Hömppää vai asiaa? Onko pakko valita?

Nyt vietetään lukuviikkoa, ja mä täällä vain kuvailin gaalamekkoja,* enkä suinkaan postannut luonnoksissa lojuvaa ”Toivon ja epätoivon kirjat” -otsikoitua juttuani (no oikeasti luonnoksissa on vasta otsikko). Luonnoksissa on edelleen myös mun juttuni rasismin vastustamisesta eliitin etuoikeutena, ja pohdinta lupauksen filosofisista ulottuvuuksista ja niiden soveltamisesta lapsiin. Melkein nolottaa; onko musta tullut hömppäbloggaaja?

Ei ole. Ja mä tiedän, että mä olen jo aikaisemmin kirjoittanut aiheesta (ja postaukseen tuli tosi hyviä kommentteja, joissa sanottiin sitten loputkin). Mutta mä olen edelleen samaa mieltä siitä, että hyvässä blogissa voi ihan hyvin olla sulassa sovussa filosofiaa, askartelua, rasismin vastustamista ja gaalamekkoja – ihan niin kuin elämässä. Ja olen edelleen sitä mieltä, että yhteiskunnallisen blogin ei tarvitse olla ryppyotsaisesti koko ajan yhdessä aiheessa pysyvä. Väittäisin jopa, että ”lifestyle-aiheiden” ja suoremmin yhteiskunnallisten aiheiden yhdistäminen on feminististä bloggaamista, jonka miehet vaan koettaa kategorisoida hömpäksi.

Mä oletan, että mun vakilukijat seuraa Leluteekkiä, koska ne samastuu jollain tasolla mun juttuihin ja elämään, ja silloin postauksetkin voi olla niitä juttuja, mitä juuri nyt mun elämään kuuluu ja ajatuksissa pyörii. Mä en myöskään itse yhtään kestä sellaista ihmisten yläpuolelle asettumista. Filosofiasta kirjoittamisessa sellainen on heti vaarana, ja siksikin musta on ihan oleelllista, että sitten välillä postaan vaatekaapin kaivelusta. Kun ei kukaan pohdi syvällisiä 24/7, eikä tällainen tavallinen perheenäiti varsinkaan. Mutta toisaalta ei kukaan (toivottavasti) kaivele vaatekaappiaankaan 24/7, eli täytyy niitä ajatuksiakin mahtua sinne väliin.

Viikko sitten yhdessä Facebook-keskustelussa Emmi Nuorgam totesi, että nykyisessä yhteiskunnallisessa ilmapiirissä tulee paineita siitä, että kaikkien postausten pitäisi olla kovaa asiaa. Tunnistan fiiliksen. Mulla oli syksyllä blogissa pitkä tauko, kun en tiennyt, mitä sanoa pakolaiskriisistä tai maailmasta ylipäätään. Isyyspakkauksen Tommi taas totesi Emmille, että on itse ottanut sen linjan, että kirjoittaa mieluummin joka päivä kuin pari kertaa viikossa, koska silloin välissä voi sitten olla jotain kevyempääkin, eikä bloggaamisesta tarvitse ottaa paineita.

Mä heräsin toteamaan, että totta:  kun koetin saada aikaiseksi kolme tosi hyvää postausta viikossa, kävi niin, että mä hioin ja vaihdoin aiheita ja tekstejä, olin liian väsynyt, ei ollut sopivia kuvia – mitä nyt milloinkin, mutta lopputulos oli se, että sain postattua ehkä kerran viikossa, eikä sekään välttämättä mitään timanttia ollut. Aiheiden keksiminen mulle ei ikinä ole ollut mikään ongelma, ongelma on se aiheesta postaukseksi saattaminen. Niinpä mä totesin, että nyt rupean toteuttamaan sitä mottoani ”just press publish”**, ja joka päivä julkaisen uuden jutun, ihan niin kuin Leluteekin alkuaikoina. Tämä on ollut tosi kivaa ja vapauttavaa, ja aion jatkaa. Yleensä en ole juuri huudellut blogissa postaustahdista mitään, koska se on varma konsti olla pysymättä siinä tahdissa, mutta otetaan tämä nyt sellaisena selityksenä; jos olet hämmästynyt, miten blogiin on yhtäkkiä tuutannut näin monta juttua peräkkäin, niin tässä syy, ja samalla tyylillä jatkuu.

Nyt mun ei tarvitse miettiä, mikä niistä seitsemästä päässä pyörivästä aiheesta olisi hyvä juuri ylihuomisen postaukseen, vaan kirjoitan vain kaiken (tai melkein, kyllä siellä luonnoksissa ja vihon sivuilla niitä aiheita on vielä melkoisesti julkaisematta). Sekaan mahtuu taatusti höttöä ja vähemmän mietittyä tavaraa, mutta ihan varmasti tulee julkaistua enemmän myös niitä hyviä juttuja. Eikä kukaan kuitenkaan lue tätä kaikkea (paitsi tietysti mun äiti). Toki on ikävää, jos satunnainen lukija osuu vain höttöpostauksiin, mutta enpä jää nyt murehtimaan sitä. Viimeisen viikon ajan bloggaaminen on ollut tosi kivaa, kivempaa kuin pitkään aikaan, ja sillä fiiliksellä on hyvä jatkaa.

Kysyn (taas), mitä mieltä te olette? Voiko blogissa olla uskottavasti asiaa, jos siellä välissä on gaalamekkoja ja pupuaskarteluja? Ja mitä se uskottavuus edes on?

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

* enkä edes vaatevallankumouksen hengessä

**Tästä inspiraation lähteestä viime viikkoisessa postauksessa. Siellä Imagen kirjoittajakoulussa todettiin, että harvassa on ihmiset, joiden näkökulma on aina kiinnostava. Se on totta, ja ihan hyvä muistaa, mutta mä vähän mietin, että onko sekin sellainen ”miehinen” kategorisoiva näkemys. Että pitää aina olla asiaa, että ihmisten elämä sellaisenaan ei ole kiinnostavaa?

Kommentit
  1. 1

    Vesa Linja-aho sanoo

    ”Voiko blogissa olla uskottavasti asiaa, jos siellä välissä on gaalamekkoja ja pupuaskarteluja?”

    Voi olla. Harva edes nykyään lukee jotain tiettyä blogia Feedlyn tai vastaavan avulla, vaan jutut leviävät sosiaalisen median välityksellä. Kun kirjoitat hyvän yhteiskunnallisen postauksen, se leviää somessa ja ihmiset lukevat sen, eivätkä edes huomaa niitä pupuaskarteluja.

    Ja vaikka huomaisivatkin, niin ei se sitä uskottavuutta vie. Päinvastoin, fiksun tyypin vapaa-aika kiinnostaa sekin ihmisiä.

    • 1.1

      sanoo

      Toi on kyllä totta, että blogien seuraamisen tyyli on muuttunut. Mä olen jo aikaisemmin päätellyt, että niitä lukijoita, jotka päätyy blogiin googlesta pupuaskartelun tai lasten kerrossänky -haun perusteella, ei häiritse vaikka siellä välissä olisi ihan muuta juttua, koska ei ne niitä jää kuitenkaan lukemaan – mutta toimiihan se toisinkin päin.

  2. 2

    sanoo

    Ei ole pakko valita. Blogien hienoushan on nimenomaan se, että niihin voi kirjoittaa mitä vaan. Itse tykkään eniten blogeista, joissa on sekä hömppää että asiaa. Pelkkä hömppä ei uppoa, muttei pelkkä asiakaan. Ihminen voi tykätä samaan aikaan huulipunista ja politiikasta, ne eivät sulje toisiaan pois.

    • 2.1

      sanoo

      No sitä mieltä mäkin kyllä olen – ja blogissa tosiaan on kyllä se mainio puoli, että kun itse on oma päätoimittajansa, niin eipä siinä ole kellään mukisemista aiheiden valinnasta. 🙂

  3. 3

    sanoo

    En olekaan koskaan näin tarkasti profiloinut lukijoitani. Kannattais varmaan, jos haluaa niitä lisää. Olen muutenkin aikamoinen somesaurus, bloggaamisenkin aloitin vasta kun se oli jo poistumassa aallonharjalta. Sopinee tällaisen tylsän humanistin profiiliin. Kiitos inspiraatiosta!

    • 3.1

      sanoo

      Niin siis totta kai pitäisi olla lukija-avatar mietittynä, kohderyhmän ongelmat ja kipupisteet kartoitettuina ja sitten niihin räätälöityjä vastauksia blogissa ja muissa kanavissa 😉 – mä olen profiloinut juuri sen verran, että olen miettinyt, että mun blogin lukijat taitaa muistuttaa mua aika monella tavalla. 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *