Introvertti erityisherkkä – ja muiden ihmisten kaipuu

erityisherkkä introvertti

Ja mitä illasta jäi käteen? No kyllä muutakin kuin ryppyinen taksikuitti – vaikkakaan ei sellaisia tyylikkäitä blogikuvia.

”Mä olen introvertti, mä viihdyn yksinäni”

Lauantai-iltana syötiin ja istuttiin iltaa blogiäitiporukalla. Tällaisia tapaamisiahan on tapana sitten omassa blogissa hehkuttaa. Mäkin ajattelin hehkuttaa, mutta myös käyttää mukavaa iltaa esimerkkinä siitä, millaista erityisherkän seuraelämä parhaimmillaan voi olla.

Erityisherkät ei siis kaikki ole introverttejä.* Mutta monet (suuri osa) on, ja se on ilmeisesti ihan hyväkin. Erityisherkän ihmisen hermosto kuormittuu kaikenlaisista ärsykkeistä nopeammin kuin ei-erityisherkän, ja koska ihmisiä tavatessa ärsykkeitä vaan tulvii päälle, niin se, että viihtyy ihan hyvin omissakin oloissaan eikä ole koko ajan juoksemassa seuraavan ihmisen luo auttaa pitämään tarpeellisia taukoja; hermosto saa levätä, ja sitten taas jo jaksaakin.

Mä olen introvertti, sen mä olen tiennyt oikeastaan aina, ja aikaisemmin ajattelin, että nää erityisherkkyyden piirteet on sitä introverttiyttä – mutta ilmeisesti ne on siis kaksi eri asiaa. No, mä kuitenkin myös nautin tosi paljon ihmisten seurasta, mikään ei ehkä ole parempaa kuin mukavien ihmisten kanssa juttelu (nyt jäin miettimään olisiko rauhassa yksinään hyvän kirjan lukeminen kuitenkin parempaa – niin, olen siis introvertti).

Taitoa vaatii se, että pitää löytää ne mukavat ihmiset, ja annostella niitä sopivassa määrin – muuten tulee hermostus, ahdistus ja väsy. Useinhan sitä tietää jo etukäteen, että ahdistus ja väsymys siellä illan lopulla vaaniin, ja niinpä mä ainakin olen oppinut aika mestariksi keksimään itselleni (ja muille) tekosyitä, miksi ei tarvitse lähteä tapaamaan ihmisiä. Itse asiassa jo lapsena oli niitä tilanteita, jolloin mä kiemurtelin ovenraossa ja koetin keksiä jonkun tosi hyvän syyn sille, miksi en vain nyt halua lähteä pihalle kaverin kanssa.

”Mutta tykkään ihmisistä!”

Ongelma on se, että syntyy helposti itseään ruokkiva yksin haahuilemisen kierre. Käy nimittäin niin, että kun tarpeeksi monta kertaa selittää itselleen, että itsekseen kotona on mukavampaa, niin sitä unohtaa, että pidemmän päälle yksin kotona on kuitenkin aika yksinäistä. Ja silloin on jo saanut aikaan tilanteen, jossa ihmisten ilmoille lähteminen on joka kerta asteen vaikeampaa. Perheen kanssa eläminen vielä hämää tilannetta, koska silloinhan ei kovin usein ole yksin – ja sitä yksinoloa kuitenkin tarvitsee. Perhe ei kuitenkaan ainakaan mulle riitä ainoiksi sosiaalisiksi suhteiksi.

Mulla on aina kiusaus luistaa sosiaalisista tilanteista, koska niihin liittyy joka kerta myös se väsyttävä puoli. Onneksi hyvät kohtaamiset kuitenkin aina antaa paljon enemmän kuin rasittaa, ja niistä taas voi muodostua sellainen hyvä kierre, joka saa lähtemään ihmisten seuraan sopivassa määrin.

Olennaista ainakin mulle olisi siis osata olla rehellinen itselleni, eli että mä tunnistaisin, milloin on kyse vain sellaisesta luontaisesta lievästä vastahakoisuudesta kaikkea sosiaalista kanssakäymistä kohtaan, ja milloin taas ihan oikeasti olen väsynyt ja ylivirittynyt ja olisi parempi vain ladata akkuja kotona. Tässä mulla on kyllä harjoittelemista.

No, blogiäitiporukalla illallistaminen on sosiaalisia tilanteita ihan sieltä parhaasta päästä. Ensinnäkin, internethän on introverttien paratiisi, koska siellä voi tutustua ihmisiin ihan vain omassa rauhassa konetta naputellen. Niinpä puolitoista vuotta sitten ensimmäisessä tapaamisessa kyseiset blogiäidit oli jo vanhoja tuttuja. Tuttujen tapaaminen on aina helpompaa kuin ihan uusiin ihmisiin tutustuminen. Toisekseen, nyt oltiin rauhassa istumassa keittiönpöydän ääressä, ympärillä ei siis ollut muuta meteliä ja häslinkiä (mitä nyt Periaatteen Naisen tuorein taapero, mutta niin vieraskoreana, että tuskin voi taaperoksi nimittää).

Ja mikäköhän tässä oli pointtina? No, ehkä siis muistutuksena itselleni, että ihmisten tapaaminen on mukavaa, siihen kannattaa panostaa myös (ja varsinkin) kiireisinä aikoina.** Ehkä myös teille ekstroverteille ei-erityisherkille, että tosiaan, ”vika ei ole sinussa, vaan minussa”. Mä tiedän, että mä en aina vaikuta kovin innokkaalta ystävältä, kun tapaamisten ja yhteydenottojen välit venyy – joskus se johtuu vain siitä, että mä käyn niin intensiivisiä dialogeja päässäni, että en huomaa, että oikeassa elämässä ei ollakaan vähään aikaan tavattu, joskus taas siitä, että oma ihmistentapaamisannos on ehtinyt muista jutuista tulla täyteen (esim. töissä).

Kuulostaako tutulta? Vai ihan vieraalta? Mä aina välillä mietin, tekeekö kukaan muu ihminen yhteen illanviettoon lähtemisestä näin monimutkaista ongelmaa.

*Näin ainakin siinä Elaine Aronin kirjassa vakuutetaan, ja ekstroverttejä erityisherkkiä löytyy myös kyselemällä.

**Vaikka Liina, joka ei päässyt paikalle, tuossa juuri epäilikin, että kiireiden jälkeenkin ehtii ihmisiä tavata – kyllä niinkin.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Siis me puhuttiin kaikesta mahdollisesta, miksi me ei puhuttu tästä!? Mä niin allekirjoitan kaiken – ja tiedän että ainakin Saara on samaa sorttia. Olin tosi väsynyt (ja ehkä lievästi krapulainen, kun mitään toleranssia ei ole) sunnuntaina mutta henkisesti kuitenkin ehdottomasti voitolla – on aina ihanaa käydä hyviä keskusteluja samanhenkisten ihmisten kanssa, kiva kun voi vaan nyökytellä kun seura on yhtä älykästä kuin itsekin!
    Mutta tunnistan tuon välttelyn, tekosyiden keksimisen (ah, lapset, vielä kolmen kappalein, ainahan joku niistä on kipeänä…) ja sen uupumuksen, tosiaan oma sosiaalinen elämä on siksi hyvin hiljaista ja valikoivaa. Taidankin blogata tästä! 😀
    Mutta kiitos vielä, kyllä introverttikin piristyy oikeassa porukassa!

    • 1.1

      Emilia sanoo

      Silloin keväällä raflassa taidettiin ainakin sivuta aihetta – sitä juhannusmökkeilyä mm. Mutta nyökyttelyseura on kyllä parasta. 🙂

      Ja lapset on kyllä ihan pahin tekosyy, koska jos niitä käyttää tekosyynä, niin aina sattuu omaan nilkkaan, kun ne seuraavan menon tullen sitten onkin oikeasti kipeänä / äitivajeessa /ylipäätään olemassa.

  2. 2

    sanoo

    Mä oon hyvin samanlainen. Lähteminen voi olla tosi vaikeaa, ja vaikka usein illanvieton jälkeen olen hurjan iloinen, siihen liittyy myös sellainen tietty kiihtymys … joka väsyttää, tietty. Siis ikään kuin olisi humalassa, riippumatta siitä, onko. Mutta mä luulen, että tietyt vähän anaaliset piirteeni juontavat aika suoraan tähän: jos johonkin lähden, haluaisin optimoida tilan rauhallisuutta. (Mihinkään pystybaareihin en enää edes lähde ja yökerhot on muille ihmisille. Huutaminen pahentaa.)

    Harmittaa, kun en päässyt mukaan.

    • 2.1

      Emilia sanoo

      Ensi kerralla sitten. Mutta joo, ajatus illasta baarissa on kyllä aika tyrmäävä, onneksi on tullut niin vanhaksi, ettei tarvitse. Tai no, se olisi sitten ainakin hyvin erityyppinen ilta. Ja mä käyn kanssa aina ihan kierroksilla ihmisiä nähtyäni, kestää aikansa tasoitella.

  3. 3

    sanoo

    Miten huippu teksti ja huippu sinä. Oli niin kivaa, kiitos kun olit. Ja kyllä, mäkin tunnistan itsessäni samaa. Mä keikun ehkä enemmän jossain puolessa välissä, koska toinen osa minusta elää ainoastaan ihmissuhteista, mutta vain niistä, joihin jaksan panostaa. Joskus muinoin kirjoitinkin siitä, että meillekin on oma ambiverttien lokeromme olemassa, koska pitäähän kaikki nyt lokeroida 😉 Mutta kuule, olen kyllä ihan tosi usein jaksanut ihmetellä tätä meidän porukan tutustumista. Että tuhansien blogien joukosta sitä löysi vaan ne omansa ja tässä sitä ollaan. Hullua! 🙂

    • 3.1

      Emilia sanoo

      Meille kaikille on se oikea. 🙂

      Lokeroissa on puolensa ja puolensa, mutta mua lokerointi kyllä helpottaa hahmottamaan asioita. Että hyvä jos voin laittaa sut sinne ambiverttien lokeroon. 😉

  4. 4

    Sonja sanoo

    Hih, mulla on luonnoksissa otsikko erityisherkkä ja ekstrovertti. Tunnistan osittain, ja sitten taas en. Mut tuo sosiaalisten tilanteiden väsyttäminen on tuttua, mut tosiaan sillä erolla et mä janoan niitä tilanteita, mut sit olenkin ihan rikki sen jälkeen tai jotenkin hermostun siinä tilanteessa jos on paljon uusia ihmisiä tai hirveästi hälinää. Ylianalysoin myös jälkeen, tuntuu et jokaisen kanssa olis pitänyt jutella ja huomioinko kaikki ja mitä se tarkoitti kun sanoi niin tai katsoi näin. Tai pahinta, mitä itse sanoinkaan…

    Esikoinen on myös erityisherkkä ja siitäkin ajattelin kirjoittaa jossain vaiheessa. Olen tyypillisesti ajatellut, että hän on hankala, mutta tarvitsee moneen (sosiaaliseen) tilanteeseen sellaista pehmitystä. Vaikka sitten taas onkin tosi reipas ja juttelevainen aikuisille, toisin kuin moni ystävien lapsista on.

    Mielenkiintoinen teksti!

    • 4.1

      Emilia sanoo

      Musta tuntuu, että toi erityisherkkä ja ekstorvertti -kombo on kyllä varmasti vielä väsyttävämpi – näin introverttinä sitä sentään usein tosiaan keksii sen tekosyyn ja jää himaan latailemaan. 🙂 Erityisherkkyys ja hitaasti lämpiävyyshän ilmeisesti on sellainen yleinen pari, ja meillä kyllä sekä minä että herkät lapset ollaan aika hitaasti lämpiäviä sosiaalisissa tilanteissa. Tosin aina välillä mä yllätän itseni olemalla aika reipas, se on sellaista härkää sarvista -asennetta, mitä olen iän myötä oppinut.

  5. 5

    sanoo

    Samaistun. Mä oon aika introvertti, varsinkin jos teen töitä pitempään kotona. Silloin on tosi vaikeaa lopulta lähteä minnekään tai puhua kenellekään, jos ulos onnistun pääsemään. Mutta asiakaspalvelutyössä pääsen semmoiseen sosiaaliseen tilaan, jolloin mun on tosi paljon helpompi olla kaikkialla. Olenkin tästä päätellyt, ettei mun kannata tehdä töitä yksin, enkä aio enää ikinä asua yksin. Jos perhe joskus vaikka vanhuudessa jonnekin kaikkoaa, muutan kommuuniin.

    Mun lapsi on muuten aika erityisherkkä ja todella ekstrovertti. Erityisherkkyyden kanssa pärjätään hyvin, mutta kun perheen kaksi aikuista on introvertteja, on aika vaikea tyydyttää pienen ekstrovertin sosiaalisten suhteiden tarve. No, mutta kohta se voi juosta itsekseen tuolla kyläilemässä.

    • 5.1

      Emilia sanoo

      Joo, ihan kauheinta on kyllä olleet ne kuukaudet, kun olen asunut yksin, hädin tuskin sain enää moikattua kaupan kassaa. Sellainen introverttien mummojen kommuunihan voisikin olla aika antoisa (tai ehkä sinne pitäisi ottaa pari ekstroverttiä elävöittämään).

      Se on kyllä jännää, kun lapsi on selvästi erilainen kuin itse. Mutta näin introverttinä ainakin aina tuntuu, että kyllä ne ekstrovertit osaa pitää itsestään huolen ja löytää seuraa itselleen.

  6. 6

    sanoo

    Se on jännä miten ihmisten seura lopulta on sitten kuitenkin hirveän tärkeää. Vaikka se kirjanluku yksin onkin parasta :D. Mutta heti näin saikulla huomaan, että kun töiden hölinä puuttuu alan ihmetellä vaikka naapurien kanssa postilaatikolla jos ei muuta. Varmaan pitää kuulla äänensä, että tietää olevansa elossa. Ja onhan tämä lapsiperhe-elämäkin omansa, oikeasti täysin omaa aikaa, jonka ylin tähti on hiljaisuus omassa yksinäisyydessä sohvan nurkassa, kynttilän valossa ja kirja kädessä, ne hetket on todella vain hetkiä :). Mutta se on tämän hetken nautinto, hiljainen talo tulevaisuudessa voi olla rankka kokemus sekin. Sitten varmaan kulkee kaiken maailman lukupiirit ja hankkiutuu opiskelemaan kun ei osaa vain olla. Saas nähdä.
    Ihana teidän tapaaminen, jos asuisin siellä, olisin mielelläni mukana… Paitsi jos lapsi olis just kipeenä :D!

    • 6.1

      Emilia sanoo

      Siinä vaiheessa kun talossa pyörii vain yksi tai kaksi ihmistä, niin sosiaalinen elämä tosiaan taitaa nousta ihan uuteen arvoon. Vaikka e kyllä nytkään ihan pelkästään lasten kanssa vietetty aika riitä täyttämään sitä ihmiskiintiötä – niiden kanssa käydyt keskustelut kun kuitenkin on aika omanlaisiaan. Mutta sitten ei vain aina jaksaisi hankkiutua ihan oikeaan aikuisten seuraankaan. Toivottavasti pääset pian saikulta taas töiden hölinään!

  7. 7

    sanoo

    Samaistun ja tunnistan sekä tämän bloggauksen että monen kommentin ajatuksia.

    Pitäisi muistaa olla normittamatta itseään ja piirteitään ja ajattelematta, että on ehkä jossain suhteessa ”outo”. (Kirjoitin itse aiheesta juuri vähän aikaa sitten otsikolla Minä ja Saga Norén, joten paraskin sanomaan…)

    Oikeastihan varmaan mikään yksi yksittäinen piirre- tai temperamentti ei ole edes meidän suht monimuotoisessa yhteiskunnassamme ”vallitseva”, vaan meitä on oikeasti moneen lähtöön. Ehkä näistä pitäisi puhua vielä nykyistäkin enemmän. Monen ihmisen onnellisuus varmasti lisääntyisi, jos he oppisivat tunnistamaan ja hyväksymään esimerkiksi introverttisia tai erityisherkkiä piirteitä itsessään. Ja sitä kautta ehkä paremmin tunnistamaan, mikä sosiaalisuuden muoto ja määrä on juuri heille hyväksi.

    • 7.1

      sanoo

      piirre- tai temperamenttityyppi, piti kirjoittamani. En jostain syystä pysty puhelimella kunnolla editoimaan tekstiä täällä kommenttikentässä.

      • 7.1.1

        sanoo

        Ja se vielä, että meidän lapsistamme yksi on selvästi introverttipiirteinen ei-erityisherkkä ja yksi selkeä ekstrovertti-erityisherkkä. Nuorimmainen ei vaikuta introvertilta eikä erityisherkältä. Meistä vanhemmista en millään osaa sanoa, olemme molemmat jänniä sekamuotoja.

        • 7.1.1.1

          Emilia sanoo

          Mä uskon kyllä myös, että itsetuntemus on noin yleensä vain hyväksi – ja samalla se lisää myös ymmärrystä toisia ihmisiä kohtaan, mikä ainakin on hyväksi. Oman erityisherkkyyden (ja /tai introverttiyden) tiedostaminen varmasti auttaa suuntaamaan ja omaa jaksamista ja keräämään voimia sieltä, mistä niitä saa. Huono juttu se on tietysti silloin, jos siitä omasta piirteestä tulee sellainen tekosyy, jonka taakse piiloutuu kaikissa mahdollisissa tilanteissa, ja päästää itsensä liian helpolla. Se onkin juuri sitä tasapainoilua, jonka kanssa mullakin on vielä tekemistä, että tunnistaa, milloin oikeasti olisi parempi ottaa iisisti, ja milloin voisi ihan hyvin vähän poistua sieltä omalta mukavuusalueelta.

          Ja eikö se juuri ole ihan normaali piirre, että pitää itseään vähän outona, että sitten jos ei yhtään pidä, niin on syytä huolestua. 😉

          • 7.1.1.1.1

            sanoo

            Niin se kyllä on. Erityisiä olemme kaikki jollakin tavalla. Samoin kuin olemme kaikki varmastikin jollain tapaa rikki ja keskeneräisiä. Se on ihmisyyden merkki.

  8. 8

    sanoo

    Kyllä löytyi tuttuja piirteitä; siis introverttiuden osalta – erityisherkän piirteitä en mielestäni omaa. Itsekin olin jo nuorena tuollainen, että usein keksimällä keksin (teko)syitä, joiden varjolla voin jäädä kotiin illanvietoista. Nykyäänkin lähteminen on vaikeaa, mutta yleensä viihdyn, kunhan vain tulen ensin lähteneeksi. Ihmisten seurassa olen yleensä kovinkin puhelias, mutta voin hyvin olla pitkäänkin ilman perheeni ulkopuolista seuraa sitä edes kaipaamatta.

    Olen toisaalta miettinyt myös voiko introverttius olla osittan ”valikoivaa” ja voiko taipumus vain lisääntyä vaikkapa huonojen kokemusten myötä. Itse kun huomaan, etten juurikaan kaipaa ”omaa aikaa” perheeltäni ja toisaalta olen ”aina” halunnut suuren perheen eli kestän kotona vilkasta menoa huomattavan hyvin. Toisaalta useiden pettymysten jälkeen ihmissuhteissa olen tullut entistäkin valikoivammaksi sen suhteen, kenen seuraan hakeudun.

    • 8.1

      Emilia sanoo

      Varmaan kokemukset vaikuttaa siihen, miten vahvoina temperamenttipiirteet esiintyy, tai miten niiden kanssa ylipäätään elää. Mäkin olen introvertiksi oppinut mielestäni aika hyvin handlaamaan monia sosiaalisia tilanteita, mulla ei välttämättä ole supermukava olo keksiessäni juteltavaa uusille ihmisille, mutta olen vain oppinut, että pidemmän päälle se kuitenkin kannattaa. Ja ehkä vähän olen oppinut siihenkin, että patistan itseni liikkeelle.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *