”Kirjoitatko sä sun blogia?”

saaressa lasten kanssa

Eikö vielä voi ihan hyvin postata puolukkakuvia? Syksyn lehtiä en ole ehtinyt vielä kuvaamaan

Näpyttelin sähköpostia (lasten filosofiakahviloiden kevään aikatauluja säädetään nyt) ja lapsi tuli roikkumaan koneen viereen. ”Kirjoitatko sä sun blogia?” se kysyi iloisesti.

”No en, mä en olekaan kirjoittanut sitä pitkään aikaan”, mä vastasin. ”Kirjoita nyt!” lapsi yllytti.

”Mä en oikein tiedä, mistä mä kirjoittaisin”, mä sanoin.

”Kirjoita vaikka sun kirjasta. Tai vaikka meidän talosta. Että meidän hella on rikki.” Lapsi mietti hetken. ”Kirjoita sun elämästä.”

Eli kirjoitetaan nyt. ’Mun kirja’ tarkoittaa ihan vain kirjaa, jota luen tällä hetkellä. Anne Tylerin ’A Spool of Blue Thread’. Mukavaa luettavaa niin kuin kaikki Tylerit, amerikkalaisen perheen arkea ja kahden sukupolven suhteita. Esikoinen juuri mietti elokuvia, ja ihmetteli, miksi niissä aina pitää olla jotain ihmeellistä tai pelottavaa, että hän tekisi sellaisen elokuvan, jossa olisi ihan vain tavallista elämää. Tylerin kirjat on juuri sellaisia, niissä on ihan vain tavallista elämää, ja siitä paljastuu pikku hiljaa se tavallisen elämän erikoisuus.

Meidän talo sitten. Se on tämän kirjoittamaan yllyttäneen lapsen mielestä liian valkoinen ja pitäisi muuttaa Espooseen – tai vähintään maalata seinät punaisiksi. Se on sitä mieltä, että Helsingissä talot on liian rumia. En ole raskinut viedä sitä Espooseen katsomaan totuutta.

Tänään kyllä juuri mietin itse, miten tästä tulevasta talvesta taas selvitään. Tässä vaiheessa vuotta edessä on kuusi kuukautta kylmää ja vähintään neljä kuukautta pimeää. Ja talotkin on rumia. Tai siis lapsen mielestä, mun mielestä Helsingissä on paljon kaunista.

Ja hella on tosiaan rikki, siitä kärähti joku elektroniikka (eipä multa olekaan koskaan kaasuhella hajonnut) ja nyt uutta on odoteltu kaksi viikkoa. Tänään mennään mun veljen luokse syömään, tulee vaihtelua uunissa lämmitettyihin karjalanpiirakoihin.

Ja se mun elämä. Siitähän tässä blogissa tosiaan on ollut kyse. Eihän se mihinkään ole hävinnyt. Eikä ole blogikaan. Oletteko te lukijat vielä siellä?

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Täällä ollaan 🙂 Toivotaan, että teidän hella-asiat pian järjestyy ja ettei talvesta tulisi liian pitkä ja pimeä. Terkkuja Khartumista!

    • 1.1

      Emilia sanoo

      Hei, hyvä kuulla että olet! Khartumin talvesta tuskin on tulossa pitkä ja pimeä, että ehkä mä tulen imemään virtuaalista valohoitoa sun blogista. 🙂

  2. 4

    sanoo

    Täällä ollaan! Ja mun blogissa on sulle myös haaste, ehkä jos siitä innostut niin saat jotain uusia ideoita kirjoittamiseen :). Olenkin miettinyt että mitä teille kuuluu, oletko liian kiireinen kirjoittamaan vai tuntuuko sustakin välillä siltä että kaikki bloggaamisen arvoinen on jo sanottu.

  3. 5

    Emilia sanoo

    Kiitos haasteesta! Ja ihan oikein arvattu, osasyinä hiljaisuuteen on ollut kiireet ja yleinen tekstitulvan tyrehtyminen.

  4. 7

    Vilijonkka sanoo

    Hei ja kiva kun kirjoitit pitkästä aikaa! Työelämä tosiaan imaisee ihmisen niin, ettei tunnu aikaa jäävän mihinkään ei-pakolliseen, mikä on kyllä harmi. Olisi kuitenkin hauskaa kuulla teidä kuulumisia ja ajatuksia vaikka siitä työn ja perheen yhdistämisestä (ja mikä siinä sitten lasketaankin elämäksi?) mikä itselläkin on varsin ajankohtainen asia. Tsemppiä syksyyn!

    • 7.1

      Emilia sanoo

      Kiitos. 🙂 Blogi tosiaan on joutunut listalla sinne ei-pakollisten joukkoon – mutta kyllä sitä aikaa sitten on löytynyt kaikenlaiseen muuhun ei-pakolliseen. Jospa blogillekin taas. Tsemppiä myös – jouluunhan on enää kaksi kuukautta, jos haluaa jotain positiivista hakea syksystä. 🙂

  5. 8

    rafi sanoo

    Voi ihana kun kirjoitat blogiasi taas! Kaipasin sitä koko kesän… Se antaa minulle paljon voimaa lukea muusta pienlapsiperheestä (siitä että miten jaksetaan tai ei, myös lukea sun oivalluksia elämästä…).

    Muuten lapsesi kommentista tulee mieleen miten itse lapsena olisin halunnut asua Pariisin rajan sisällä. Asuttiin siis 100 m rajan ulkopuolella kun taas serkut asuivat rajan sisäpuolella. Ja minä ajattelin että se oli se syy miksen ollut onnellinen (jotenkin serkut näyttivät paljon onnellisempia). Toki aikuisena tajusin ettei se siitä johtunut että ne Pariisissa asui. Mutta pienet lapset ymmärtävät elämän eri tavalla

    • 8.1

      Emilia sanoo

      Ja voi miten ihana kommentti, kiitos! Lapsena sitä tosiaan varmaan hakee onneen aineksia ulkoisista olosuhteista – tosin tämä nimenomainen lapsi on kyllä hyvin tarkka arkkitehtuurin suhteen, ja täytyy sanoa, että mä itsekin olen. Lapsena ihaninta mitä tiesin oli kaverin 20-luvun talo lautalattioineen; aikuisena olen sitten saanut sellaisessakin asua ja se oli kyllä juuri niin ihanaa kuin olin ajatellut. Mutta arkkitehtuuri on saanut sittemmin väistyä mm. lisäneliöiden tieltä.

      • 8.1.1

        rafi sanoo

        Aha, jännä että lapsi on kiinnostunut arkkitehtuurista !Oletko selittänyt hänelle paljon vai tuliko se kiinnostus itsestään?

        • 8.1.1.1

          Emilia sanoo

          Se vain kiinnittää usein huomiota taloihin ja niiden yksityiskohtiin – ja ylipäätään havainnoi ympäristöään aika tarkalla silmälllä, joten kaupungissa se tietysti on paljon niitä taloja ja niiden tyylejä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *