”Ja mitään perhekahvila -mammaa musta ei ainakaan tule!” Osa 2

Eilen mä kirjoitin niistä peloista, joita itse kullakin on vanhemmuuteen liittyen, siitä millaiseksi pelkää muuttuvansa (täällä). Täähän on vähän kuin jos mulle yhtäkkiä syntyisi vahva biologinen tarve hankkia asuntovaunu. Pakko saada asuntovaunu, mä todellakin haluan asuntovaunun enkä voi enää kuvitella elämääni ilman asuntovaunua. Mutta sitten mä katselen ympärilläni ihmisiä, joilla on asuntovaunu, ja mietin, että no huh huh, tollanenko mustakin sitten tulee, onko mun pakko ruveta käyttämään crocseja ja tykkäämään myös grillaamisesta, jos mä nyt hankin sen asuntovaunun. Haluanko mä, että muut ihmiset mut nähdessään ajattelee, että tossa on taas yksi sellainen crocseja käyttävä, grillaamisesta tykkäävä asuntovaunun omistaja. (Ja crocseja käyttävät, grillaamisesta tykkäävät asuntovaunun omistajat ei nyt loukkaannu, mä en ole missään vaiheessa sanonut, etteikö kaikkien ihmisten kannattaisi tavoitella crocseja käyttävää, grillaamisesta tykkäävää asuntovaununomistajuutta.)

Mä väittäisin kuitenkin, että ulkopuolelta katsottuna kaikki porukat näyttää epäilyttäviltä. Jätetään asuntovaunun omistajat ja ajatellaan vaikka mummoja. Kaikilla on käsitys mummoudesta ja siitä, mitä mummot tekee ja miltä ne näyttää, enkä usko, että meistä kovin moni on ajatellut rupeavansa sellaiseksi mummoksi (Valeäiti tässä hiljan pohtikin, millaisia mummoja meistä tulee). Mutta todennäköisesti myöskään suurin osa mummoista ei tunnista itseään siitä kuvauksesta, ja on ihan tyytyväisiä omaan tapaansa toteuttaa mummoutta. Sama juttu äitiyden kanssa. Kun siihen lopulta itse humpsahtaa sisälle, siitä omasta äitiydestä voi tosiaan tehdä itsensä näköistä – vaikka se sitten olisi vähän erinäköistäkin, kuin mitä oli alunperin ajatellut.

lapanen

Ja mites tämä tähän liittyy. No, sain lapasenkin alkuun samalla, kun mietin tätä eteenpäin ja nukutin lapsia. Tehopisteet mulle.

Mä olin siis viettänyt muutaman yksinäisen vuoden esikoisen kanssa hiekkalaatikon reunalla, koska en halunnut, osannut enkä uskaltanut mennä syvemmälle siihen leikkipuistoelämään. Kaksosten synnyttyä me muutettiin uuteen kaupunginosaan ja mä päätin, että yksinäisyys loppuu nyt.  Niinpä mä sitten menin leikkipuiston taaperokerhoon ja perhekahvilaan, nipistin itseäni, vedin syvään henkeä, ja aloitin siitä, että esittelin itseni ja lapset kaikille.

Ja kyllä, nykyään mulla sitten on toisinaan marimekon raitapaita ja likaisena roikkuva puolipitkä tukka ja mä olen varmaan vaihtanut kokemuksia vaippaihottumasta, ihan niin kuin mun kauhukuvissa. Mä en ole vain perhekahvilan kävijä, vaan tänä vuonna myös meidän perhekahvilavastaava (kun annat pikkusormen ja niin edelleen). Mutta nyt puistossa on aina joku, jonka kanssa mä voin jutella jos mieli tekee, melkein joka kauppareissulla tavataan tuttuja ja tuntuu, että me kuulutaan tänne, tämä on meidän pala kaupunkia. Meidän lapset menee muualle hoitoon ja kouluun tuon isänkielen takia, mutta niille jotka pysyttelee samoilla kulmilla, on kyllä tosi kiva tuntea jo ennestään päiväkoti- ja luokkakavereiden vanhempia – ja lapsille on kiva olla jo valmiiksi kavereita.

Sitähän sanotaan, että naiset kertoo synnytysjuttuja niin kuin miehet armeijajuttuja. Mä jatkaisin vertausta niin, että leikkipuisto on kotivanhempien armeija: paikka jossa kohtaa oman sukupolvensa ihmisiä kaikenlaisilta elämänaloilta ja kaikkien kanssa on tultava toimeen. Peruskoulun jälkeenhän elämästä tulee aika lokeroitunutta. Opiskelupaikkoihin, töihin ja harrastuksiin valikoituu tietyn tyyppisiä ihmisiä.

Monesti äitikammoiset äidit valittavat, että toisten äitien jutut pyörivät vain niissä lapsissa (ihan niin kuin mä pelkäsin vaippaihottumakeskusteluja), mutta näinhän se on kaikissa piireissä, jutut pyörivät niissä yhteisissä puheenaiheissa. Eikä siinä ole mitään pahaa, se helpottaa kanssakäymistä. Aikuisiän ystävyydet syntyvät (ja usein myös kuolevat) niiden roolien kautta, mitä meillä on elämässä. Vain lapsena ja nuorena oli mahdollisuus ystävystyä kokonaisena ihmisenä, tutustua toisen kaikkiin puoliin ja pitää yhtä siksi, että – no, siksi että ollaan ystäviä.

Usein ihmiset vanhempainvapailla kaipaa töistä etenkin niitä työkavereita. Kannattaa hankkia uusia. Kollegoja löytyy sieltä puistosta ja kerhoista, ja ihan niin kuin työkavereissa, niissä on se hyvä puoli, että niitä tapaa siellä samassa paikassa joka päivä ilman että tarvitsee erikseen säätää treffejä ja keksiä tekemistä.Mikään ei kuitenkaan estä syventämästä leikkipuistotuttavuuksiakaan. Kun on aikansa puhunut päiväunista, sormiruokailusta ja avorattaista voi ruveta tunnustelemaan maaperää kuntauudistuksella tai viimeisellä lukemallaan kirjalla (jos se on jotain muuta kuin Lapsikirja)

Tarinan opetus on ehkä siinä nöyryydessä. Ei kannata myydä periaatteitaan. Mä en edelleenkään kutsu ketään mammaksi (paitsi jo edesmennyttä isomummoani). Kaikista periaatteista ei kuitenkaan kannata pitää kiinni kynsin hampain, silloin voi monta hyvää hetkeä mennä ohi. Niinpä mä taas maanantaina suuntaan perhekahvilaan, ja istun ringissä toisten äitien kanssa. Tukan voisin ehkä tällä viikolla pestä.

Käyttekö te leikkipuistossa tai perhekahvilassa? Oletko tutustunut siellä ihmisiin?

Seuraa bloglovinin kautta tai blogilistalla

Kommentit
  1. 1

    Laura Sadinsalo sanoo

    No ihan ensimmäisenä luulin kutimen olavan viittaus suloisiin kotojamummoihin. Me käydään välillä avoimenvarhaiskasvatuksen kerhossa, eli avoimessa 🙂 Ja kesäisin puistoissa. Ja siinä olet oikeassa,että ne kantavimmat ystävyyssuhteet solmitaan lapsina tai nuorina 🙂 Mutta tosiaan täällä Kymissä vieraspaikkakuntalaisena usein mietin ystäviä. Onneksi tosiaan myös äitikavereista voi tulla ystäviä.Ihan oikeita. Niin ja oleskelemalla näissä äitipaikoissa annan ainakin lapsilleni mahdollisuuden tutustua ja kenties ystävystyä toisten lasten kanssa 🙂 Kuka tietää,ehkä muutaman vuoden päästä saan kuulla kikatusta meidän poikien huoneen oven takaa kun on ensimmäinen yökylävieras. Oi niitä aikoja Emilia 🙂

    • 1.1

      sanoo

      Oi niitä aikoja. 🙂 Aika monella on muuten varmaan se, että muuttaa lasten syntymän aikoihin, ja silloin musta leikkipuiston ja muiden aktiviteetit on kyllä hyviä tutustumispaikkoja – ainakin niille lapsille. Anaïsin parhaat kaverit on koulusta, eli akselilta Kulosaari-Myyrmäki-Katajanokka, joten niitä ei koulun ulkopuolella kovin usein nähdä. Siksi on kiva, että kotinurkilta on kuitenkin tuttuja piha- ja puistoleikkeihin – ja musta on kiva, että ne on munkin tuttuja.

  2. 2

    sanoo

    Tykkäsin hirveästi tuosta nöyryysajatuksesta. Ja siitäkin, että miettii, mistä periaatteista ei oikeasti halua luopua, ja joustaa muiden kohdalla. Kurjaahan se elämä on, jos ei ikinä taivu kompromisseihin.

    Mulla ei kyllä ole yhtään lapsuudesta periytyvää ystävää aktiivisesti elämässä, enkä niitä oikeastaan kaipaakaan. Mulle on ihan ok, että sosiaaliset suhteetkin tavallaan elää muun elämän mukana 🙂

    • 2.1

      sanoo

      Mä olen kehitellyt tätä ”elämä on kompromisseja, täytyy vain valita kompromissinsa” -näkemystäni erityisesti parisuhteen saralla. 😉 Kompromissien valinnassa täytyisi vain olla tarkkana.

      Mustakin on ihan ok, että ihmisiä tulee ja menee elämässä, olen ehkä oppinut luottamaan siihen, että niitä aina myös tulee. Ja näin facebook-aikoina on kyllä kiva, että niistä jää ainakin jokin jälki.

  3. 3

    ailuutt sanoo

    Täytyykin varmaan sit tulla perhetyön harjoitteluun sun kahvilaan kun se aika koittaa. Jos kaksoset ehtii kasvaa liian isoiksi, niin ehdit onneksi tehdä tässä vielä uuden!

  4. 4

    sanoo

    Mä lueskelen näitä parhausjuttuja täällä kun kerrankin on aikaa…tai ketut mulla olis, mutta no, luen kuitenkin. 😉 Pakko vaan kommentoida tota mamma-juttua, että mulla oli/on kaksi isoäitiä, joita molempia on kutsuttu mammoiksi ja siksi musta oli ääliömäistä kutsua niin, mutta nyt mä kutsun mun mammakamuja mammakamuiks, koska (sarkasmin lisäksi) äitikaverit kuulostaa niin kuin ne olis mun äidin kavereita. 😀 Ei nyt liity siis muuten hyvään postaukseen, mutta ne osaa mitään järkevääkään kommentoida lyhyesti, mulla oli ja on ennakkoluuloja edelleen itseäni ja äitiyttäni kohtaan. Tuleeko musta lopullisesti ”mamma” kun ja jos saan toisen lapsen joskus. 😛

    • 4.1

      sanoo

      Mun isomummo oli myös Mamma, minkä takia se musta kuulostaa myös vähän oudolta – mutta täytyy sanoa, että niin kuulostaa äitikaverikin. Ja jos mä puhun taaperokerhokavereista, niin sehän kuulostaa siltä kuin mä olisin se taapero. Hmmmm.

Trackbacks

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *