Kiitollisuusharjoituksia – että sellainen päivä

Kaksoset päiväunilla, isosisko askarteli hienon sydämen.

Pienten päiväunien aikana esikoinen askarteli rauta- ja villalangasta.

Mietin tänään erilaisia eritteitä kodin tekstiileistä huuhdellessani, että olisi hyvä hetki aloittaa sellaiset Pollyanna -tyyliset kiitollisuus-harjoitukset.  ”Oi kun kiva, että lapsi oksensi päälleni – nyt pysyi sängynpeitto puhtaana!” Oli nimittäin taas yksi niitä päiviä. Mä menin eilen liian myöhään nukkumaan – yhdeltätoista siis – ja aamulla olin valmiiksi väsynyt ja lyhytpinnainen.  Yksi lapsista oli sen verran kipeä, ettei päässyt ulos, mutta jaksoi kyllä mellastaa sisällä. Toisella kuume nousi, ja seurauksena oli valitusta ja kaksi oksennusta sohvalle. Kolmas oli täysissä voimissa eikä siis nukkunut päiväunia, vaan riekkui puolitoista tuntia sängyssään mun istuessa tyhjänpanttina siinä vieressä. ”Päiväunien” jälkeen mun sanellessa kauppalistaa miehelle puhelimessa kyseinen lapsi kävi kiskomassa peitot ja lakanat yhdestä sängystä ja siellä riehuessaan kolautti huulensa halki. Veret se sitten sylki siihen sänkyyn. Kun tämä oli siivottu asetuttiin katsomaan luontodokumenttia, jolloin kipeä lapsi oksensi mun päälle.

Mutta niistä kiitollisuusharjoituksista. ”Gratitude” on sana, johon törmää tosi usein amerikkalaisia äitiblogeja lukiessaan. Joka ilta esim. kirjataan ylös, mistä kaikesta on kiitollinen sinä päivänä, tai eteisessä on vaikka joku purkki johon voi kirjoitella lapuille asioita, joista on kiitollinen. Mä en oikein tiedä, miten suhtautua tähän kiitollisuushommaan. Ensimmäiseksi kyynikon mieleen tulee siis Pollyanna. Toisaalta mä heti mielessäni tuhahdan, että niillä amerikkalaisilla blogiäideillä ei ole aavistustakaan siitä kuinka kiitollisia niiden pitäisi olla siitä, että elävät sellaista amerikkalaisen blogiäidin elämää. Sitten ajattelen, että niin, mun olisi kyllä myös syytä olla melkoisen kiitollinen, ihmiskunnan mittakaavassa mä kyllä itsekin kylven jossain siellä kermakakun huipulla. Mutta miksi musta sitten tuntuu, että kiitollisuus on yhteiskunnallisen kehityksen jarru? Naisten asema tulee ensimmäisenä mieleen: ”No mitä te Suomessa valitatte tasa-arvosta, olisitte kiitollisia, kun teillä on asiat niin hyvin.”

Koetin miettiä, mitä kiitollisuudella oikein tarkoitetaan. Ilmeisesti se on sitä, että on tyytyväinen siihen, mitä on saanut ja mitä on – ehkä myös sitä, että tunnustaa kiitollisuudenvelkansa sille, jolta on tämän hyvän saanut. Epäkiitollinenhan on se, joka ei ole tyytyväinen asemaansa, joka on sitä mieltä, että olisi ansainnut enemmän, että on oikeutettu parempaan. On vaikea olla kiitollinen siitä mitä on, ja samaan aikaan vaatia parempaa (kuten nyt vaikka tasa-arvoa Suomessa). Ranskalainen sananlasku ”bien est l’ennemi du mieux”, eli vapaasti suomennettuna ”’ihan ok’ on ’parhaan mahdollisen’ vihollinen” osuu juuri tähän. Ihan ok on vain ihan ok,  kun siihen on päästy, niin pyritään eteenpäin. Täydellisyyttä ihmisten asioissa ei saavuteta, mutta paras mahdollinen voi olla tavoitettavissa.

Mutta jos palataan henkilökohtaiseen elämään. Silloinhan kiitollisuus tyytyväisyytenä omaan elämään ja jonkin paremman hinkuamisen hillitsemisenä voisi olla sellaista mielenrauhaa, jota lähes kaikki uskonnot markkinoivat. Ehkä mä olen keski-ikäistymässä, mutta ehkä amerikkalaiset blogiäidit on oikeassa, ja positiivinen elämänasenne on hyvä asia. Ketä se hyödyttää, jos mä ärsyynnyn lasteni sotkuista ja valituksesta, sen sijaan mulla itselläni on mukavampi olla, jos ainakin sotkujen ja valituksen välissä keskityn olemaan iloinen siitä, että lapset ylipäätään on siinä, ja mulla on mahdollisuus olla niiden kanssa. Kunhan muistan, ettei mun tarvitse olla kiitollinen siitä 80 sentin eurosta.

p.s. No niin, nyt sitten luin netistä, että kiitollisuus takaa myös paremmat unet. Että nyt lopetan höpöttämisen tästä kiitollisuudesta ja menen vain kiitollisena nukkumaan. Huomenna voi taas olla yksi niitä päiviä.

Ei kommentteja.

Trackbacks

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *