Kirjoitatko pöytälaatikkoon? No mä kirjoitan

Mä aloitin ensimmäisen romaanini seitsemänvuotiaana, reteästi kirjoituskoneella. Viimeisen taisin aloittaa kaksikymmentä vuotta sitten. Yhtään siinä välissä aloitetuista ei ole julkaistu, ja viimeiseen kahteenkymmeneen vuoteen en ole sitten yhtään aloittanutkaan.

Tässä neljänkympin kynnyksellä esikoiskirjailijoista suurin osa rupeaa olemaan mua reilusti nuorempia. Katselen niitä ja ajattelen, että helppoahan se noille on. En tiedä, miksei mulle sitten ollut, tai ole.

Vietin helmikuussa iltapäivän Imagen kirjoittajakoulussa (vähän niin kuin työsuhde-etuna). Elina Hirvonen puhui siellä kirjoittamisen sudenkuopista, ja miten niitä voi välttää. Yksi isoimmista sudenkuopista Elinan mukaan (ja tunnistan tämän täysin) on se, että ei koskaan aloita. Että odottaa, että jostain tulee se Täydellinen Inspiraatio, tulee se Suuri Aihe, tulee se Henkeäsalpaavan Loistava Aloitus, ja sitten, niin sittenhän se kirjoittaminen on ihan helppoa.

Mutta koska niitä ei oikeasti ikinä tule, niin parempi on vain ruveta kirjoittamaan, siitä mistä nyt sillä hetkellä tuntuu, että pitäisi kirjoittaa – tai ihan mistä vain, koska kirjoitettu teksti on kuitenkin aina parempi kuin kirjoittamaton, ja kun jotain on paperilla, tekstiä voi ainakin muokata (siteeraan nyt hyvin vapaasti, tekemäni muistiinpanot on jossain ihan hukassa). Koulutuksen jälkeen mä lainasin Elinan omat romaanit (en jostain syystä ollut lukenut aikaisemmin), ja vähän masennuin; niissä kyllä totisesti oli suuria aiheita ja teksti oli tosi viimeiseen saakka hiottua.

Mutta jotain jäi kytemään. En tiedä, oliko inspiraatio ihan Täydellinen, mutta yksi iltapäivä auringon häikäistessä auton tuulilasin läpi se iski: sisäoppilaitosromaani.

Mä olen tänä vuonna kaivanut 9-vuotiaalle esikoiselle kirjahyllystä mun vanhat tyttökirjat, joista suurin osa on mun äidin vanhoja, ja osa sellaisia, joita mun isoäiti on lukenut. Eevan luokka, St.Ursula-koulun tytöt, Setä Pitkäsääri ja muut. Mä rakastin niitä alakoululaisena (ja olen lukenut ne moninaiset kerrat vielä aikuisenakin), ja kaikkein eniten niitä, missä oltiin sisäoppilaitoksessa. Yksi syy siihen, miksi mä lähdin vaihto-oppilaaksi Ranskaan oli se, että siinä vaihto-ohjelmassa asuttiin sisäoppilaitoksessa. Mä en tiedä, miksi mä en ole aikaisemmin ajatellut, että kirjoittaisin omista sisäoppilaitoskokemuksistani, mutta nyt se tuli kuin valaistuminen: se kirja, joka mun pitää kirjoittaa, on tyttökirja, sisäoppilaitosromaani.

Niinpä mä pari viikkoa sitten istuin illalla keittiön pöydän ääressä, hahmottelin lasten värikynillä aiheita, henkilöitä ja tapahtumia ja naputin sitten pari sivua tarinaa. Kyseessä ei ole se Suuri Aihe (jonka puuttumista mä olen kaksikymmentä vuotta ihmetellyt) ja aloitus oli kaikkea muuta kuin Henkeäsalpaavan Loistava, mutta aloitinpahan kuitenkin. Ja meinaan jatkaa. Vaikka se ei ehkä koskaan valmistu, vaikka se todennäköisesti ei koskaan etene mun koneelta minnekään, vaikka siitä ei ainakaan tule maailmankirjallisuuden merkkiteosta, vaikka sen kirjoittamiseen menee kallisarvoista aikaa. Koska mä haluan olla sellainen ihminen joka kirjoittaa, myös tarinoita, jotka on kirjoitettu vain kirjoittamisen ilosta.

Löytyykö teiltä pöytälaatikkotekstejä?

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Kommentit
    • 1.1

      sanoo

      Ehdottomasti! Heti kun siitä on vähän enemmän kuin ne kaksi ekaa sivua valmiina. 🙂 Mutta mä ajattelin, että kun kerron siitä täällä blogissa, niin vähän painostan itseäni jatkamaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *