Omasta erinomaisuudestani – näin kolmen lapsen äitinä

kolme lasta

Todistusaineistoa: kyllä, olen oikeutettu titteliin ”näin kolmen lapsen äitinä”.

Blogia kirjoittaessa musta tuntuu, että olen koko ajan tosi lähellä sitä ansaa, että rupean esiintymään kaikkien alojen asiantuntijana ”näin äitinä”. Ja tällainen kolmen lapsen äiti sitä vasta asiantuntija onkin ”näin kolmen lapsen äitinä”. Sitä uskoo tosiaan voivansa sanoa jotain yleispätevää lapsista ja vanhemmuudesta, vaikka tuntee ihan tasan tarkkaan vain ne omat kuvionsa ja hyvin rajallisen kokemuksensa.

Ehkä äitiys nousee päähän siksi, että siinä tehtävät valinnat on itselle niin isoja ja merkittäviä. Jotenkin alitajuisesti sitten haluaa perustella sen, että nämä on Niitä Oikeita Valintoja, koska pelottaa, että jos näin ei olekaan, niin mähän olen ihan epäonnistunut tässä äitihommassa. Tai että jos joku muu pärjääkin ihan hyvin muunlaisilla valinnoilla, niin mä olen tuhlannut ihan turhaan energiaa siihen tuskailuun ja pähkäilyyn.

Yksi yksi syy omien valintojen erinomaisuuden korostamiseen voi olla siinä, että koska se oma lapsi on itselle tärkeintä maailmassa, ja sen monista tekemisistä tulee itselle hyvin tärkeitä (etenkin silloin vauva-aikana, koska ja kenen suolentoimintaa olette muuten seuranneet samalla intensiteetillä?), niin sitä haluaisi, että itsekin olisi yhtä merkittävä lapsensa elämässä. Että ne omat tekemiset ja valinnat todella muovaisi lapsen elämää (hyvään suuntaan tietysti). Mä en yritä väittää, ettei vanhemmilla ja kasvatuksella ole mitään väliä, mutta ehkä myös tämä meidän aika sysää vähän liikaakin vastuuta ja tärkeyttä vanhempien valinnoille ja tekemisille – ja siitä tulee sitten sellainen itseään ruokkiva kierre:”Apua, unikoulu pelastaa tai tuhoaa mun lapseni koko elämän – no, mehän handlattiin se – eli mä siis tiedän miten tää homma toimii – eli kuunnelkaas kaikki ja Tehkää Niin Kuin Minä Sanon”.

Mä en tiedä, olenko mä joskus tulevaisuudessa oppinut niin paljon nöyryyttä, että pystyisin myöntämään, että kyllä, tässä lastenkasvatushommassakin on tullut tyrittyä muutamankin kerran – mutta kappas, taitaa niistä silti tulla ihmisiä kaikista. Aika paljosta luonto ja muut ihmiset kuitenkin pitää huolen. Lapset ei ehkä sittenkään ole sellaisia tyhjiä tauluja, joihin vanhemmat piirtelee tarkkaan miettimänsä ihmisen kuvat. Saa nähdä, mitä mun lapsista tulee, mutta niistä taitaa tulla sitä ihan yhtä paljon musta huolimatta kuin mun ansiosta.

Tuntuu kuitenkin vähän tekopyhältä sekin, jos mä rupean hokemaan että ”mä kunnioitan kaikkien valintoja, jokainen vanhempi on oman lapsensa paras asiantuntija” – enhän mä kuitenkaan oikeasti niin ajattele, kyllä  mä monista asioista tiedän kokemuksen ja lukemisen kautta enemmän kuin joku muu, ja osaisin neuvoakin. Ehkä tässäkin voisi löytyä jostain se kultainen keskitie, jolla mun kokemuksistani voi joku saada ajatuksen siemenen, mutta itsellä pysyisi jalat maassa ja korvat auki toisten kokemuksille.

Uskaltaisinko mä väittää, että tämä omien näkemysten erinomaisuus koskeekin vielä enemmän esikoisen äitejä (vähän niin kuin uskonnoissakin usein juuri kääntyneet on niitä kiihkeimpiä), ja ”näin kolmen lapsen äitinä” mä olisin jo herännyt huomaamaan, että eikä, ihan tosi ne lapset on erilaisia yksilöitä kaikki, eikä niihin voikaan soveltaa kaikkiin samoja systeemejä. Ainakin omalla kohdalla jotain kehitystä tähän suuntaan on ollut todettavissa. Harmi, etten mä ole enää vähään aikaan suunnitellut tällaista ”tusinoittain halvemmalla” perhemallia; miten avarakatseinen ja viisas musta olisi voinutkaan tulla.

p.s. No niin, näin kolmen lapsen äitinä mun pitäisi kyllä jo tietää, että jos istahdan koneen ääreen, niin kun kahden minuutin päästä katson taakseni, on yksi taapero hakenut paketillisen kaurahiutaleita evääksi majaan ja kaatanut niistä aika ison osan majan lattialle, ja toinen on samaisella retkellä pissannut keittiön tiskille ja sen jälkeen pissaisilla sukillaan tepsutellut niissä kaurahiutaleissa. Sen mä voin näin kolmen lapsen äitinä kuitenkin sanoa, että talouspaperilla tämmöiset tilanteet hoituu ihan näppärästi. Ja nyt tiedätte, miksi tämän päivän teksti tulee vasta lasten mentyä nukkumaan.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai seuraa Leluteekkiä facebookissa.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Meillä menee ajatukset jotenkin pelottavan samaa rataa.

    Tänään juuri mietin, että kolmen lapsen äitinä olisi varmaan vinkeetä olla: ensimmäisen kanssa kaikki tuntuu uudelta, kakkosen kanssa alkaa ehkä nähdä jo luonne-eroja ja varoo tekemästä yleistyksiä niin kovasti, mutta kolmannesta alkaa ehkä huomata enemmän myös sellaisia lapsesta toiseen toistuvia juttuja. Että sitten ehkä taas uskaltaisi yleistää.

    Yhdellä tuttavallani on viisi lasta (muistan aina, että seitsemän, joten välillä tulee liioiteltu anekdootti) ja hän sanoi, että on tosi kiva, että keskimmäinen näistä viidestä on älyttömän fiksu ja etevä ja noin. Että jos vaikka esikoinen olisi ollut sellainen, olisi saattanut tulla aivan liioiteltu kuva omista supervoimistaan vanhempana. Olen pitänyt tätä melko lailla omana ohjenuoranani: varmasti meidän valinnoilla on ollut jotain merkitystä, mutta moni asia on sujunut (tai ollut sujumatta, mutta enimmäkseen sujunut) siksi, että lapsemme on sellainen kun on. Hyvä nukkumaan, iloinen, kitsaasti suukotteleva, itsepäinen.

    • 1.1

      sanoo

      Joo, mulle nää oivallukset on tosiaan tulleet vasta nuorimmaisten myötä. Kuvittelin myös, että on vaan normaalia, että lapsi muistuttaa mua monessa asiassa tosi paljon, kunnes sain toisen, joka onkin sitten monessa asiassa ihan vieraan oloinen. Ehkä mun pitäisi hankkia ne 12 lasta, kun lähtötilanteessa ymmärrys on näin olematonta.

  2. 2

    sanoo

    Hiukan näitä samoja asioita olen pohdiskellut itsekin ja lisännyt aina mieleen noustessa erääseen luonnostekstiin, josta sitten koitan poimia asiakokonaisuuksia ja saada jotain järkevää kasaan noihin kasvatusaiheisiin postauksiin.

    Ja vaikka on mielipiteitä ja kokemuksia, niin yritän muistaa ilmaista, että ne ovat minun pohdintoja ja minäkin teen virheitä., Voi – ja paljon teenkin! Kyllä voisin allekirjoittaa sen, mitä esikoisena olen itsekin monesti kuullut (ja kokenut) – että esikoinen on koetin kivi. EI sille mitään voi, vaikka kuinka yrittäisi itse toisin toimia ja asioita etukäteen miettiä.

    • 2.1

      sanoo

      Joo, esikoinen on kyllä erityisasemassa sekä hyvässä että huonossa. Seuraavat saa ehkä vähemmän huomiota mutta myös vähemmän hermoilua osakseen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *