Asuuko teilläkin eksistentialisti? Eli uhmaikä filosofian näkökulmasta.

Mähän olen koulutukseltani filosofianopettaja. Näissä kotiäidin hommissa kyllä tuntuisi että hyödyllisempää olisi ollut kouluttautua vaikkapa pieneläinhoitajaksi (osaisi lääkitä vastaanpyristeleviä nisäkkään poikasia), erotuomariksi (osaisi ratkaista kiistatilanteet oikeudenmukaisesti ja saisi pelkällä pillinvihellyksellä riitapukarit jäähypenkille) tai tv-kokiksi (osaisi valmistaa maukkaan ja monipuolisen ateriakokonaisuuden 20 minuutissa samalla kun viihdyttää yleisöä). No, osaanpahan ainakin suositella näitä vaihtoehtoja lapsilleni. Ja on filosofin koulutuksellakin hetkensä. Kuten silloin, kun istuin lattialla raivoissaan kieriskelevän taaperon vieressä ja tajusin, että lapseni on ahdistunut eksistentialisti.

Uhmakohtaus. Itkupotkuraivarit on lähellä.

Uhmaikäinen. Huomaa jalan polkeminen.

Eksistentialismihan on teoria, jossa perusajatus on se, että ihminen heitetään syntyessään maailmaan, ja sen jälkeen hän on vapaa luomaan oman elämänsä valinnoillaan. Koska ihminen tekee valintansa vapaasti, hän on niistä myös vastuussa, ennen kaikkea itselleen. Olosuhteet toki vaikuttavat eksistentialistinkin elämään huomattavasti, mutta se mitä ihminen olosuhteistaan tekee on vain hänen omalla vastuullaan – eksistentialismissa itsemurhakin on aina pätevä vaihtoehto. Eksistentialismi tekee elämästä melko sietämätöntä: kaikki teot ovat valintoja, jotka pitäisi tehdä tietoisesti ja kaikkien valintojen seuraukset kannettava valittamatta. Itse ainakin vietän suuren osan elämästäni suloisessa itsepetoksessa; kaikille eettisesti vähänkään arveluttaville valinnoille löytyy jokin oikeutus tai vähintäänkin poikkeus sääntöön.

Uhmaikäinen sen sijaan on aito eksistentialisti. Hän on yhtäkkiä tullut tietoiseksi vapaudestaan maailmassa ja sen mukanaan tuomasta musertavasta vastuusta. Uhmaikäinen on juuri oppinut tekemään valintoja ja tahtoo vapaasti päättää omasta elämästään (uhmaiän poliittisesti korrekti nimityshän on nykyään nimenomaan tahtoikä). Kriisi syntyy siitä, ettei uhmaikäinen ole vielä valmis kantamaan valintoihin liittyvää vastuuta: ”Haluan mennä ulos – mutta jos menen ulos, en voi leikkiä sisällä! Mitä jos juuri tänään sisällä leikkiessäni rakentaisin maailman hienoimman junaradan! Junaradan rakentamismahdollisuus juuri tässä hetkessä ei toistu enää koskaan! Mutta ulkona voisin nähdä naapuritontin nosturin! Mitä jos en menekään ulos, en ehkä enää koskaan näe nosturia!” (Anteeksi huutomerkkien viljely, ne vain tuntuvat kuvaavan uhmaikäisen mielentilaa.)

En tiedä, olisiko Sartren siteeraamisesta apua uhmakohtaukseen, en ole kokeillut. Mutta hitusen apua siitä on ollut mun omaan turhautumiseeni uhmakohtausten edessä. Kykenen tuntemaan edes hetkisen myötätuntoa, kun ajattelen, millaisten voimien kanssa kymmenkiloinen lapseni painiskelee koittaessaan valita maailmansa. Noin muuten itkupotkuraivarit ovat talttuneet lähinnä odottamalla. Laulu ”Yks kaks kol neljä, anna hauskan tulla, jos ikävä tulee, niin anna hänen mennä” myös usein rauhoittaa meitä kaikkia.

Asuuko teillä nuori eksistentialisti? Mikä auttaa – vanhempaa tai lasta – uhmasta irti päästämiseen?

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Ei kommentteja.

Trackbacks

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *