Kulttuurishokki

joulu ranskassa

Jotain outoa, jotain tuttua, jotain sinistä…

Tuleeko sulle kulttuurishokki anoppilassa kyläillessä? Että kaikki tuntuu tarpeettoman kummalliselta ja ärsyttävältä? Onko niiden pakko tehdä noin ja eikö nyt tätäkään asiaa vieläkään ole saatu toimimaan?

Sitä kuvittelelisi, että kun palaa maahan, jossa on asunutkin pari vuotta ja käynyt säännöllisesti pitkillä lomilla viimeisten kahdenkymmenen vuoden ajan, niin solahtaisi vain siihen tuttuun vaikka vieraaseen takaisin. Mutta aina kun me tullaan Ranskaan appivanhempien luo, mä solahdankin suoraan kulttuurishokin toiseen vaiheeseen, eli siihen, että kaikki mahdollinen ärsyttää ja kyllä Suomessa sentään on kunnolliset jalkakäytävät ja ihmiset ymmärtää ottaa kengät jalasta sisällä. Sitten kuluu pari päivää (ja mä saan ehkä nukuttua kunnolla) ja kaikki onkin taas ihan ok, ja korkeintaan viehättävän eksoottista.

Mä epäilen, että tää ei siis johdu pelkästä Ranskasta, vaan kulttuurishokki tulee siitä toisen perheen kulttuuriin sujahtamisesta, ja mulle kävisi näin vaikka anoppila olisi Kannelmäessä. Niilläkin olisi varmasti kummallisia ja ärsyttäviä tapoja, varmaan menisivät joulusaunaan ihan väärään aikaan ja sen lonksuvan ovenkahvankin olisivat jättäneet korjaamatta.

Tätä taatusti korostaa se, että mä olen temperamentiltani hitaasti lämpiävä, ja mieluiten käyttäytysin niin kuin se meidän lapsista muutosvastarintaisin: heittäytyisin lattialle huutamaan kunnes joku luotettava henkilö onnistuu vakuuttamaan mut siitä että tässä ihan väärän näköisessä sängyssä ihan oudossa huoneessa ihan kummalliseen aikaan voi kuitenkin nukkua.

Miten on, oletko huomannut kulttuurishokin oireita anoppilassa kyläillessäsi?

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Aaa. Tämä selittääkin aika paljon. Olen usein miettinyt, mistä se helvetin ärsytys kumpuaa – etenkin kun lähdön hetkellä on jo tippa linssissä. (Sanottakoon vielä, että mulla ei ole varsinaisesti anoppilaa, mutta fiilikset on tuttuja sekä miehen isovanhempien luona käynnistä että tosi valitettavasti enenevässä määrin myös visiiteiltä omassa alkukodissa.)

    • 1.1

      sanoo

      Aivan, sitten sitä manaa itseään, että taaskaan en osannut nauttia koko rahan edestä, ärsyilin vain. Sitä mä en tiedä, voisiko tää oivallus jotenkin auttaa sen ärsytyksen yli, se jää ensi visiitillä testattavaksi.

  2. 2

    sanoo

    Mä yleensä lähinnä ärsyynnyn siitä, jos joku tuo oudot tapansa meille – toleranssi muiden outouksiin niiden maaperällä on yllättävän korkea, mikä hämmentää. Kuitenkin ymmärrän fiilikset erittäin hyvin, kulttuurierot voi kaikessa kiehtovuudessaan olla hemmetin ärsyttäviä. (Ja olen näin diplomaattinen vain koska pelkään että käly tai anoppi käykin salaa lukemassa blogeja 😀 ).

    • 2.1

      sanoo

      Joo auta armias jos meille käveltäisiin kengät jalassa! Onneksi ei kukaan ole koskaan yrittänyt – itse asiassa appivanhemmat noudattaa ”maassa maan tavalla” -periaatetta huomattavasti mua joustavammin. Muahan odottaa täällä kaurahiutaleet keittiön tiskillä, etten joutuisi jotain hilloleipiä aamiaiseksi syömään. 😉

  3. 3

    sanoo

    On! Ihanaa kuulla, ettei ole ainoa 😀 Lähteminen ärsyttää kaikista eniten. Miettii, että huoh, ei jaksaisi taas sitä hössötystä, mikä perillä odottaa. Yleensä paikan päällä onkin ihan mukavaa – kunhan käydään riittävän harvoin! 😀

  4. 4

    sanoo

    Täällä uskallan myöntää, että kyllä iskee kulttuurishokin oireet anoppilassa :). Lohduttaudun aina sillä, että omassa kodissa voin onneksi tehdä asiat omalla tavallani.

  5. 6

    sanoo

    Mun on ihan pakko kommentoida ihan ekaksi tohon hitaasti lämpiävyyteen – kuvasit sen niin hyvin! Meillä 3v on myös sellainen, joskin vielä lisäksi myös hyvin jääräpäinen ja joustamatonkin. Nämä on kyllä helpottaneet koko ajan, kun ikää on tullut lisää.

    Mä oon Liinan kanssa samoilla linjoilla, että tämä ei rajoitu vain anoppilaan, vaan tollaset fiilikset liittyy myös omaan alkukotiin. Ja meillä tilanne on se, että miehen äiti kuoli viime vuonna, eikä anoppilaa enää ole ollenkaan. Niinpä ärsyynnyn vain lapsuuteni jengissä, vaikka ei siinä jengissä mitään vikaa ole. Musta se vaan kuuluu osana elämää, että ei jatka oman lapsuudenkotinsa ihannointia vielä aikuisenakin. Saa ihan rauhassa ärsyyntyä, vaikka kaikki olisikin ihan ok.

    • 6.1

      sanoo

      Mulla ei vanhempieni kotona ole ongelmia sopeutumisessa – mä en tiedä, kertooko tää nimenomaan siitä, että en ole saanut napanuoraa katkaistua, kun enimmäkseen niiden touhut tuntuu musta vain kotoisilta.

  6. 7

    Kaislakerttu sanoo

    Mieheni suorastaan kiehui raivosta käydessään ensi kerran kotonani eli hänen anoppilassaan. Moni asia oli meillä niin toisin. Hän stressaantui.
    Minua taas ei kiukuta käydä kylässä miehen sukulaisilla, mutta olen luullut olevani kehitystehtävissä keskeneräinen kun omassa lapsuuskodissa käyminen aiheuttaa monesti ensin pakokauhua ja ärsytystä. Ensimmäiset muutamat tunnit menee aina vähän jurosti, sitten helpottaa. Oho – olen siis kuten te muutkin. Mä olen luullut tekeväni TOSI TOSI TOSI TOSI (x1000) väärin! (en yritä epäsuorasti sanoa että muutkin tekisivät väärin, tämä selvennettäköön)

    Mä haluaisinkin nyt tässä kysyä että jos kerran murrosiän tehtävä on irrottaa lapsi vanhemmissaan ja kyky tehdä omia päätöksiä, niin kuinka täydellinen se irtaantuminen on, jos tässäkin ketjussa erittäin moni kertoo ärtyvänsä kotiväestään? Mä olen aina luullut että sen murrosikän kapinan jälkeen omiin vanhempiin tulee suhtautua kunnioittavasti (jos siis ovat ok ihmisiä) ja esim. heidän tavoilleen vaan pitäisi nauraa hyväksyvästi ja sanoa ”isi, äitikulta, kiitos uusista possunpunaisista lakanoista, kiitos paljon”. Mutta kun ihan fiksut normiaikuiset – kuten te – ärsyynnytte, niin kai se tarkoittaa että mun käsitys irtaantumisesta on ollut väärä.

    • 7.1

      sanoo

      Hyviä ajatuksia! Mulla se irtaantuminen ei täysin tapahtunut murrosiässä, joten siksi tämä. Kapinoin kyllä ja olin ihan kunnon teiniangstinen, mutta silti. Et tee mitään väärin. Tai siis eihän siinä mitään väärää ole, jos tuntee ärsyyntymistä.

      • 7.1.1

        Kaislakerttu sanoo

        Olipa hyvä kuulla jonkun komppaavan samalla ”taustalla”. Mun vanhemmat ovat 60++ ja tuntuu pahalta että en pääse tuohon mielikuvaan jonka yllä esitin. Se tuntuu joskus suorastaan ihmisrääkkäykseltä, vaikka toivottavasti tunteeni on sisälläni pahempi kuin mitä he aistivat. Voinko Anu kysyä lohdutukseksi että luuletko vanhempiesi kestävän hyvillä mielin ja ikääntyneellä fysiikallaan tunteesi, vai huomaatko sen kaihertavan heitä? Ja osaatko vielä sanoa että miksi irtautuminen jäi kesken, jäikö se kaikilla sisaruksilla? Minulla tuo vanhempien korkea ikä siis aiheuttaa huolta reaktiostani.

    • 7.2

      sanoo

      Hmmm, eli mä olisinkin onnistunut irtaantumaan, kun en ärsyynny. Tosin me kyllä harvoin vietetäänkään mun vanhempien luona paria tuntia kauempaa. Mutta tää on varmaan taas niitä juttuja, jotka on hyvä pistää korvan taakse myös omien lasten aikuisuuden varalle – puhumattakaan niiden mahdollisista puolisoista. Jos mä onnistun olemaan puoliksikaan yhtä kärsivällinen potentiaalisten vävyjen / miniän murjotusta kohtaan kuin omat appivanhempani, niin niillä ei pitäisi olla valittamista.

      • 7.2.1

        sanoo

        Joo ja eihän tää nyt kaikilla samaa tarkoita, ärsyyntyis tai ei. Mä selitin kyllä ton omani vähän huonosti. Oon mä siis nykyään ihan ’irtaantunut’ – ei se ärsyyntyminen musta suoraan tarkoita, että olis edelleen kesken asiat. Mut siis murrosiässä en sitä kyllä kunnolla tehnyt, vähän myöhemmin vaan. Nykyään niiden tavat tuntuu omituisilta (ja osa ärsyttäviltä), koska ne on just niitä samoja, joiden keskellä kasvoin, mutta täysin erilaisia, mitä nykyään itse teen.

        • 7.2.1.1

          Kaislakerttu sanoo

          Mietin vielä sitä, että pitäisikö omista negatiivisista tunteista päästä kokonaan eroon, kun omat vanhemmat ikääntyvät. Tai siis, tunteiden ilmaisemisesta. Puhun niinkin pienistä jutuista kuin vaikka siitä, että mummi ja ukki haluavat pestä pyykit puolestamme ollessamme siellä, niin pitäisikö hymyillä kiitollisesti ja sanoa ”voi kiitos”, vai uskaltaako tuoda sen oikean ärtymyksen joka minulla jostain syystä tulee ”me pestään itse”.

          Tämä huoleni johtuu varmasti siitä, että omat vanhempani ovat olleet omia vanhempiaan kohtaan erittäin hienotunteisia. Esimerkiksi lastenlasten sairastumisista ei kerrottu ”ylimmälle taholle”, jotta heille ei tulisi murhetta, joka kävisi vaikkapa sydämen päälle. Onko se hyvä tapa toimia?

          Jossain luennolla olin kuuntelemassa psykiatria joka kertoi että joku isä oli sanonut ”ei ne nuoret aikuiset meidän nuoruudessa puhunut noin koppavasti vanhemmilleen” – johon psykiatri oli sanonut että ”revi siitä”. Eli kaiketi hän kallistui sille kannalle, että nuorilla on oikeus ilmaista ärtymys ja ei tarvitse teeskennellä sisar hento valkoista. Olisin iloinen jos joku neuvoisi tässä asiassa 🙂

    • 8.1

      sanoo

      Mä palaan keskusteluun vasta nyt kun huomasin kommentteja kertyneen: vaikeaa kyllä, kun kuitenkin tosiaan ollaan eri sukupolvea. Mutta mä ajattelen sen ehkä niin, että koetan käyttäytyä, niin kuin haluaisin mua kohtaan käyttäydyttävän – ainakin niin kauan kuin isovanhemmat on kaikissa ruumiin ja sielun voimissa. Ehkä jossain vaiheessa joku säästelevyys voi olla ajankohtaista, mutta nyt se tuntuisi oudolta, koska musta tuntuisi tosi kummalliselta olla vanhempiani kohtaan ylenmäärin hienotunteinen – tai jos mun omat lapseni tulevaisuudessa jättäisi vaikka asioitaan kertomatta mua säästääkseen. Olo tuntuisi ulkopuoliselta ja kamalalta.

  7. 9

    Lintunen sanoo

    Mua ei enää nykysin kovin usein ärsytä. Kotikotona on hommat ollu pitkään niin päin bärsettä kun vaan yhden alzheimeria sairastavan ja yhden semialkoholistin luona olla voi, lähinnä säälittää. Faija yrittää, mutta ei vaan enää toimi selväjärkisen ihmisen lailla, mutsi on alzheimerin takia ihan lost cause.

    Anopin vouhkaamiseen oon vissiin tottunu, ennen ärsytti monikin asia, mutta nykysin se keskittyy lähinnä lapsiin ja mä jopa nautin kun saan vähän rauhaa.

    • 9.1

      sanoo

      Varmaan hyvä, jos pystyt olemaan ärsyyntymättä jos et asioiden tilaan voi vaikuttaa – vaikka se surullinen onkin.

      Ja lapsiin keskittyvät anopithan on ihan taivaan lahja. 🙂

Trackbacks

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *