Hyväksyisikö Kant hammaskeijun?

Hammaskeiju - tai hiiri on käynyt

”Anteeksi myöhästyminen! T. Hammas-Hiiri”

Yläasteen elämänkatsomustiedon tunneilla mulla on ollut tapana hämmentää oppilaiden moraalikäsityksiä esittelemällä tarina Immanuel Kantista ja kirvesmurhaajasta. Juttuhan menee niin, että ovellesi tulee mies, joka pyytää sinua piilottamaan hänet taloosi. Piilotat miehen, ja eiköhän ovelle kohta tule hullu kirvesmurhaaja, joka kysyy, tiedätkö, minne mies on piiloutunut. Kant kehottaa nyt miettimään, mitä vastaat. (Tai no, oikeasti tätä juttua levittivät Kantin kriitikot osoittaakseen, miten päätön ja maailmasta vieraantunut Kantin velvollisuusetiikka oli, mutta joka tapauksessa. ) No, mitä vastaat? Kantin moraaliteorian kulmakivi, kategorinen imperatiivi, kehottaa kaikissa tilanteissa toimimaan niin, että toimintasi perusteella voitaisiin kirjata yleinen laki. Eli jos vastaat, että ”mikä mies, mä mitään miestä ole nähnyt”, niin hyväksyt sen, että on ihan ok valehdella silloin kun siltä tuntuu. Ei, ei käy. On siis puhuttava totta, ja vastattava: ”joo, se on tuolla makuuhuoneen verhon takana.” Toden puhuminen kaikissa tilanteissa on välttämätöntä, jotta säilyttäisimme ihmisten välisen luottamuksen ja sitä kautta yhteiskunnan toimintakelpoisuuden.

No, eihän meistä kukaan puhu totta kaiken aikaa. Ihmiset, jotka niin tekevät saavat nykyään varmaan jonkin diagnoosin, sen verran sosiaalisesti epämukavaa se on. Mutta lapselle puhuessa mä olen joutunut miettimään tätä toden ja hyväksyttävien valkoisten valheiden rajaa moneen kertaan. Sitähän haluaisi että oma lapsi ei valehtelisi, ja vanhemman esimerkki on tämän opettamisessa aika olennainen. Mutta ei lapselle aina voi eikä halua (koko) totuuttakaan sanoa. ”Voiko tänne tulla sota?”, ”Voiko meille tulla tulipalo? Tai rosvo?” –tyyppisiin kysymyksiin vastaus on tietysti painokas ei, varsinkin kun ne esitetään nukkumaanmenoajan jälkeen. Joskus vähän lievennän totuuden puolelle ja selitän, miksi olisi erittäin epätodennäköistä, että näin kävisi, ja mitä me voidaan tehdä sen estämiseksi. ”Saanko mä ihan aina asua teidän kanssa, aikuisenakin?” –kysymykseen antamani kyllä –vastaus on myös toivottavasti valkoinen valhe, jota en joudu lunastamaan.

Mutta sitten on nämä viihteen puolelle menevät valheet, joulupukki, hammaskeiju ja mitä pääsiäispupuja näitä on. Ranskassa hampaat tosin hakee pieni hiiri, mutta samasta asiasta on kyse, kerrotaan lapselle tarina, jolla ei ole mitään totuuspohjaa, ja uskotellaan – todisteiden kanssa – että se on totta. Mitä Kant sanoisi tähän? Voitaisiinko hyväksyä yleiseksi laiksi, että ihmisille voi uskotella mitä tahansa mikä sattuu mieleen juolahtamaan? Tuskin. Mutta voisiko yleiseksi laiksi hyväksyä, että lapsille saa kertoa tarinoita, ja tuoda elämään vähän taikaa silloin kun tarinasta ei ole vahinkoa kenellekään? (Tosin tässä joudutaan heti kaltevalle pinnalle: kuka arvioi, millaiset tarinat ovat vaarattomia?)

En tiedä. Kategorinen imperatiivi on jyrkkyydessään kaunis, mutta mä en ole varma, onko siitä lastenkasvatuksessa sovellettavaksi. Esikoinen uskoi pikku hiireen, kunnes hiiri yhtenä yönä unohti hakea hampaan ja jätti sitten seuraavana yönä mun käsialalla kirjoitetun anteeksipyynnön tyynyn alle. Sitten me naureskeltiin jutulle yhdessä, ja nyt on sovittu, ettei kavereille tai pikkusisaruksille pidä paljastaa totuutta hiirestä, vaan annetaan niiden huomata se itse. Eli mä olen neuvonut lastani valehtelemaan (tai ainakin salaamaan totuuden). Ei minusta kantilaista tullut, taisi tulla äiti.

Missä tilanteissa olet itse valehdellut lapselle? Tai kertonut kaunisteltua totuutta? Käykö teillä hammaskeiju?

p.s. Tästä eteenpäin päivitän blogia pari-kolme kertaa viikossa. Jossain välissä ne lapsetkin pitää kai hoitaa.

Seuraa bloglovinin kautta tai blogilistalla

Ei kommentteja.

Trackbacks

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *