”Ja mitään perhekahvila -mammaa musta ei ainakaan tule!” Osa 1

Lasten saaminen on opettanut mulle jonkun verran nöyryyttä. Lisä ei varmaan tekisi pahaa, ja ehkä jotain olisi tullut ihan iän mukanakin, mutta tuntuu, että erityisesti lasten myötä mä olen joutunut tarkistamaan omia aikaisempia käsityksiäni ja nielemään periaatteitani. Tuli taas mieleen, kun eräänäkin maanantaina kiinnittelin perhekahvilan kahvinkeittäjä -lappua rintaani.

Musta nimittäin ei tod. pitänyt tulla mitään perhekahvilamammaa. Sitten satuin vielä lukemaan Lähiömutsin avautumisen aiheesta, johon tietysti teki mieli nyökytellä ärsyttävästi ja todeta, että niin niin, odota vain, pistänkö sut jo nyt kevään 2014 kahvittajalistalle? Mutta mikäs mä olen mitään sanomaan, kukin taaplaa tyylillään (huomaa viime vuosina opittu nöyryys). Omista kokemuksistani mä voin kuitenkin ehkä sanoa jotain.

Lapset sotkemassa

Ihan hetkeksi istahdin koneen ääreen pohtimaan tätä tekstiä, ja näin siinä kävi.

Mä oletan, että kaikilla äideillä on odotusaikana ajatuksia siitä, millainen äiti itse haluaa olla ja millainen äiti ei ainakaan halua olla. Ja pelkoja siitä, että mitä jos musta sittenkin tulee sellainen äiti, mitä jos se minä, jota olen tässä muutaman kymmentä vuotta katsellut katoaa tai muuttuu ihan tunnistamattomaksi. Että onko ylipäätään pakko muuttua, kun tulee äidiksi. Musta Anu Silfverberg puhui juuri tästä haastattelussa, jossa ruodittiin ”Äitikortti” -kirjaa (kerron, mitä siitä ajattelen, kunhan joskus luen sen).

Ehkä nää pelot korostuu erityisesti meidän kolmikymppisenä (tai vanhempana) äidiksi rupeavien osalta. Äitiys on silloin selkeästi valinta (vaikka tulisi raskaaksi vähän vahingossakin, niin äidiksi ryhtyminen on kuitenkin valinta), ja silloin joutuu miettimään, haluanko tätä todella, ja millaista äitiyttä haluan. Mä oletan, että niillä äideillä, jotka haluaa ja saa esikoisensa parikymppisinä ja on suurperheen äitejä alle kolmekymppisinä, näiden kysymysten vatvomiseen menee paljon vähemmän aikaa. Kolmikymppiselle äidille se ero elämässä ennen ja jälkeen lasten tuntuu myös ehkä vielä suuremmalta. Silloin on jo vakiintunut aikuisen elämä, joka sitten yhtäkkiä pitäisi pistää uusiksi – tai jota ei halua pistää uusiksi.

Mun henkilökohtaiset kauhukuvani liittyi värittömyyteen ja tavallisuuteen. Ja ajattelin, että ne ruumiillistuu perhekahvilamammoissa. Mielikuvissani perhekahvilassa istuu ringissä äitejä (jotka kutsuu itseään ja toisiaan mammoiksi) marimekon raitapaidat päällä, likainen puolipitkä tukka roikkuen ja puhuu lempeällä äänellä vaippaihottumasta. Toinen pelko liittyi sitten superäiteihin, joilla on vimpan päälle trendikkäät vaunut, shabby chic meikit, kampaukset ja vaatteet sekä itselle että vauvalle ja miljoona kaveria ja jotka juttelee niiden kavereidensa kanssa puistossa tai kaupungilla kovaan ääneen ja pätee kaikessa enemmän kuin minä.

No, sitten esikoinen syntyi, keskosena, niin ettei voitu lähteä mihinkään vauvaryhmään sen paremmin raitapaidassa kuin shabby chic meikeissäkään. Ja sitten se yhtäkkiä olikin jo sen verran iso, että sitä piti ruveta ulkoiluttamaan, ja vein sen leikkipuistoon, kun sellainen siinä vieressä oli. Siellä niitä äitejä oli, tosin ei ehkä ihan niitä perhekahvilamammoja eikä niitä superäitejäkään, mutta tuntui, että ne kaikki tunsi toisensa, enkä mä oikein tiennyt, mitä niille olisi voinut sanoa. Niinpä mä vain istuin siinä hiekkalaatikon reunalla ja esitin keskittyväni lapsen leikkeihin.

Mitä sitten tapahtui, siitä kuulette ensi kerralla. (Kiitos Marialle Piilomaan pikkuaasi -vinkistä, täytyy hakea se kirjastosta.)

Millaisia kauhukuvia sulla oli vanhemmaksi tulemisesta?

Seuraa bloglovinin kautta tai blogilistalla

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Nooo, mun ei pitänyt olla mikään hysteerikköäiti, vaan sellanen rento ”lapsi on osa elämää” mutsi, mut vauvavuosi oli kyllä aika rankka ilman harrastuneisuutta. Leikkikenttä/perhekahvilamutsia en edes tiennyt olevan olemassakaan, oon näes maalta eikä siellä ollut 30v sitten mitään sellasia. Mut oon käyny 2 kertaa siellä leikipuistossa, ettei musta sellasta tullutkaan.

    Lastenvaatteisiin en halunnut seota, ja välillä musta tuntuu, et oon antanut pikkusormen, mutten koko kättä. Mammablogin perustin kun olin ollut 5pv raskaana tietäen siitä ite, tosin olin jo 3.kuulla…

    Suurimmat pelot ei oo silti tullut mua vastaan, varsinkin vauvavuoden jälkeen kaikki helpotti ja musta tuntuu nyt et oon minä, en vain äiti! Hyvä mä!

    • 1.1

      sanoo

      Mulla on käynyt kyllä monessa asiassa myös niin, että niistä ”mitä ne niistä haalareista jauhaa?” ja ”ihme imetysintoilua!” -äitityypeistä onkin sitten salakavalasti tullut ihan mua. Ja kai siinä on käynyt niin, että siitä minästä on tullut pikkuhiljaa äitiminä tai toisin päin. Hyvä jos molemmille on tilaa.

  2. 3

    sanoo

    Taalla ulkomailla suhtautumine aitiyteen on taysin painvastaista, kuin kotipaikkakunnallani Koillismaalla. Taalla saa hehkuttaa heti alusta saakka ja postata mahakuvia vaikka joka viikko eri asuissa. Ja aitiydesta saa nauttia ja kaikkea ihastella lapsen mukana. Jotenkin muakin pelotti aitiys viela Suomessa asuessani, ja ajattelinkin n. 26-vuotiaaksi asti, ettei minusta koskaan tulisi aitia. Nyt olen juuri se kevataamu aurinkoisessa Stromsossa (vai miten kuvailitkaan tata yltioromanttista lassyttajaa jossain toisessa blogikirjoituksessasi 😉 ) -aiti, ja taydellisen ylpea siita. Enaa en ajattele, etta lapselleni elaminen olisi jotenkin itsensa unohtamista tai uhraamista tai millaan muullakaan tapaa negatiivista. Minusta tuntuu painvastoin, etta tama onni on maailman itsekkainta 🙂 Vai johtunekko tama itsekkyden epaily Luterilaisesta peruskoulukasvatuksestani… ”Kel onni on, se onnen katkekoon” on nakojaan selkaytimessa, vaikka mielestani typerin mahdollinen sanonta onkin!

    • 3.1

      sanoo

      Toi sanonta on kyllä tosi syvällä tässä suomalaisessa kulttuurissa, mäkin olen miettinyt sitä – ja se on kyllä ihan tyhmä sanonta, niin kuin se yhden onni olisi toisilta pois.

      Mä näen sen lapsille elämisen niin, että se kuuluu siihen pikkulapsivaiheeseen, toisilla pidempään ja syvemmin, toisilla lyhyemmän aikaa ja muun elämän rinnalla, mutta kaikilla se vaihe on – ja hyvä niin, ja ihanaa se on, jos siitä osaa nauttia. Sitten jos elää lasten kautta vielä niiden ollessa nelikymppisiä, niin silloin rupeaisi olemaan aika muistaa itsensäkin…

Trackbacks

  1. […] moista luksuslomaa vietettiin? MLL:n Uudenmaan piirin koulutuksessa Kirkkonummella. Että kyllä se perhekahvilamammaksi ryhtyminen kannatti. Ja puhuttiin me muustakin kuin lapsista – koirista nyt […]

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *