Timantit voi joutua panttaamaan, syyllisyys on ikuista

potilas

Tänään poilas jaksoi sentään hetken istua maalaamassa.

Aina sanotaan, että äidit potevat turhaa syyllisyyttä kaikesta tekemästään; imetys tai imettämättömyys, purkkiruoka, lapsen harrastukset, nukuttaminen, vaipat ja potalla käyminen – kaikista näistä on syyllisyyden aiheeksi. Mulla ei ole ikinä ollut tapana erityisesti kieriskellä syyllisyydentunnoissa (mä olen kai sen verran omahyväinen, että olen yleensä valintoihini aika tyytyväinen), mutta tää äiti-syyllisyys kyllä vähän kolahtaa.

Otetaanpa esimerkki (miten tulikin tää syyllisyysjuttu juuri mieleen). Poika oli alkuviikosta kuumeessa, sitten kuume laski, ja seuraavana aamuna se oli niin intoa täynnä, että totesin sen olevan valmis ulkoilemaan. Se riehui puistossa, jätti lounaan syömättä ja meni oma-aloitteisesti päiväunille (taisi olla ensimmäinen kerta ikinä). Ja heräsi kuumeisena ja surkeana. ”Sydänlihastulehdus” välkkyi tulikirjaimilla mun silmieni edessä. No, sitä sillä ei ilmeisesti ole, sen sijaan mojova korvatulehdus ja todennäköisesti myös hinkuyskä (joo on se rokotettu, mutta ei tainnut sitten tepsiä).

Toinen esimerkki (sairastelustahan näitä riittää): joka kerta lääkärissä kysytään, onko lapsi heräillyt yöllä. ”Ööö, joo, tota taisi herätä toissa yönä – vai oliko se viime yönä? – pari kertaa – ei kun oliko se toi toinen?” Meidän omalääkäri neuvoi kirjaamaan kaikki oireet muistiin, koska ”eihän ihminen  muista omiakaan oireita, saati sitten kolmen lapsen.” Olenko noudattanut hyvää neuvoa – no en tietenkään.

Ja lisää: toinen kaksosista on aina ollut hyväuninen ja pienitarpeinen lapsi, joka ei turhaan pidä melua itsestään. Niinpä se vauvana usein nukahti leikkimatolle ilman että mä huomasinkaan, kun olin hyssyttelemässä toista vauvaa / pumppaamassa maitoa / steriloimassa pulloja / syömässä / lukemassa esikoiselle tms. No olinko mä iloinen hyväunisesta ja pienitarpeisesta lapsestani? En tietenkään, mähän tunsin kamalaa syyllisyyttä siitä, että en huomaa toista edes sen vertaa, että tajuaisin nostaa sen sänkyyn nukkumaan.

Ja vielä: ”Oletko muuten huomannut, että sun lapsen luistimet ei taida tukea nilkkoja tarpeeksi, kun ne lonksuu noin, ettei vain tulisi nyrjähdys?” kommentoi ystävällinen kanssavanhempi luisteluharjoituksissa viime viikolla. Itse asiassa olin huomannut, ja ohjaaja oli neuvonut kiinnittämään asiaan huomiota seuraavia luistimia syksyllä ostettaessa – mutta mitä jos sen nilkka nyrjähtää nyt, kevään toiseksi viimeisellä luistelukerralla! Enkä mä ole tehnyt asialle mitään, vaikka tiesin! Käskin lasta pitämään nilkat suorassa eikä lonksuttelemaan.

Oikeutetut syyllisyydentunteet kai liittyy nimenomaan niihin tilanteisiin, joissa olisin voinut toimia toisin (siis oikein /paremmin) mutta omaa pölöyttäni en toiminut. Tämä on parhaimmillaan sitä opettavaista syyllisyyttä; tosin multa piti vauvan tippua kaksi kertaa sohvalta ennen kuin uskoin, että se voi siitä tipahtaa. Turhat syyllisyydentunteet taas liittyy tilanteisiin, joissa ei olisi voinut toimia toisin – siksi mä esimerkiksi en kanna syyllisyyttä esikoisen keskosuudesta, raskausmyrkytystä kun en minä eikä kukaan muu olisi pystynyt estämään, niin vain kävi. Ongelma on ehkä sen tunnistamisessa, missä näiden tilanteiden raja kulkee, milloin todella olisi voinut oletttaa mun tajuavan tehdä sen paremman valinnan, milloin se taas ei ollut mahdollista. Ja milloin on kyse siitä, että valintansa selittää itselleen ainoaksi mahdolliseksi ihan vain omatuntoaan rauhoittaakseen.

Tunnetteko te äitisyyllisyyttä? Mikä siitä on turhaa syyllisyyttä ja mikä ihan oikeaa? Ja onko ne syyllisyydentunteet opettaneet jotain?

Klikkaa tästä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Tunnen. Viime päivinä olen oikein hekumoinut syyllisyydessä. Esikoisen hampaat nimittäin paikattiin eilen, anestesiassa. Meinasin perua koko jutun koska pelotti niin paljon, mm Liinan blogista lukemani lääkärin ”second opinionin” jälkeen. Mutta lueskelin sitten Duodecimin läpi ja konsultoin lääkäriä ja anestesiahoitajaa riskeistä. Hyvin meni kaikki, mutta olihan se aika kamalaa kun koskaan ennen nukuttamaton lapsi hervahti holtittomasti käsivarsille. Autossa matkalla kotiin se sit hoilotti lastenlauluja kuin paraskin kännikala. Ja taidettiin edelleenkin säästyä hammaslääkärikammolta, josta itse kärsin lapsena.

    Vaikka hammaslääkäri ja hygienisti ovat kilvan puhuneet syljen koostumuksen merkityksestä, soimaan itseäni todella paljon, että annoin esikoisen syödä liian pitkään tuttipulloa, hampaiden herkässä kehitysvaiheessa. Idioottimaisinta oli, että imetin sitä vuoden ikään ja olisin vaan voinut lopettaa maitohuikkailut enkä olla niin pohjattoman ääliö että korvasin sen tuttipullolla. Olen viihdyttänyt lähipiiriäni tällä masokistisella itsesättimisvirrelläni siinä määrin, että alkaa jo melkein naurattaa. Ja nyt ne hampaat on oikein kivat ja kauniit ja meillä on ekstratiukka hammaskuri 🙂

    • 1.1

      sanoo

      Hampaat. Auts. Anaïsin hampaita on varjeltu kuin kruununjaolokiviä, mutta jos se hoidosta on kiinni, niin pienemmille täytynee hankkia tekarit peruskoulun päättäjäisiin. Ja se on ihan vain mun viitsimättömyydestä kiinni. Mutta kiva tietää, että paikkaus onnistuu nukutuksesa. 😉

  2. 2

    bleue sanoo

    Jostakin syystä vahingot ovat osittain mielestäni omaa syytäni. Vaikka tiedänhän sen, ettei lasta voi lintukodossa kasvattaa, enkä näin siis teekään. Tänään pyöräni kippasi lapsi tarakalla parkkeeroinnissa ja säikähdin sitä sisimmässäni liian paljon ja sätin itseäni mielessäni. Kaikki vaarat tuntuvat niin pelottavilta oman lapsen kohdalla että pienetkin jutut saattavat laukaista taustalla olevat isot pelot. Ikään kuin elämä muistuttaisi miten fragiilia tämä kaikki on.
    Lupiinin esimerkki sai minut ihan fyysisesti tuntemaan sen huolen, koska meilläkin oli vähellä tässä tilanne joka olisi vaatinut nukutusta. Se miltä nukutetun eläimen pitäminen käsissä tuntuu, on asia jonka tunnen ikuisesti käsieni muistissa. Pelkäisin siis tuota tunnetta lapsen kanssa jo valmiiksi, vaikka minkäs mahdat, tilanteita joita tulee vastaan ja kuuluvat elämään. Mutta kun se järki ei asu näissä tuumailuissa aina kovinkaan vahvasti, vaan ne tunteet…!

    • 2.1

      sanoo

      Mä onnistun aina kääntämään sen oman pelästyksen ja syyllisyydentunteen lapselle huutamiseksi onnettomuuden sattuessa – mistä tulee sitten vielä syyllisempi olo. _Onneksi_ ei ikinä ole tapahtunut mitään vakavaa, mä en tiedä, miten sen kanssa sitten eläisi.

  3. 3

    sanoo

    Omasta käytöksestäni. Jatkuvasti vaadin väsyneiltä ja nälkäisiltä lapsilta käytöstä, johon en itsekään yllä. Ja kenenkäs vika se on että olemme nälkäisiä ja väsyneitä?

    • 3.1

      sanoo

      Tutulta kuulostaa: nälkäisenä ja väsyneenä mä raivoan lapsille, että nyt lakkaatte raivoamasta ja kiukuttelemasta, vähän pitää pystyä itseään hillitsemään. Niin kenen pitäisi pystyä?

      Mun käsilaukun perusvarustukseen kuuluu yksittäispakatut keksit ja pienet rusinapurkit, joilla joskus pystyy itse kunkin nälkäraivareita hiukan hillitsemään. Vielä jos oppisi menemään ajoissa nukkumaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *