Kun kolmesta tulee neljä – ei kun viisi

esikoinen ja kaksoset

Näitä söpöjä sisaruskuvia saatiin tasan tämä yksi koko ekan vuoden aikana. Eipä niitä kamalan monta ole saatu sen jälkeenkään.

Lupaamani postaus aiheesta ”esikoinen ja uusi vauva”, jota toivottiin jatkoksi kaksosten ensimmäsistä päivistä kertovaan juttuun. (Tämän julkaistuani huomasin, että mähän olin kirjoittanut vähän lyhyemmin aiheesta jo aikaisemmin, eli jos on kiire, niin lue vaikka vain, miksi ei aina ole hauskaa olla isosisko.)

Ainoasta lapsesta kaksosten isosiskoksi

Tämä on yksi niitä isoimpia kysymyksiä, joita herää pohtimaan aamuyöstä toista lasta odottaessaan: mitä mä olen mennyt tekemään, miten ikinä voin rakastaa uutta vauvaa yhtä paljon kuin esikoista, miten esikoinen voi ikinä hyväksyä uuden vauvan perheeseen, miten me selvitään? Mamma rimpuilee -blogin Laura kirjoitti joku aika sitten koskettavasti näistä aamuyön peloista.

Kun me saatiin tietää odottavamme toisen lapsen lisäksi samaan syssyyn kolmatta, tuli riemun lisäksi myös kauhistus: voi esikoisparkaa. Jos mä olinkin onnistunut jotenkin uskottelemaan itselleni, että uuden vauvan hoidolta jäisi ihan hyvin aikaa myös esikoisen huomioimiseen, ja luonut mieleeni seesteisiä kuvia, joissa esikoinen istuu mun kainalossa kuuntelemassa, kun luen sille samalla kun imetän vauvaa, niin enää mä en pystynyt huijaamaan itseäni; esikoinen tulisi häviämään vauvoille 6-0. Tai ainakin 2-1.

Me kerrottiin raskaudesta esikoiselle samana iltana, kun oltiin oltu ekassa ultrassa viikolla 12, jolloin kaksosuuskin siis selvisi. Mä olin miettinyt, pitäisikö kertoa jo aiemmin, mutta koska me ei haluttu kertoa raskaudesta ihan lähipiiriä edemmäs ennen kuin tiedettiin, että se jatkuisi, niin ajateltiin, että parempi olla sälyttämättä 3,5-vuotiaalle sellaista salaisuutta. Taidettiin olla oikeasssa, sillä heti parin päivän kuluttua mä rupesin saamaan epäuskoisia onnitteluja lapsen opettajilta ja hoitokavereiden vanhemmilta: ”Ihanko totta? Kaksoset? No mutta onneksi olkoon. ” (Tai sitten se vähämmän sympaattinen ranskalaisversio kaksosraskauden onnittelusta: ”No mieluummin teille kuin meille.”)

Tuleva isosisko suhtautui uutiseen aika tyynesti. Oli helmikuu, ja me selitettiin, että vauvat on siellä mahassa kasvamassa vielä koko kevään ja kesän ja syntyy sitten kesäloman jälkeen, kun mennään takaisin kouluun. Esikoinen ei kauheasti kysellyt asiasta, mutta sen leikkeihin ja juttuihin rupesi kyllä ilmestymään mahassa olevia vauvoja – eikä niitä ollut vain kaksi, vaan esimerkiksi kymmenen.

Raskausaika

Esikoista odottaessani mä sain pahan raskausmyrkytyksen ja se syntyi pikkukeskosena rv 28. Se pelästytti. Vähitellen mä rupesin kuitenkin uskomaan, että toinen lapsi voitaisiin saada. Mä kävin mm. äitiyspolilla juttelemassa raskausmyrkytyksen uusiutumisen todennäköisyydestä, ja lääkäri vakuutti, että vaikka myrkytys uusiutuisi niin todennäköisesti myöhemmin ja lievempänä. Toista lasta ei kuitenkaan ollut tarkoitus saada heti perään, vaan me ajateltiin, että esikoisen pitäisi olla sen verran iso, että se pärjäisi hoidossa, jos minä tai vauva jouduttaisiin olemaan sairaalassa pidempään.

No, mä en joutunut sairaalaan, raskaus sujui tosi hyvin alusta loppuun, mutta mä olin kyllä tosi kiitollinen siitä, että esikoinen oli jo yli 3-vuotias. Mua rupesi supistelemaan jo rv14 tienoilla heti kun tein jotain vähänkin rankempaa, vaikka kävelin reippaasti, ja raskauden edetessä ja mahan kasvaessa supistelu tietysti vain lisääntyi. Mutta esikoinen osasi pukea itse, kävellä ja kiivetä portaita, kulkea kadulla asiallisesti, käydä vessassa – mitä nyt ihmiset tekee, ilman että mun tarvitsi kauheasti juosta tai nostella.

Viimeisillä raskausviikoilla, kun mä en enää mielelläni lähtenyt kotoa, mun vanhemmat vei esikoista retkille ja hemmotteli parhaansa mukaan. Raskauden viimeinen kolmanneshan nimittäin tietysti osui esikoisen koulun kesälomaan – onneksi en joutunut sinne sairaalaan, sillä hoitopaikkaa ei ollut, vaan mä vaapuin joka aamu bussipysäkille, josta me ajettiin yksi pysäkinväli leikkipuistoon.

Siinä sai kyllä vähän esimakua siitä, mitä oli tulossa: ”En mä voi kantaa sua nyt.” ”Miksi?” ”Mä en jaksa.” ”Miksi?” ”No kun mulla on nää vauvat täällä mahassa.”

Esikoinen suhtautui kuitenkin tuleviin vauvoihin hyvillä mielin, se mietti kovasti, onko ne tyttöjä vai poikia (me ei haluttu tietää sukupuolta), ja mitä niiden kanssa voisi leikkiä. Mä koetin selittää, että ensi alkuun ne on vain sellaisia paketteja, joiden kanssa ei paljon voi leikkiä, ne vain nukkuu ja tarvitsee paljon hoitoa. Me luettiin kirjoja vauvan odotuksesta ja isosisarukseksi tulemisesta, mä olin hamstrannut niitä joululomalla Ranskasta, kun olin juuri plussannut. Me katseltiin paljon myös esikoisen vauva-albumia, jossa on kuvia sairaala-ajalta, ja mä selitin, miten vauvat toivottavasti pääsisi heti kotiin, eikä niiden tarvitsisi olla sairaalassa, mutta että samalla lailla ne olisi ihan pieniä ja niitä pitäisi hoitaa kuin me oltiin esikoista hoidettu vauvana.

Musta tuntui, että vasta silloin mulle oikein iski se, mitä esikoinen oikein vauva-aikanaan joutui kokemaan, mistä kaikesta me jäätiin paitsi. ”Kuka minua siellä sairaalassa hoiti, kun sinä menit illalla kotiin?” se kysyi, ja mä en saanut itkultani vastattua. Koetin sitten selittää, että siellä oli tosi hyvät hoitajat, näytin omahoitajan askarteleman kortin, ja selitin, että siellä sairaalassa ei äidit ja isät saaneet olla yötä.

isosisko leikkii vauvan kanssa

Kyllähän näiden vauvojen kanssa voi leikkiä!

Isosiskon huomioiminen

Vauvojen synnyttyä uusi isosisko oli aivan riemuissaan. Mulla oli sille lahja varattuna sairaalakassissa niin kuin kaikissa opaskirjoissa neuvottiin, ja se oli hyvä idea. Se muistaa vieläkin saaneensa Lumikki-paperinuken isosiskolahjaksi. Tärkeää oli myös se, että se oli mun vanhempien luona vain pari yötä, ja sen jälkeen miehen kanssa kotona siihen, että mä ja vauvat päästiin sairaalasta. Mä mietin kovasti kotiutumisajankohtaa, olisiko parempi tulla kotiin niin pian kuin vain päästäisivät, vai olisiko parempi leväät sektion jälkeen sairaalassa, jotta sitten kotona jaksaisin olla läsnä myös esikoiselle. No, sairaalasta lähdettiin lopulta neljä päivää synnytyksen jälkeen, eli niin pian kuin päästivät, ja ihan riittävän hyvässä kunnossa mä silloin jo olin.

Esikoinen jatkoi ”koulussaan” läpi vauvojen syntymän ja miehen isyysloman, ensinnäkin siksi, että ranskalainen leikkikoulukin ajatellaan tosiaan kouluna, jota lapsella on oikeus ja velvollisuus käydä, ja toisaalta siksi, että me oltaisiin oltu aika huonoa seuraa reippaalle neljävuotiaalle. Mies siis vei tytön aamulla ja kävi iltapäivällä hakemassa, mikä tarkoitti mulle tuntikausien yksinoloa vauvojen kanssa, mutta se tuntui kuitenkin kaikille parhaalta ratkaisulta. Ihan muutaman kerran koko vauvavuonna esikoinen kysyi, miksi hänen pitää mennä kouluun kun vauvat jäävät kotiin, mutta siihen oli aika helppo vastata vetoamalla ikään: neljävuotiaat käyvät koulua. Sitä paitsi koulussa oli kavereita ja ihana opettaja ja tanssitunnit ja… Oikeasti se tykkäsi käydä siellä.

Kotona me otettiin totta kai esikoista mahdollisimman paljon mukaan vauvojen hoitoon. Se on vähän vaikea laji, toisaalta neljävuotias haluaa jo olla mukana, ja siitä on hyötyäkin, toisaalta ei pitäisi ruveta käskyttämään sitä ja käyttämään piikana. No, yksi homma, mikä annettiin esikoiselle, oli vauvojen asujen valinta päivittäin. Vaatteet oli hyllyssä pienissä koreissa lajiteltuina, joten sieltä oli helppo napata molemmille omat ylä- ja alaosat ja mätsäillä niitä. Vauvojen aloittaessa kiinteiden syönnin puolivuotiaina esikoisesta oli ihanaa päästä syöttämään niitä. Siitä oikeasti oli apuakin, koetapa nimittäin tökkä lusikkaa yhtä aikaa kahteen nälkäiseen suuhun.

Ne mun kuvitelmat siitä, miten seesteisesti imetän vauvaa samalla kun luen kainalooni käpertyneelle esikoiselle ei kyllä ihan toteutuneet. Ensinnäkin kahden vauvan asettelu imetystyynylle niin, että kummallakin on jotakuinkin korrekti asento ja ote rinnasta on melkoista jonglöörausta, varsinkin alussa, kun asettelija on tottumaton ja vauvat velttoja kuin hernepussit. Sen jälkeen ei yksinkertaisesti ollut käsiä tai silmiä vapaana kirjan pitämiseen ja lukemiseen. Ja kun vauvojen (ja kokemuksen) kasvaessa kädet vapautuivat, alkoi niitä kiinnostaa kaikki ympärillä tapahtuva niin paljon, että oli ihan mahdotonta mun edes vastailla lyhyesti kysymyksiin, saati lukea ääneen kirjaa, ilman että heti on kaksi silmäparia tapittamassa mua ja nänni kirjaimellisesti poskella. No, lukuhetket pidettiin sitten muulloin, ja tuore esikoinen sai vähän lisää ruutuaikaa iltapäivisin, kun mä imetin.

isosisko ja vauvat

Näin nätisti niitä silitetään.

Isosisko – mutta muutakin kuin isosisko

Me pidettiin vauvoille tervetuliasjuhlat pari kuukautta syntymän jälkeen. Nimet oli kaikkien tiedossa jo ensi hetkistä alkaen, mutta ihan niin kuin esikoisen kanssa, me haluttiin kutsua lähimmät sukulaiset ja ystävät juhlistamaan vauvojen syntymää ja toivottamaan ne tervetulleiksi. Tällä kertaa kyseessä oli kuitenkin myös uuden isosiskon juhla, minkä kaikki vieraat otti ihanasti huomioon. Esikoinen muistaa juhlan hyvin, ja sen, että se oli myös hänen juhlansa.

Mun lukemissa kaksoskirjoissa käsiteltiin usein myös isosisaruksen roolia, ja niissä oli hyviä ohjeita ja varoituksia. Jos ihmisillä nimittäin on tapana ihastella vauvoja ja jättää isosisarus huomiotta, niin kaksosvauvojen kanssa näin käy vielä tuplasti helpommin. Mä yritin parhaani mukaan ujuttaa myös esikoisen osaksi niitä keskusteluja.  ”Onko sulla siinä kaksoset?” kysyy ystävällinen ohikulkija. ”Joo, ja tässä on meidän ihana esikoinen”, vastaan minä. Ja jos hyvä tuuri käy, niin ystävällinen ohikulkija silloin toteaa esikoiselle, että ”sinä olet sitten varmaan äidin pikku apulainen ja hoidat vauvoja”. En tiedä, mitä tekee ihmisen psyykelle se, että se on aina ja jatkuvasti vain isosisko.

Yksi esikoisen oma juttu vauvavuonna oli luistelukoulu. Se oli innostunut luistelemisesta jo edellisenä talvena, mutta mä totesin, että meidän temparamenteilla on parempi, kun joku muu hoitaa sen opetuksen. Niinpä se ilmoitettiin luistelukouluun, ja siitä tuli meidän yhteinen viikonloppuohjelma, syötiin aikainen lounas ja lähdettiin jäähallille. Mulle ne hetket katsomossa oli todella rentouttavia: neljäkymmentä minuuttia ilman että kukaan vaatii yhtään mitään, sen kuin seurailen lapsen muksahtelua jäällä. Ja esikoinen tykkäsi luistelusta tosi paljon (muksahteluista huolimatta), ja varmaan myös siitä, että pääsi tekemään ihan omaa isojen juttuaan mun kanssa.

Vauvat ei aina ole kivoja

Esikoisen koulumatkat oli myös meidän kahdenkeskistä aikaa. Vauvat nukkui vaunuissaan ja me köröteltiin bussilla halki kaupungin. Välillä oltiin molemmat väsyneitä ja kiukkuisia, välillä vauvat heräsi huutamaan, mutta usein matka oli aika mukava hetki istua yhdessä ja jutella.

Bussissa me käytiin myös Suuri Mustasukkaisuuskeskustelu. Meillähän esikoinen ei osoittanut mitään mustasukkaisuuden merkkejä vauvoja kohtaan, käyttäytyi koulussa hyvin ja toimi kotona normaalisti – mutta kiukutteli kyllä mulle aika usein. Mä olin toki lukenut perhelehdistä, miten on tärkeää puhua isosisaruksen kanssa siitä, että vauvat ei aina ole kivoja, eikä niistä tarvitse tykätä, mutta Lähiömutsin tapaan tää tuntui musta pirujen maalamiselta seinälle. Sitten yksi viisas kahden lapsen äiti esikoisen koulusta kertoi, miten heillä isosisko oli kiukutellut äidilleen vauvan synnyttyä, ja miten he olivat käyneet psykologillakin juttelemassa siitä, mikä lasta riivasi.

Otin sitten härkää sarvista, ja aloitin suoraan toteamalla, että vaikka jotakuta rakastaa paljon, niin välillä se voi olla tosi ärsyttävä, esimerkiksi vaikka meidän vauvat on mun ihania lapsia, niin välillä musta on tosi rasittavaa, että niiden hankalia vaunuja pitää lykkiä joka paikkaan, eikä me voida aina tehdä kaikkea mitä haluttaisiin. Että vaikka esikoinenkin tykkää vauvoista, niin koko ajan ei tarvitse tykätä, ja joskus ne voi harmittaa. Keskustelu oli aika lyhyt, lapsella ei ollut kauheasti kommentoitavaa, mutta se oli selvästi tärkeä, sillä esikoinen palasi aiheeseen toistuvasti seuraavien päivien ja viikkojen aikana. Se toisteli selvästi huojentuneena sitä, miten koko ajan ei tarvitse tykätä, ja välillä voi ärsyttää ja harmittaa. Kiukuttelu ei suinkaan loppunut kuin seinään, mutta ehkä joku vedenjakaja ylitettiin.

Vauvaksi taantuminen

Yksi asia, mitä mä olin vähän pelännyt, oli se, että esikoinen taantuisi taas pikkulapseksi vauvojen synnyttyä. Sehän oli meidän ainut helpotus tässä uudessa kolmen lapsen kuviossa, että se isoin oli oikeasti jo aika iso. No, mitään taantumaa ei tullut, päin vastoin vauvavuoden aikana esikoinen kasvoi ja itsenäistyi entisestään ja otti etenkin sosiaalisesti isoja harppauksia. Mutta kotona oli yksi leikki ylitse muiden: vauvaleikki. Yhtäkkiä vauvojen sängystä saattoi alkaa kuulua vikinää, ja silloin piti mennä poimimaan metrin mittainen vauva sieltä syliin, hoitaa sitä hoitopöydällä, rauhoitella sylissä ja leperrellä vauvajuttuja. Tämä nauratti esikoista kovasti, eikä mullakaan ollut mitään leikkiä vastaan. Kaikki tiesi, että se on vain leikkiä, sen saattoi keskeyttää, jos tuli oikeasti vauvojen kanssa tekemistä, sovittiiin että vauvojen sänkyyn mennään vain silloin kun se on tyhjä ja sekä minä että mies kelvattiin huolehtimaan tästä isoimmasta vauvasta.

En tiedä, olisinko itse ehdottanut esikoiselle vauvaleikkiä, mutta tuntui, että lapselta se oli hyvä keksintö ja täytti tehtävänsä. Vähitellen vauvojen kasvaessa vauvaleikkikin jäi pois.

takapenkillä

Nykyäänhän niillä on enimmäkseen hauskaa keskenään, jopa 3000 kilometriä takapenkillä.

Riiviöikäisten isosisko

Vauvojen isosiskona oleminen on hauskaa, mutta yksivuotiaiden pikku riiviöiden isosiskona oleminen on sitä paljon vähemmän. Vaikeimmat ajat sisarussuhteissa meillä on tähän mennessä olleet ehkä juuri ensimmäisenä taaperovuonna, jolloin pienten kanssa ei vielä voinut oikein leikkiä, mutta sen sijaan ne kyllä osasivat tulla sotkemaan kaikki mahdolliset leikit. Esikoisella oli toki oma huoneensa, jonne kaksosilla on periaatteessa pääsy vain luvan kanssa, mutta aika usein ne kuitenkin löytyivät sieltä viskelemästä playmobileja ja repimästä piirustuksia.

No, riiviöikää ei kestä ikuisesti, ja kaksivuotiaista rupesi tulemaan jo ihan kelvollisia leikkikavereita. Nyt, kun kaksoset ovat neljä ja esikoinen kahdeksan, yhteisiä leikkejä riittää tuntikausiksi. Niin riittää riitojakin, mutta se kuulunee asiaan. Isosisaruksena oleminen on joka tapauksessa kasvattavaa, sen mä tiesin jo omasta kokemuksesta ja voin nyt todeta uudelleen esikoisen kohdalla.

Miten te olette toteuttaneet esikoisen huomioimista uuden vauvan kanssa?

koko perhe

Koko perhe, kerrankin yhdessä kuvassa.

Klikkaa linkkiä ja seuraa Leluteekkiä bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa. Instagramista ja Twitterista Leluteekki löytyy myös, samoin Pinterestistä.

Kommentit
  1. 1

    aie sanoo

    Ihanan yksityiskohtainen postaus, kiitos! Meillä tilanne on niin päin, että kaksoset on vähän vajaa neljävuotiaita, kun vauva syntyy. Ikäero vaikuttaa nyt hyvältä, koska lapset on omatoimisia, niiden kanssa voi keskustella asioista ja ne osaa kertoa mitä päässä liikkuu. Ollaan kerrottu, että vauva on aluksi ihan avuton käärö, joka lähinnä syö, nukkuu ja itkee, mutta että myöhemmin sitä voi naurattaa ja jossain vaiheessa siitä on leikkikaveriksi, sitten kun se kasvaa. Lapset puhuu ja kyselee vauvasta, mutta saa nähdä mitä tuleman pitää kun vauva syntyy. Nyt lapset on saaneet olla pieniä ja välillä ne leikkivät vauvaa, välillä taas hoivaavat pehmoleluja ja nukkeja. Kavereiden vauvojen kanssa ne ovat olleet tosi nätisti, jutelleet ja hauskuuttaneet, mutta tiedän ettei meillä tule menemään kaikki ihan niin ruusuisesti.
    Me on luettu Onni-pojasta tulee isoveli -kirjaa, joka on mun mielestä hyvä siksi, että se kertoo miten äiti ei pysty tekemään ihan kaikkea mitä ennen, ja Onniakin vähän kiukuttaa vauva, mutta siinä ei ole sitä ”vauva on ihan kamala”-puhetta. Tottakai jos näyttää että lapsista siltä tuntuu, siitä keskustellaan. En ole ajatellut maalailla piruja seinille, mutta yrittänyt korostaa, että vauva saattaa itkeä aika paljon, koska sillä ei ole muuta tapaa kertoa olostaan. Ja että se voi olla ärsyttävää, kun se ei oikein tee mitään mutta kaipaa paljon huomiota.
    Olen ollut aika huonossa kunnossa koko raskauden ja siksi lasten isä on ollut päävastuussa melkein kaikesta. Odotan kovasti, että pääsen taas temmeltämään lasten kanssa ja tekemään hauskoja juttuja edes jonkin verran, vaikka vauvakin varmasti vaatii paljon huomiota. Saa nähdä miten käy! Tuli hyvään saumaan sun kirjoitus ja siinä oli monta hyvää pointtia, joita pitää miettiä käytännössä (esim. nimiäisten yhteydessä isosisaruudenkin juhliminen).

    • 1.1

      sanoo

      Voisiko kaksosille pikkusisaruksen syntymä olla hitusen helpompi paikka kuin yksöselle? Kun on joka tapauksessa joutunut alusta alkaen jakamaan kaiken, ja toisaalta on se sisarus myös tukena siinä uudessa ”ison” roolissa. No, vanhemmille ei kyllä ole helpompaa kun niitä huomioitavia esikoisia onkin jo kaksi.

      Aikamoista tasapainoilua on kyllä tuo vauvan selittäminen isommille, kun ei haluaisi maalailla liian ruusuisia kuvia (tyyliin ”saat uuden leikkikaverin”, mikä nyt on ehkä tyhmintä mitä voisi sanoa), mutta ei toisaalta mitään kauhukuviakaan, eikä latistaa sitä toisen iloa uudesta vauvasta.

      Tsemppiä raskauteen ja vauva-aikaan!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *