusta lastenhoitajan työ ei tuo. Joten mä mietin olenko valitsemassa oikein, oman itseni kannalta.

Paitsi että pelissä on muitakin, koko meidän perhe. Mutta mä en haluaisi käyttää perhettä tekosyynä, että kyllähän mä muuten olisin jatkanut, mutta kun olemattomat tulot ja hankalat työajat ei perheen kanssa sovi yhteen. Ja kun nyt on miehen vuoro toteuttaa itseään (se aloitti maisteriopinnot tänä syksynä). Mä en tiedä, olisinko yksinkäänkään jaksanut pidempään.

Turvallisuuden tunteesta ja stressistä

Tilanne filosofiakahviloiden kanssa oli siis keväällä se, että niitä oli, ja niitä oli tosi kiva pitää, mutta mä pystyin nostamaan palkkaa vain noin 500€ kuussa koska toimintaa ja kävijöitä ei ollut tarpeeksi, enkä mä keksinyt miten saisin lisättyä tuloja päiväsaikaan tapahtuvalla toiminnalla, jotta en viettäisi kaikkia iltoja ja viikonloppuja töissä. Mutta on tosi vaikea sanoa, tuliko joku raja oikeasti vastaan, olisiko vain pitänyt jatkaa vielä yrittämistä. Luovutinko mä liian helpolla ja olin vain turvallisuushakuinen.

Talven aikana päiväkodeissa filosofiatyöpajoja pitäessäni, mä vain huomasin kerta toisensa jälkeen ajattelevani että voi kun olisin töissä täällä. Eniten se liittyi ilmapiiriin ja tunnelmaan, sellaiseen yhdistelmään iloa ja vilpittömyyttä – ja turvallisuutta. Se nyt on luonnollista; päiväkodin tärkein tehtävä on tarjota lapsille turvallinen kasvuympäristö, mutta se välittyy mulle myös työntekijänä. Vaikka mulla epäpätevänä on työsopimus vain kesäkuun alkuun saakka, niin se tuo moninkertaisesti enemmän pysyvyyttä ja jatkuvuutta elämään viiden viikon jaksoissa kulkeviin filosofiakahviloihin verrattuna.

Mä en tänä syksynä ole ollut stressaantunut. Töissä on välillä tilanteita, jolloin kädet ei riitä ja monta lasta huutaa kimeällä äänellä, mutta ei se ole stressaavaa, siitä mennään eteenpäin yksi asia kerrallaan. Yksi mun Facebook-feedin luovasti omaa juttuaan tekevistä kavereista (Elinan Ihana perhe -sivulta näkyy millaista juttua) jakoi linkin Taina Haahdin kolumniin, jossa todetaan, että stressi ei synny kiireestä vaan epävarmuudesta. Mun ympärilläni baaripöydässä eilen istuneilla ihmisillä on melkoinen stressinsietokyky, sillä luovan alan työt jos mitkä on epävarmoja. Kyse ei ole pelkästään taloudellisesta epävarmuudesta, vaan siitä, että työn joutuu jatkuvasti keksimään uudelleen, perustelemaan sen itselleen ja muille ja etsimään sille tilaajan ja maksajan – tai sitten tekemään leivän muilla tavoin ja sitten vielä jaksaa toteuttaa itseään.

Itsensä toteuttamisesta

Tasapainoilu itsensä toteuttamisen palon ja turvallisuushakuisuuden välillä on mun kohdalta kallistunut turvallisuuden puolelle. Mä kuitenkin toivon, että se ei ole kompromissi, jossa mä joudun luopumaan siitä itseni näköisestä työstä, vaan että sen lisäksi, että työskentely päiväkodissa on tärkeää ja merkityksellistä, se voisi olla tilaisuus toteuttaa mua itseäni. Tän vuoden aikana mun on tarkoitus kokeilla, onko niin, onko päiväkodissa tilaa ja aikaa oikeasti auttaa lapsia kasvamaan hyvään, ja onko mulla siihen osaamista ja jaksamista, voiko työ olla muutakin kuin käsienpesusta huolehtimista ja näkkärin puolittamista.

Mä aina kuvittelen ja suunnittelen eteenpäin, ja nyt mun kuvitelmassa mä hankin lastentarhanopettajan pätevyyden, opin ja kehityn, ja pystyn tekemään työtä hyvin ja niin että voin olla sen sisällöstä ylpeä. Kesäkuussa olin juuri saanut lastenhoitajan paikan ja osallistuin Filosofiaa lapsille -yhdistyksen seminaariin, ja heti heräsi ajatus omasta filosofiapäiväkodista – mua naurattaa itseni, koska tosiaan, aina mun pitää olla miettimässä valovuosien päähän tulevaisuuteen.

Mutta mä en oikein vieläkään tiedä, millainen asema kunnianhimolla on mun elämässä. Mikä mulle riittää ja mikä on tärkeää.

p.s. Elokuvan Varpun äiti Siru on muuten myös joutunut miettimään ja valitsemaan näitä. Vapaasti lainaten ”humanisti joka vielä hakee omaa paikkaansa työelämässä.”

Edit: p.s.2 Kysynpä vielä: millainen asema kunnianhimolla on teidän elämässä?

*joka on tietysti Selma Vilhusen Tyttö nimeltä Varpu – vielä ehtii käydä katsomassa. Hieno elokuva.

** Käyttäisin tässä ranskan verbiä ’assumer’, seistä tekojensa takana.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Kommentit
  1. 2

    sanoo

    Minä luultavasti kuulun aika kunnianhimoisiin ihmisiin. Minulla on kokemusta työstä päiväkodista lastentarhanopettajana. Minä olin kyllä stressaantunut siinä työssä ja 3.5 vuoden jälkeen tuntui, että se työ oli liian samanlaisena toistuvaa ja samalla liian kuormittavaa ja halusin jotain muuta. Lähdin opiskelemaan.

    Ennen yrittäjyyttä loin yhden uuden toimenkuvan kuntasektorille ja siinä pääsin toteuttamaan pitkälti itseäni ja olemaan kunnianhimoinen. Kunnes totesin, etten siinäkään työssä pääse toteuttamaan kaikkea osaamistani. Ja perustin yrityksen. Nyt sitten olen päässyt toteuttamaan osaamistani ja laajentamaan sitä osaamista aika paljonkin. Ja mennyt hyvin monesti oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Nyt reilun kahden vuoden yrittäjyyden jälkeen työaikani alkavat olla sellaiset, mihin voin olla suhteellisen tyytyväinen ja olen löytänyt hyvät ja toimivat yhteistyökumppanit ja päässyt myös luomaan verkkokursseja.

    Minusta on kuitenkin tärkeintä, että itse voi hyvin ja on onnellinen ja voi olla itse tyytyväinen omaan tilanteeseen. Oli se työ sitten lastenhoitajan, roskakuskin tai insinöörin työtä.

    • 2.1

      sanoo

      Sä olet kyllä osannut ja jaksanut puskea oikeaan suuntaan tosi ihailtavasti. Mäkin pelkään päiväkodissa tota toistuvuutta – mutta toisaalta, mä kyllä nautin rutiineista ja toistosta, ne luo mulle turvaa, ja yrittäjyyteen liittyvä jatkuva muutos taas oli stressaavaa.

      Mutta tää on vaikeaa juuri siksi, että vain minä voin tietää, millainen mun kunnianhimo on, ja mikä on se työ, missä mä olen tyytyväinen. Mä oletan, että suinkaan kaikki ihmiset ei niin vahvasti määritä itseään työn kautta, että työn pitäisi jotenkin olla itsen näköistä, mutta musta tuntuu, että mulle se on tärkeää.

  2. 3

    Vilijonkka sanoo

    Hei! Mahtavaa, että kirjoitat taas pitkästä aikaa. Jotenkin noi sun pohdinnat usein osuu aika hyvin yksiin mun pohdintojen/elämäntilanteiden/vaiheiden kanssa, ehkä just siksi olen tietty seurannutkin sun blogia. Mulla toi itsen näköinen työ tarkoittaa aika paljon myös sitä, että työ on jotenkin eettisesti hyväksyttävää, siis mun omien mittapuiden mukaan. Eli se on jotenkin hyödyllistä ihmisille, ei tehdä vahinkoa ihmisille tai luonnolle, tms. Tällä hetkellä olen (hiukan) samantyyppisessä työtilanteessa ja mietin myös, osaanko oikeasti tehdä sitä työtä niin, että siitä on hyötyä jollekulle. Ihmisten kanssahan ei kaikki aina mene kuin strömsöössä ja ratkaisut pitää välillä tehdä nopeasti. Lisäksi pitää noudattaa erilaisia työnantajan tai lain määrittelemiä asioita, vaikka ne omasta mielestä olisivat joskus epäreiluja joissain tilanteissa jollekulle. Mutta joo, tällä hetkellä mun kunnianhimoa on se, että yritän kehittää itseäni ja oppia tekemään nykyisen duunin mahdollisimman hyvin ja ikään kuin tehdä siitä itseni näköisen. Ja turvallisuus (esim. kuukausipalkka ja säännölliset työajat) vapauttaa aika paljon energiaa siihen, kun ei koko ajan tarvitse säätää ja stressata niin hirveästi.

    • 3.1

      sanoo

      Kiva kuulla, että pohdinnat osuu yksiin. 🙂

      No tää eettisyys on mulle tosi iso juttu myös, ja se oli iso plussa filosofiakahviloissa, että ne nyt ei ainakaan vahingoita ketään. Aika monessa työssä toi eettinen puoli tökkii vastaan jossain kohtaa.

      Isossa työnantajassa mäkin luotan siihen, että kuukausipalkka, työajat ja sen muun säädön minimointi vapauttaa energiaa siihen sisältöön keskittymiseen – vaikka sitten isossa työnantajassa voi olla se riski, että on niitä reunaehtoja, joihin ei itse pysty vaikuttamaan, ja jotka tekee sen, että työtä ei voi tehdä niin hyvin kuin haluaisi.

      • 3.1.1

        Vilijonkka sanoo

        Joo. Olen ajatellut, että teen tätä sen aikaa kuin se hyvältä tuntuu. Tietty ei missään duunissa aina joka päivä ole niin kivaa, mutta jos edes plussapuolella ollaan enemmän kuin miinuksella. Pakko ei ole olla eläkeikään saakka, aina voi lähteäkin, jos siltä oikeasti alkaa tuntua 🙂

        • 3.1.1.1

          sanoo

          Tää työn kivuus oli mulle yrittämisessä sellainen vaikea – jotenkin elin siinä uskossa, että senhän pitää olla kivaa vain, ja oli kauhean vaikea hyväksyä, että kyllä siihen ihan itselleen luomaankin työhön kuuluu sitä tylsää ja kurjaa. Mutta nyt nää pari kuukautta uudessa duunissa on olleet kyllä selvästi plussan puolella, monet niistä aikaisemmista miinuksista on pudonneet pois eikä sellaisia uusia isoja miinuksia ole tullut tilalle – ja plussat mä jo osasin aavistaakin.

          Mutta tosiaan, nyt tätä ja katsotaan sitten kuinka kauan.

  3. 4

    Rafi sanoo

    Moi, taas kerran tuot esiin todella mielenkiintoisia kysymyksiä. Moni miettii varmasti samaa. Hyvä, että mietit sen ääneen.

  4. 5

    sanoo

    Mielenkiintoista ja mainion rehellistä pohdintaa!

    Mä en ole juuri ollenkaan kunnianhimoinen, ja siksi kai tunnen voivani toteuttaa itseäni ihan tässä nykyolomuodossani, kotiäitinä joka kiertää maailmaa ja kirjoittaa blogia. Kaikkia noita osa-alueita tarvitsen kyllä itseni toteuttamiseen: kotiäitiys tuntuu vaistonvaraisesti tässä elämänvaiheessa oikealta valinnalta ja nautin ihan vilpittömästi tästä tilaisuudesta kaikessa rutiininomaisuudessaan; kiertolaisuus tuo elämään monenlaisia haasteita ja opettaa koko ajan lisää maailmasta ja itsestäni; ja blogi antaa mahdollisuuden ajatella ja kirjoittaa ja vaihtaa ajatuksia mielenkiintoisten ihmisten kanssa.

    Vähän tätä aihetta liipaten kirjoittelin muuten tänään omassa blogissani siitä miltä tuntuu kun ei ole lunastanut opinahjojensa odotuksia. Kallion lukiosta irtauduin itse melko kevyesti mutta mua tavoittelee vanhat yliopistoni yhtenään – haluavat tietää miten mainiosti olen käyttänyt elämässä tutkintojani hyväksi. Musta itsestäni tuntuu, että oikein hyvin kiitos kysymästä, mutta en usko, että ne näkisivät asian ihan samalla tapaa!

    • 5.1

      sanoo

      Sun elämässähän toteutuu juuri sitten se omannäköisyys, vaikkei sille sen kunnianhimoisempia odotuksia asettaisikaan – tosin se, että elämästä saa rakennettua omannäköisen on kyllä musta aika kunnianhimoinen tavoite, vaikka ei ulkoisesti siltä näyttäisikään.

      Mä olen miettinyt kyllä tätä tutkintoasiaakin, että tuhlaavaiseltahan se tuntuu, kun ylilaajan maisterintutkinnon suorittaneena teen työtä, johon riittäisi toisen asteen opinnot. No, en suostu kuitenkaan potemaan huonoa omatuntoa, ilman näitä mutkia ja kiemuroita mä en tekisi tätä työtä nyt, enkä yhtä hyvin. Mutta enpä tiedä, haluaisiko joku alumniyhdistys mua kertomaan urapolustani. 🙂

  5. 6

    sanoo

    Monta asiaa.

    1. Otsikko. Noi kaikki liittyy mun elämään niin läheisesti, että huh! Luomisen palo aiheuttaa tilanteita, jotka aiheuttaa stressiä. Luomisen palo on sanapari, joka kylläkin peittää toisaalta todellisen syyn alleen. Kyse on siitä statuksesta myös – haluan näyttää, että osaan minäkin kun tuokin! Ja se kunnianhimo… Hukkasin sen jossain välissä, luovutin, kun tunsin etten pysty. Nyt koitan raivolla pystyä, en luovuta. Muutama este vain ylitettävänä (aina ne samat), mutta on se tehtävissä. Itse tehdyt youtube-videot, loppuun saakka tehdyt sävellykset, suuret ja pienet esiintymislavat, täältä tullaan!

    2. Päiväkoti. Mun ystävä kouluttautui alalle, ja se oli paras veto ikinä. Etenkin, kun oli jo musiikkipedagogin (AMK) opinnot takana, ja sai paljon hyväksluettua. En muista tarkkaan, mitä kaikkia kouluja kävi, mutta on nyt haluttua kamaa ja pääsee kaikissa työpaikoissa vähintäänkin haastatteluun. On vaihtanut parin vuoden aikana työpaikkaa, koska haluttua kamaa ja voi etsiskellä sitä itselleen sopivinta.

    3. Filosofiapäiväkoti! Kyllä, heti! Tässä maassa, missä mainokset niellään sellaisenaan, mediakriittisyys on nollissa eikä osata kyseenalaistaa mitään muuta kuin turhuuksia joita joku taho oikeista naruista vetämällä ohjaa kyseenalaistamaan, todellakin kaivataan ajattelun taitojen opettelua. Itsekin tätä elämää tarpoessani mietin niin usein, miksei lapsesta asti ole opetettu niitä oikeasti tärkeitä asioita. Osaisin ja ymmärtäisin itse ja kaupan päälle ei tarvitsisi olla koko ajan niin huolissaan, että kaikki hyvä tuhoutuu, kun minusta aika jättää. Äitini sanoin: ”Enhän mä kohta uskalla kuollakaan!”

    4. Stressi, vielä uudelleen. Mulle epävarmuutta ei tuo välttämättä se, onko töitä, vaan se, vastaako tekemäni työ ja tarjoamani sisältö odotuksiin. Niin kauan kuin tuote, aikaraamit, kohderyhmän rajaukset jne. ovat kunnossa, en stressaa.

    Luulen kyllä, että toimintasi olisi vielä lähtenyt lentoon. Kanta-asiakkuutta se on sekin, että käy kuukauden ja vuoden päästä uudelleen kuukauden. Ja puskaradiolla kestää hetki, että lähtee kunnolla huutamaan. Ajan kanssa saattaa myös löytyä uusia näkökulmia, kuten juuri tuo filosofiapäiväkoti.

    • 6.1

      sanoo

      Kiitos, kommentistahan kasvoi jo oma postauksensa. 🙂

      Tuosta stressistä: tosiaan, tämän hetkisessä päiväkotityössä stressittömyyttä edesauttaa sekin, että nuo muiden odotukset ja mun käsitys työn sisällöstä tuntuu kohtaavan – yksinkertaisesti mä tiedän, mitä pitää tehdä.

      Ja filosofiakahviloista: mäkin uskon (haluan uskoa), että lasten filosofoinnille on tilausta, ja että viidentoista vuoden kuluttua lasten kanssa filosofointi on harrastus (ja osa varhaiskasvatusta ja koulujen toimintaa) siinä missä musiikkikasvatus, mutta mulla ei ollut jaksamista ja mahdollisuuksia jäädä tässä muodossa kasvattamaan toimintaa pikkuhiljaa – tässä oli kyllä myös se perhe otettava huomioon. Mä en myöskään ollut loppuun saakka miettinyt sitä, että harrastustoiminta nyt välttämättä on enimmäkseen virka-aikojen ulkopuolella, enkä ollut ajatellut, että mulle päivätyöaika olisi niin iso juttu – mutta se on. Mutta mä olen aika toiveikas sen suhteen, että yhdistystoimintana saadaan järjestettyä toimintaa. Ja ehkä jonain päivänä toteutuu se filosofiapäiväkoti. 🙂

      Tsemppiä musiikin tekoon!

  6. 7

    sanoo

    Hei,
    kiva, että kirjoittelet taas blogia, se on minusta yksi parhaista 🙂
    Nuo pohdintasi ovat aivan tuttuja. Olen miettinyt, onko minulla huono itsetunto (ilmeisesti hieman on), kun en voi olla aina rinta rottingilla omista valinnoistani tai valitsematta jättämisistä, toisinaan kun elämä on vain vienyt ilman sen suurempia päätöksiä.
    Ylipäänsä toisiin ihmisiin vertaileminen on turhaa, mutta kuka kykenisi siihen, ettei koskaan vertailisi! Tämänhetkinen lama on vaikuttanut omassa tuttavapiirissäni niin, että moni taistelee työpaikasta tai on hetkellisesti työtön. Se on antanut uutta perspektiiviä: saan olla onnellinen, että minulla ylipäänsä on töitä. Toisaalta poden huonoa omatuntoa, että ”kehtaan” pohdiskella työn eettisiä puolia ja mielekkyyttä niin paljon, kun moni tekisi mieluusti ylipäänsä työtä muttei sitä löydä.
    Uskon kyllä vahvasti, että omaan intuitioon pitää voida luottaa ja sen varassa tulee elää. Oma elämähän tässä on kyseessä. Mielestäni olet tehnyt rohkeita valintoja aloittaessasi filosofiakahvilan ja nyt taas puhallettuasi pelin poikki.
    Jos nykyinen tilanne tuntuu sinusta nyt hyvältä, nauti siitä! Nauti kaikista hyvistä puolista uudessa työssä. Itsekin halajan lapsien pariin töihin, toivottavasti unelmastani tulee vielä joku päivä tottakin.

    • 7.1

      sanoo

      Kiitos kehuista ja kiva löytää uusi blogi! (vaikkei se ihan uusi enää olekaan 🙂 )

      Mun on kamalan vaikea luottaa intuitioon, tuntuu, että se vetää niin moneen suuntaan – ja ehkä siksikin tulee katseltua ympärille ja verrattua muihin ihmisiin. Ja varmaan siinä on itsetunnon heikkoudesta kyse, siitä, että pitäisi saada hyväksyntää muiltakin kuin itseltä. No, tästä päiväkotityöstä olen kyllä tyytyväinen, koska se oli sellainen ihan oma keksintö, jossa osasin luottaa intuitioon ja kääntää sen joksikin konkreettiseksi. Ja nautin kyllä, sellaisistakin jutuista, mistä en ennen olisi osannut ollenkaan nauttia.

      Onnea unelman tavoitteluun!

  7. 8

    sanoo

    Mielestäni ratkaisu oli hyvä, jos se itsestä siltä tuntuu! Olen muuten huomannut, että lähes kaikissa lukemissani, noin 40-vuotiaiden blogeissa on meneillään jonkinlainen elämänmuutos :).

  8. 10

    Elise L sanoo

    Kiitos Emilia! Avoin ja hieno kirjoitus. Uskon, että sun asiantuntemuksella ja innolla filosofointi löytänee tiensä tulevaisuudessa joka tapauksessa tavalla tai toisella osaksi lasten ja lasten vanhempien maailmaa 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *