Kaksoset karkuteillä, osa 372

Viime viikolla ne on taas juosseet, nimittäin karkuun. Lähteekö teidän taaperot juoksemaan ihan päättömästi minne nenä näyttää? Mä en ollenkaan muista tällaista vaihetta eläneeni esikoisen kanssa, vähän epäilen, että tämä on joku kaksosten tuplabonus taas.

Sitähän ensin seisoo ihan muina naisina ja koettaa huikata sillä tavalla nonchalantisti että no niin, juoksepa nyt takaisin tänne päin, kuinkas nopeasti pääset, koska kaikilla kielloillahan on tällaisissa tapauksissa tasan päinvastainen vaikutus. Jossain vaiheessa kuitenkin lapsen juoksu saavuttaa sen kriittisen pisteen, jossa on pakko lähteä perään ja lujaa, jotta ehtii saavuttaa sen ennen kuin se katoaa näköpiiristä / ehtii autotielle / kerkeää sen matkamuistokojun kimppuun. Tän kriittisen pisteen arvioiminen on melkoinen taitolaji, jossa pitää ottaa huomioon maasto, oma vaatetus ja kunto ja lapsen motivaatio.

No viimeistään siinä vaiheessahan se toinen taatusti jo kirmaa samaan suuntaan. Tosin tällä viikolla ne on juosseet nimenomaan samaan suuntaan, enkä ole viitsinyt muistuttaa niille, että pidemmälle pääsisivät jos lähtisivät eri suuntiin. Ilmeisesti kaksoset ei olekaan luontaisia peliteoreetikkoja niin kuin mä olen aikaisemmin olettanut.

Sitäkin mä olen miettinyt, miten ne kaksosten vanhemmat selviää, joilla ei ole sopivasti vanhempaa lasta. Mähän nimittäin ankkuroin sen ensimmäiseksi kiinnisaadun esikoisen käteen ja käsken pitää paikoillaan kun lähden juoksemaan toista kiinni. Toinen mahdollisuus olisi nimittäin sitoa se omilla vaatteillaan lähimpään pylvääseen, tai sitten raahata sitä vauhdissa mukana, ja kumpaakin metodia voisivat ohikulkijat ja lastensuojelu karsastaa. Tai sitten pitäisi vain luottaa siihen, että oma kunto kestää kauemmin kuin lasten ja juosta niitä vuoronperään kiinni siihen saakka että ne ei enää jaksa karkuun. Tähän mä en kuitenkaan oikein uskalla luottaa.

Että jos meistä ei vähään aikaan kuulu mitään, niin se johtuu vain siitä, että mä olen arvioinut sen kriittisen pisteen hitusen väärin ja me juostaan jossain pitkin Tukholman eteläisiä esikaupunkeja. Menin nimittäin syyslomaa kunniaksi varaamaan meille risteilyn, ja koska varasin sen ennen tämän juoksuinnostuksen alkamista, niin mies ei edes ole lähdössä mukaan.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

20131021-123521.jpg

Kommentit
  1. 1

    bleue sanoo

    Ai kamala :D! Ei sais kyllä nauraa mutta :D! Toivon teille silti erittäin mukavaa matkaa Tukholmaan, toivottavasti reissun anti jää piristyksen puolelle, vaikka onhan nämä reissut aina vähän semmottii riskipelejä :D.

  2. 3

    sanoo

    Mun yksi kaveri, joka sattuu olemaan kaksosten äiti ja samalla ainoa vanhempi sanoo, että tiukan paikan tullen lapset lähtevät aina juoksemaan lujaa ja eri suuntiin. Eli kunto pysyy kovana, kun yrittää pysyä perässä. Sulla on kyllä kovasti apua esikoisesta! 🙂

  3. 4

    sanoo

    I hear you. Meillä P on täysin sietämättömässä vaiheessa karkailuineen – viikko kaks sitten juoksi mereen (sukelsi ihan komeesti vk-haalarissa, koska minä kuvittelin että ”kyllä se siihen rantaviivaan pysähtyy… eiku voi helvetti ei pysähdykkään). Jos mulla ois tällaisia itsetuhoisia kääpiöitä kaks niin sitoisin ne ainakin toisiinsa, ehkä myös itseeni kiinni. Tai lyhtypylvääseen.

  4. 5

    sanoo

    Ei tarvita edes kaksosia. Muistan ajan, jolloin Sokoksen kahvilasta lähtö meni vakiosti niin, että 4-vuotias kirmasi äkkiä ovista kaupan leluosastolle, 4-vuotias syöksyi aivan päättömänä vain jonnekin mutta varmasti eri suuntaan kuin isosisko, ja minä seisoin vauva käsivarella miettien, jätänkö vauvan yksin rattaisiin (ei vaunuihin, hänhän kulki liinassa eikä meillä ollut tuplarattaita) ja juoksen perään, ja jos juoksen perään niin kumman perään juoksen. No, kun harjoituksen toistaa sitkeästi viikottain, niin se tulee jo selkäytimestä, ei tartte miettiä. Paitsi sitä, kannattaisko pysyä kotona jos se on aina noin hankalaa. No, viikon päästä kaipaa kuitenkin ite ihmisten ilmoille 😉 Hyvää reissua teille!

    • 5.1

      sanoo

      Ai nyt mulla on kuitenkin kaksi nelivuotiasta ton kommentin mukaan. Ei, kun se päätön kirmaaja oli 2v.

    • 5.2

      sanoo

      Tätä mä olen aina epäillyt, että pienet ikäerot voi joskus olla vielä hankalampia kuin kaksoset. Mutta tässä kyllä toimii tosiaan joku erittäin nopeavaikutteinen ”aika kultaa muistot”, koska sitä aina kuvittelee, että ”eihän se nyt niin mahdotonta ole, hyvinhän se sitten viimeksikin sujui…”

  5. 6

    Vilijonkka sanoo

    Joo, sympatiat täältäkin. Mulla oli joskus samantapainen ”kokoonpano”, kun oli hoitolapsi saman ikäinen kuin silloinen kuopus. Onneksi olivat sen verran pieniä, että pystyi laittamaan pienemmät tuplarattaisiin, eivätkä vielä juosseet kamalan kovaa… Mutta joskus kyllä ihmettelen miten perhepäivähoitajat toimii, että ne saa 4-henkisen lapsilauman kulkemaan siistissä rivissä puistoon ja takaisin/ kerhoon ja takaisin/ jne joka päivä monta kilometriä. Tai miten ne ylipäätään selviää sinne ulos joka päivä niin aikaisin…

    • 6.1

      sanoo

      Joo ei ymmärrä. Ajattele sitä kun eteisen lattialla on ne neljä haalaria ja neljä lasta, kaksi kertaa päivässä (tai pitäähän ne riisuakin, eli neljä kertaa). Ja kurahousut.

      Vein lapset yksi päivä myöhemmin kouluun, ja ne ehti juuri mukaan ulkoiluun: kaikki otti nätisti kiinni omasta lenksustaan köydessä, ja kulki sievässä jonossa kadun yli. Mähän en saa edes pitää kädestä – paitsi tietysti silloin jos kädessä on jo sateenvarjo tai kauppakassi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *