Erityisherkkä lapsi ja harrastukset

lasten filosofiakahvila

Taas ne samat kivet – mutta kun ne vain on suosikki. Ja sellainen tehtävä, missä on hyvästä huomiokyvystä iloa.

Me vietiin esikoinen vauvauintiin heti kun saatiin lääkäriltä lupa (pikkukeskosen kanssa ensimmäiset kuukaudet tietysti meni sairaalassa ja senkin jälkeen monta kuukautta välteltiin ihmisjoukkoja infektioriskin takia). Mä olin ihan innosta piukeana. Vauva ei, se huusi kuin palosireeni ekalla kerralla ja me jouduttiin lähtemään vartin jälkeen kotiin. Sama juttu tokalla kerralla. Vaikka uinti oli tosi pienessä ja lämpimässä terapia-altaassa ja meitä oli siellä vain kymmenkunta vanhempaa vauvoineen, kaakeliseinistä huuto kaikui aika lailla.

Jos mä olisin silloin tiennyt erityisherkkyydestä, ja olisin tajunnut, että esikoinen on herkkä, niin mä en ehkä olisi vienyt sitä uimaan ollenkaan. Mä itse en yhtään pidä uimahallien äänimaailmasta, enkä siitä, että aina palelee. Lapsena tykkäsin kyllä uimassa käymisestä, mutta aikuisena olen käynyt itsekseni uimassa ehkä puolentusinaa kertaa.

No, silloin en siis tiennyt. Ja ehkä ihan hyvä niin. Kolmas uintikerta oli nimittäin onnistuneempi – kun oltiin ensin odoteltu pari kuukautta vauvan taas kasvavan vähän lisää. Loppujen lopuksi esikoinen oppi rakastamaan vauvauintia, ja me jatkettiin sitä parivuotiaaksi asti. Se rakastaa uimista edelleen ja uimakoulu on sen pitkäaikaisin harrastus.

Myöskään lasten filosofiakahviloita aloittaessani mä en ollut kuullut erityisherkkyydestä, enkä siis ajatellut sitä itseni tai osallistujien ominaisuutena. Nyt mä olen kyllä todennut, että olenpa tullut luoneeksi erityisherkälle itselleni sopivan työn ja herkille lapsille sopivan harrastuksen.

  1. Alle kouluikäiset on ryhmissä oman tutun aikuisen kanssa.* Erityisherkälle tai muuten hitaasti lämpiävälle lapselle voi olla kynnyskysymys, jos harrastuksessa pitää olla yksin – vaikka vanhempi olisi katsomassa siellä kentän laidalla. Musta vanhempi-lapsi -ryhmiä voisi muutenkin olla enemmän.
  2. Ympäristö on rauhallinen, ei ylimääräistä hälyä tai vilskettä. Aikoinaan lapsena naisvoimistelua harrastaessani meillä oli välillä harjoituksia Helsingin kisahallilla, ja vieläkin korvissa soi, kun mä muistan sen erilaisten laitteiden kolinan, miekkailijoiden huudahdukset, toisiinsa sekoittuvat jumppamusiikit ja koko valtavan hallin kaiun.
  3. Mä olen itse vetäjänä tosi rauhallinen. Tämä on asia, jota mä olen miettinyt opettajien suhteen. Mulla on sellainen fiilis, että luokanopettajaopintoihin valitaan paljon tosi ulospäin suuntautuneita ja energisiä ihmisiä. Joista tulee yleensä tosi hyviä opettajia. Mutta herkän oppilaan (ja kolleegan) näkökulmasta ne voi vaikuttaa joskus jopa vähän pelottavilta.
  4. Edetään aina saman kaavan mukaan. Tää toteutuu melkein kaikissa toistuvissa harrastuksissa, mutta on erityisen tärkeää erityisherkälle – pääsee helpommalla, kun tietää, mitä on tulossa, eikä tarvitse koko ajan havannoida jotain uutta systeemiä, vaan voi keskittyä siihen sisältöön.
  5. Aikuiset kuuntelee lapsia, saa ajatella ja jutella. Erityisherkät kaipaa vielä muita lapsia enemmän sitä, että on aikaa ja keskitytään. Totta kai 4-vuotiaat myös säntäilee ympäriinsä ja haluaa keskittyä siihen ikkunalaudalla olevaan upeaan rekkaan. Ja totta kai myös muut kuin erityisherkät lapset nauttii siitä, että oma aikuinen keskittyy juuri heidän juttuihinsa.
  6. Leikit on huomiokykyä ja mielikuvitusta palkitsevia. Erityisherkillä monesti on tarkka huomiokyky, ja filosofikahviloiden tehtävissä siitä usein on iloa, kun pitää vaikka miettiä miten eri tavoin playmobil-ukkelit, rakennuspalikat ja erinäköiset kodin pikkuesineet voi lajitella. Huomiokykyä ja mielikuvitusta käytetään tietysti myös varsinaisesti aihetta tarinan kautta käsitellessä.

Elaine Aronin Erityisherkkä lapsi -kirjassa (joka mulla on edelleen kesken, ja josta ei siksi vielä ole blogissa arviota) puhutaan aika paljon joukkuepeleistä, amerikkalaisesta jalkapallosta ja baseballlista. Urheiluharrastukset on  amerikkalaisessa kulttuurissa vielä merkittävämpiä kuin täällä meillä, vaikka toki jääkiekon pelaamattomuus voi Suomessakin leimata aika lailla. Kirjassa korostetaan, että lapselle kannattaa etsiä harrastus (urheilulaji), jossa lapsi itse viihtyy ja jossa erityisherkkyys voi olla etukin.

Mä ehkä toteaisin, että erityisherkkyyden takia ei kannata kuitenkaan heti kättelyssä sulkea mitään pois – myöskään harrastuksia. Mutta erityisherkkyys kannattaa varmasti pitää mielessä, jos sellaisen ominaisuuden on lapsessaan havainnut, ja jos se kolmaskin vauvauintikerta menee pelkäksi huudoksi, niin sitten voi kokeilla jotain muuta – vaikka lasten filosofiakahvilaa**.

ps. Mietin, olisiko mun pitänyt laittaa jutun alkuun joku mainospostausdisclaimeri, kun laitoin tänne näitä linkkejä. No laitan sen tähän: tulin siis mainostaneeksi itseäni.

*Itse asiassa keväällä alkaa Keravan opistolla ryhmä, jossa kouluikäisetkin on aikuisen kanssa.

**Filosofiakahviloiden ajantasainen ohjelma löytyy tuolta linkistä.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Oma kuopukseni on ihana, herkkä observoija, joka viihtyy parhaiten sylissä, myös päiväkodissa. Kovat metelit hermostuttavat kovasti, uudet ympäristöt aukeavat tosi hitaasti. Tarvitaan aikaa. Olen monesti miettinyt, että olisipa kiva jos täälläkin olisi enempi lapsi-vanhempi-juttuja, mutta ei. Ainakin Etelä-Ranskassa lapsi viedään yksin urheilemaan/harrastamaan/liikkumaan, eikä äiti saa edes jäädä oven taakse kuikuilemaan. Näinköhän erityisherkkyys vaas pusketaan täällä ihmisistä pois?

    • 1.1

      Emilia sanoo

      Totta, ei tule kyllä Ranskasta mieleen sellaisia lasten ja vanhempien yhteisiä harrastuksia – muskaritkaan ei taida olla niin yleisiä? Ja ranskalainen kulttuuri on kyllä varmasti erityisherkälle haastavampi, kun esim. ollaan kovaäänisempiä ja tullaan lähemmäs ihmisiä. Toisaalta Suomessa ehkä on vähän liiankin helppoa välillä olla se hiljaisempi tarkkailija, mä luulen, että on kuitenkin ihan hyväkin oppia toimimaan myös sen oman mukavuusalueen ulkopuolella.

  2. 2

    bleue sanoo

    Hei, loistava kirjoitus! Tuo kohta, että vanhempi-lapsi -harrastuksia voisi olla enemmän, allekirjoitan täysin. Miksi ei? Kumpikin viettää yli 8t arkiajastaan yksin, niin keneltä on pois jos taidekerho olisikin vielä koululaisenkin kanssa yhdessä? Paitsi jos tietysti harrastus on tähtiluokkaan tähtäävää, mikä taas tuntuu olevan yksi ihme ihanne joka harrastuksessa. Joko treenaat kunnolla, tai sitten et. Onneksi en ole enää lapsi, voin vain nauttia harrastamisesta…!

    • 2.1

      Emilia sanoo

      Niinpä, musta näitä saisi kyllä olla lisää. Mä kävin aikoinaan äitini kanssa kuvaamataitokerhossa joskus viisivuotiaana, ja se oli kyllä kivaa. Ja vuosia me käytiin koko perhe yhdessä savikerhossa, vielä silloinkin kun mä olin jo koululainen ja pikkuveli sen ikäinen että sen saattoi päästää muotoilemaan ilman että se söi kaikkia tarveaineita.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *