Ei ole kettua karvoihin katsominen

Onko teillä joskus sellainen tunne, että nyt en kuulu joukkoon? Me oltiin sunnuntaina kavereiden kutsumina piknikillä. Mulle selvisi vasta Alppipuistoon saapuessa, että kappas, täällähän on käynnissä Vadelma Fest, iloinen pieni festivaali. Väkeä oli juuri sopivasti ja tosi paljon lapsia.

kasvomaalaus kettu

Kettu. Vaihe vaiheelta kuvat löytyvät alempaa, kunhan ensin tässä horisen muuta.

Mutta ihan hyvä etten tiennyt etukäteen, muuten mä olisin voinut ottaa paineita siitä, että mä en kantanut lapsiani puistoon sateenkaaren värisessä kantoliinassa, kuljettanut niitä laatikkopyörällä (tai edes pyörän lastenistuimessa) enkä lykännyt niitä 80-luvun plyysisissä pitsillä tuunatuissa lastenvaunuissa. Mä en myöskään ollut pakannut lapsille evääksi lähileipomon luomusämpylöitä ja tuoreita hedelmiä vaan ne veti kaksin käsin pringlesiä ja pillimehua. Enkä mä ollut pukenut niitä kotimaisen pienvalmistajan sukupolineutraaleihin luomupuuvillaisiin vaatteisiin, eikä mun pojalla ollut edes pitkää tukkaa, ponnarilla tai muutenkaan.

Kunhan piikittelen, enkä tiedä, onko mulla siihen niin varaa. Jostain vanhempieni kellarin kätköistä löytyy varmasti kuva-aineistoa sieltä kahdenkymmenen vuoden takaa, jolloin mä vaelsin samaisessa puistossa omin käsin batiikkivärjäämässäni intianpuuvillassa, tukka sentin sängellä ja paljain jaloin. Ehkä mulla siksi olikin niin hassu olo, koska silloin aikoinaan mä varmaan ajattelin olevani sellainen sateenkaaren värinen pelkkiä luomusämpylöitä tarjoava äiti.

Sen sijaan oli siis niitä sipsejä, ja esikoisella ehkä kesän kamalin päivän asu -valinta, jolla olisi heti päässyt palkintosijoille Ostariprinsessa -kilpailussa (jota ei siis näillä festareilla järjestetty): pinkit pyöräilyshortsit ja ylikansallisen vaateyhtiön hieman kauhtunut vaaleanpunainen logo -t-paita. Eikä ne toiset kaksi olleet paljon parempia. (Ja kuvia en esittele, tekosyy on se, että toinen taapero oli onnistunut jumittamaan kameran). Mulla itselläni oli intianpuuvillan sijasta tällaisen humanisti / kotiäidin virka-asu: silmiinpistämätön kesähame (ja alla tietysti legginssit), marimekon paita, ei rastoja eikä sänkeä vaan ylikasvanut ihan kampaajalla leikkautettu tukka.

Vähän mä jäin miettimään, mitä on tapahtunut. Mä luulen, että vastaus on, että mä olen yksinkertaisesti laiskistunut. Tai asioiden tärkeysjärjestys on muuttunut. Periaatteet ja ideaalit on hieman kauhtuneet vuosien myötä  (ei nyt kuitenkaan toivottavasti ihan täysin kadonneet), mutta ennen kaikkea on kadonnut halu ja tarve julistaa niitä ulkoisella olemuksella. Ei musta jakkupukunaista ole tullut, mutta sellainen tavallinen.

Sinänsä musta on tosi kivaa, että Helsinki on nykyään niin paljon värikkäämpi kaupunki kuin vielä silloin 20 vuotta sitten. Ja kyllähän munkin ulkomuodosta tosiaan voi lukea jotain myös siitä, millainen ihminen mä olen, ja mikä mulle on tärkeää – sen siis näkee ensi silmäyksellä, että tyylikkäät vaatteet ei ole mun elämässä ykkössijalla. Mutta hei, vaikka nyt ei oma ja lasten stailaaminen mennyt ihan nappiin, niin oli meillä kuitenkin puiston hienoin kasvomaalaus: ehta kettutyttö. Ja tässä siis ohjeet sen tekoon (alkuperäinen malli löytyi tietysti Pinterestin kautta):

kasvomaalaus kettu

Ensin keltaista nenään ja silmien yläpuolelle.

kasvomaalaus kettu 3

Sitten oranssi keltaisen ympärille.

kasvomaalaus kettu

Valkoista korviksi ja poskiin.

kasvomaalaus kettu

Mustat yksityiskohdat, karvoja ympäriinsä, kuononpää, korviin reunat ja silmien päälle. Ja tuima (tai ovela) katse.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai seuraa Leluteekkiä facebookissa.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Mä olen ulospäin niin tavallinen kuin voi olla. Keski-ikäinen äiti -prototyyppi 🙂 Mutta kyllä täällä äitiuniformun ja ylikasvaneen kampauksen alla päässä pyörii kaikenlaista edelleen. En vaan näköjään minäkään jaksa pyrkiä sitä vaatevalinnoillani tai säännöllisillä kampaamokeikoilla korostamaan.

    Mutta on puolensa siinäkin, että pääsee aina ajoittain yllättämään jonkun jollain vähän erikoisemmilla periaatteilla tai ajatuksilla. Yllättäminen ei yhtä hyvin onnistu niiltä jotka hyvin selkeästi pukeutuvat ajatuksiinsa ja ideaaleihinsa.

  2. 2

    sanoo

    Hyvä postaus, ihanalla kettutytöllä höystettynä!
    Me suunniteltiin menevämme sunnuntaina Kallioon Skidit-festareille, kunnes ystävä kertoi olevansa siellä töissä valokuvaamassa LASTEN KATUMUOTIA! Siis kääk. Paineita paineita.

  3. 3

    sanoo

    Tää oli tosi hyvä kirjoitus, linkkasin eteenpäinkin kun herätti niin paljon ajatuksia!

    Olen miettinyt paljon noita ihan samoja kuvioita. Että me äiteinä arvioimme muita ja olemme arvioinnin kohteena, jatkuvasti. Ja kaikki valinnat mitä teemme, ovat jossain mielessä ”poliittisia”, vähän kuten kultaisella 70-luvulla. Se, miten kuljetat lasta ei sinällään edes riitä. Jokaisessa kuljetustavassa on olemassa tavisversio ja hifi-versio. Me kantoliinailimme yhdellä ainoalla for dummies -liinalla, mutta juuri toissapäivänä kuuntelin Intian leikkipuiston ruokajonossa kun kaksi äitiä keskusteli tietyn kudotun kantoliinan ”juhlapainoksista”, heillä oli omiin silmiini ihan samanlaiselta näyttävät liinat, joissa oli kuitenkin ilmeisesti joitain eroja jotka heille näyttäytyivät aivan selvinä. Tai nyt vaikka se, millaisen potkupyörän hankkii, puisen vai metallisen. Tai työntääkö lapsiaan halpismatkarattaissa vai Bugiksissa? Joskus ihan ärsyttää se, kuinka tarkasti näen asioita äideistä näiden käyttämien lastenhoitovälineiden perusteella, etenkin kun tiedostan, etten välttämättä edes ole oikeassa. Ja samalla kumpuaa tarve sanoutua kaikesta irti, etenkin kun lasten kautta oman yhteiskuntaluokkansa/vaihtoehtoisuutensa ilmaiseminen tuntuu joskus tosi haljulta.

    Kävin esikoiseni kanssa taannoin kamalan viivytystaistelun maailman hirveimmästä lippiksestä. Isovanhemmat toivat Wienistä tuliaisiksi pinkin, glitterillä ja brodeerauksilla sekä silkkinauhalla koristellun lippiksen, jossa lukee Prinsessa Sissi. Neuvoteltiin, että se on ”juhlalippis”. Onneksi kolmevuotiaan muisti on lyhyt.

    Niin joo ja kiitos ”ostariprinsessa”-termistä. Kuten ehkä huomasit, omin sen heti käyttööni Facebookissa 🙂

    • 3.1

      sanoo

      Joo, nää lastentarvikkeiden saamat merkitykset on kyllä jännä juttu, mä en ennen lapsen saamista (tietenkään) ollut osannut moista kuvitellakaan – vaikka siis ehkä kuvittelin itseni sellaiseksi sateenkaaren väriseksi äidiksi. Ja mielenkiintoistahan se on myös, koska se coolein /tiedostavin / ihan vain totta kai paras malli tai merkki on kyllä yleensä myös se kallein, ja usein niin kallis, että ei esim. meidän perheessä mahdu budjettiin.

      Ekan varsinaisen haalaritalvensa esikoinen kulki sellaisessa tosi halpiksessa ja pari vuotta vanhassa haalarissa (ihan käypä se oli noin muuten, juntin näköinen vain), ja koska mä juuri siinä vaiheessa rupesin oivaltamaan näitä eroja ja bongasin merkkihaalareita puistossa, niin vannoin itselleni, että ekasta palkastani mä ostan sille makeimman mahdollisen haalarin. Niin kuin sitten ostin.

      Täytyy myöntää, että mä en kyllä tiedä mitä olisin tehnyt prinsessalippiksen kanssa. Tosin toi Sissi tuo siihen ehkä jo hitusen uskottavaa ironiaa – pelkkä prinsessa -teksti olis vielä sietämättömämpää. Sitten se olisi vain ostariprinsessa. 😉

  4. 4

    sanoo

    Loistava kirjoitus! Stereotypiat ovat joskus niin herkullisia korostaessaan ilmiöitä. Itse olisin varmaan kokenut samanlaista porukkaankuulumattomuuden hilpeyttä. Lueskelen vanhoja kirjoituksia, hyviä ovat!

Trackbacks

  1. […] etten päässyt, koska mähän olisin vain ottanut paineita lasten vaatteista ja tyylistä (kuten viime viikonlopun festareilla.) Enkä kuitenkaan olisi päätynyt yhtä omaperäiseen asukokonaisuuteen kuin nämä kotirintaman […]

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *