Kiitollisuusharjoituksia, osa 2

kaksoset maalaamassa

Maalataan meillä välillä paperillekin.

Kipitettiin pienten kanssa kauppaan ja jumppaan, kun samaan suuntaan kulkenut vanhempi rouva rupesi jututtamaan.

”No oletkos sinä äidin kulta? Ja sieltä tulee toinen – onkos nämä kaksoset?”

”Onhan ne.”

”No siinä on sulla hommaa.” (Ihan kuin olisin käynyt tämän keskustelun aikaisemminkin.) Koska tänä aamuna mun aamiaisen aikana pesukone ja lavuaari oli maalattu vesiväreillä (joita en ole vieläkään löytänyt, eli jossain odottaa yllätys), niin myönsin että onhan niissä.

”Mutta on ne ihania. Minulta on kaksi lasta kuollut munatorveen, meinasin kuolla siihen itsekin. Sitten kuoli mies, niin eipä niitä lapsia sitten tullut. Niin että siksi aina näitä pieniä ihastelen.” Auts. Mitäs tuohon sitten enää sanoisi.

Jäin miettimään, että olenko mä ihan kiittämätön hirviö, kun jaksan nauttia lapsista lähinnä silloin kun kevätaurinko paistaa eikä ole kiire minnekään. Ja miten silloin, kun Anaïs oli vielä sairaalassa ja oli juuri reilun kilon painoisena oppinut itkemään sellaista pientä hiiren vikinää, mä ajattelin, että kun se täältä selviää, niin ikinä ikinä ikinä en sille sano, että älä huuda – ja mitä mä sille nykyään hoen monta kertaa päivässä. Kyllä olisi taas kiitollisuusharjoitusten paikka.

Ehkä mä koetan lohduttaa itseäni sillä, että kun on varaa ärsyyntyä lapsiinsa, niin sehän kertoo juuri siitä, että kaikki on tosi hyvin. Mutta pakkoko silloin on sitten ärsyyntyä?

Seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla

Kommentit
  1. 2

    sanoo

    No joo, mä ainakin tunnen olevani välillä ihan hirviö lapselleni, kun en nauti jokaisesta sekunnista hänen kanssaan. Tai no, mulla on ihan hullun tylsää sen kanssa koko ajan ku oon vaan sairaana kotona (säälipisteitä) ja se on niin tylsä ja vaativa. päivästä toiseen pitäisi rakentaa junarataa, puuh. Onneksi se nyt oppi katsoon kunnolla videoita niin voin olla facessa…

    • 2.1

      sanoo

      Eläköön videot! 🙂 Meillä niiden katsomista rajoittaa vaan se, että niitä katsotaan tietokoneelta – se on siis pois _mun_ ruutuajasta. Hmm, se onkin varmaan ihan hyväksi meille kaikille, en ehkä hankikaan sitä tablettia.

  2. 3

    sanoo

    Mutta toisaalta niin ihanaa, että pienestä hiiren vikinää itkemään oppineesta kilon vauvasta on kasvanut nuori ja reipas ja äänialaltaan kehittynyt tyttö, jota pitää kieltää huutamasta. Ajatuskin ihan salpaa hengen, ainakin minun henkeni, ainakin tänä aamuna.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *