Ainoa lapsi

kolme lasta

Valo on surkea, mutta muuten tää kuva kertoo musta hyvin, miten meidän pienperheestä tulikin suurperhe.

Aina välillä mä mietin, millaista tuhlausta on, että meillä on kolme lasta, kun yhdessäkin riittäisi katsottavaa ja huomattavaa. Sitä istuu yhden kanssa sylikkäin ja kuuntelee sen juttuja, mutta heti kohta se on laitettava siitä pois ja tehtävä jotain sen toisen kanssa, ja sitten kolmannen, vaikka kaiken aikaa sen ensimmäisen jutut ja huomiontarve ei siitä katoa mihinkään. Kaksosten kanssahan tää tunne vielä korostuu, kun molemmat on samassa kehitysvaiheessa – ihan niin kuin yrittäisi katsoa kahta hyvää leffaa samaan aikaan. Musta tuntuu, että jos olisi vain se yksi, ainoa lapsi, niin sen ehtisi oppia tuntemaan paljon paremmin, nyt mä aina välillä hämmästyn että ai jaa, tollahan onkin tollainen luonteenpiirre, jota en ollut tajunnutkaan.

Tuntuu haikealta omasta puolesta ja tuntuu haikealta lasten puolesta. Mä kirjoitan lapsiluvusta joskus enemmänkin, tämä oli vain sellainen hetken välähdys taas siitä, että siinäkin on puolensa ja puolensa.

Miltä teistä tuntuu, ehtiikö useampaan lapseen keskittyä kunnolla? Tai edes siihen yhteen? Ja totuushan on se, että mä voisin keskittyä lapsiin enemmänkin jos en puuhailisi omiani…

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai seuraa Leluteekkiä facebookissa.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Itse koen asian niin, että esikoisen ollessa vauva, minulla oli hänelle kaikista eniten aikaa, mutta neljännelle lapselle huomiota antaa koko perhe eli ehkä hän saa sittenkin eniten? Yritän myös järjestää jokaiselle lapselle silloin tällöin kahden keskistä aikaa ja isä tekee samoin.

    • 1.1

      sanoo

      Totta – a sehän on sitten yksi niitä sisarusparven mahtavia puolia. Eli ehkä vain minä jään vähemmälle tässä jaossa – ja tietysti kuvittelen olevani niin korvaamaton, että lasten pitäisi saada juuri mun huomiota kaiken aikaa.

      Meillä lähinnä esikoiselle järjestyy kahdenkeskistä aikaa, kaksosten hetket on sitten sellaisia pieniä hetkiä, mutta lasten kasvaessa ja puuhien erilaistuessa niitä varmaan saadaan vähän lisää.

  2. 2

    sanoo

    Meillä on se yksi kotihoidossa, ja kyllä mä välillä mietin että olis kiva että sitä huomiota tulis muiltakin kuin vanhemmilta. Se kun on tosi seurallinen ja haluaa jatkuvasti jutella ja tehdä yhdessä, eikä viihdy itsekseen. Mun ongelmana on että mun on vaikea keskittyä pitkään samaan asiaan, itse kaipaan sitä fokuksen vaihtoa aika pienin väliajoin. Enemmän häslinkiä siinä mielessä sopis mulle, vaikka muuten ehkä ei sopiskaan.

    • 2.1

      sanoo

      Tää on varmaan taas tosiaan myös luonnekysymys, sekä lapsen että vanhemman osalta. Mä olen tässä pikkuhiljaa opetellut kestämään sitä, että fokus tosiaan vaihtuu parhaimmillaan puolen sekunnin välein, ja mitään ei ikinä saa loppuun kerralla.

  3. 3

    sanoo

    Toisaalta en tiedä, onko se täydellisen huomion saaminen aina sitten kuitenkaan edes hyvä juttu? Loppuelämä kun ei toimi ihan niin kuitenkaan… Voisi kuvitella että se tasapuolisuus olisi sitten kuitenkin se tärkein juttu:)

    • 3.1

      sanoo

      Joo ei, jatkuva huomiohan tekisi varmaan lapsenkin hulluksi. Tasapuolisuuskin on niin vaikeaa, kun parashan olisi pystyä jakamaan huomiota sen mukaan kuin lapset tarvitsee, eli ei välttämättä yhtä paljon – mutta selitäpä niille, että pidän nyt siskoas sylissä, kun se on sille tärkeämpää kuin sulle juuri nyt.

  4. 4

    sanoo

    Samoja juttuja tuli mullekin mieleen. Keskimmäisen osa on vaikea, kun ei ole iso eikä vauvakaan. Mutta hienoa on että kaikki lapset saavat kuuntelijoita, kavereita ja taitojen ihailijoita isovanhemmista, kummeista ja muista meidän kavereista. Aikuiset tuntuvat kaikki olevan aika herkkiä tasapuolisuudelle.

    • 4.1

      sanoo

      Mä olen pohtinut tätä, että mihin osaan kaksoset sijoittuu kolmesta – kumpikaan ei oikein saa olla se nuorimmainen, eli onko ne sitten molemmat siinä keskimmäisen roolissa? Mutta tosiaan, toiset aikuiset on kyllä tärkeitä, myös hoitohenkilökunta, vaikka luulisi, ettei siellä vielä isommassa porukassa ehdi huomiota saamaan sen vertaa kuin kotona.

  5. 5

    sanoo

    Fiksu sinä!
    Mulla nyt elämän keskeinen teema on vuodesta 2012 alkaen ollut riittämättömyys, vaikka koen että hyvien tukiverkkojen ansiosta meillä on mahdollista antaa molemmille lapsille paljon huomiota myös yksilöinä ja keskittyä vuorotellen kumpaankin. Toisaalta meneillään on jatkuva resurssitaistelu lapsilla, pääasiassa vanhempien huomiosta, ja mietin usein että tuleekohan niille kauheat traumat kun en jaksa keskittyä O:n leikkiin tai en muista laulaa P:lle.

    Mä olen ainoa lapsi ja taas pidän sitä oikein kivana kohtalona. En kuitenkaan koe, että olisin saanut yhtään sen enempää huomiota omilta vanhemmiltani kuin nyt pojat meiltä – ehkä toki vähän enemmän, mutta ainokaisuuteen liittyvät edut on enemmänkin taloudellisia (oli enemmän rahaa reissata, pääsin vaihtariksi) ja sitä, että sain kulkea enemmän aikuisten maailmassa kuin olisin sisaren kanssa luultavasti saanut (koska yksi lapsi on aina helpompi kuin kaksi lasta, kai?). Ei niinkään sitä että muhun oltaisiin keskitytty tai panostettu jotenkin erityisesti, päinvastoin laitettiin olemaan itsenäinen ja viihdyttämään itse itseäni jo aika nuorena.

    Uskoisin, että voiton puolelle jäädään sielläkin, vaikka vähän vajausta – ainakin äidin näkökulmasta – tulisikin. Siis huomiossa jne. (Nyt alkoi aamuvuoropätkintä).

    • 5.1

      sanoo

      Riittämättömyys, tuttu teema – vaihtuukohan se joskus? Ja koska? Luulisi, että jossain vaiheessa lasten aikuistumista rupeaisi taas riittämään niille ja muihinkin hommiinsa.

      Mä olin myös ainoa lapsi 8-vuotiaaksi saakka, ja se oli kyllä hyvä osa. 🙂 Tän jutun ensimmäinen ajatus olikin, että jos lapset voisi saada yksitellen, tarpeeksi isolla – esim. 18 vuoden – ikäerolla – niin niihin voisi keskittyä kunnolla, mutta niillä olisi kuitenkin sitten iloa toisistaan siinä vaiheessa kun pitää tyhjentää meidän kellaria ja muistaa käydä palvelutalossa aina tiistaisin. Kolme lasta ei kyllä tällä menetelmällä onnistuisi, ja kahden sarjaakin olisi pitänyt aloitella vähän aikaisemmin. 😀

  6. 6

    Maria sanoo

    Ikuisen huonon omantuntoni aihe! 2-4-6 -vuotiaiden perheessä ei totisesti aikaa riitä tarpeeksi kaikille, ja välillä tunnen suorastaan syyllisyyttä siitä, että (maailman ihanin) pikkusisko piti vielä maailmaan lykätä, kun kahdessa pikku-ukossakin olisi ollut haastetta, ja keskimmäiselle huomion ja ajan puute on selvästi kaikkein vaikeinta (tai on se sitä 2-vuotiaallekin, mutta kuopukselle meillä on paha tapa antaa periksi ja ottaa se syliin, vaikka 4-vuotias haluaisi olla siinä yksin). Kun aikuisia on kaksi ja lapsia kolme, jää joku aina vähemmälle – totta kai viihtyvät keskenään ja itsekseenkin, mutta aika usein kaikki kolme haluaisivat olla aikuisen kanssa kahdestaan juuri samaan aikaan. Kyllä oli hieno hetki lukea eskarilaisen äitienpäiväkortista opettajan kysymyksiin vastauksia: Mitä äidin kanssa teet kaikkein mieluiten? Leikin, jos sillä on joskus aikaa.

    • 6.1

      sanoo

      Auts. Auts. Meilläkin Anaïs aloittaa pyyntönsä usein ”kerkeäisitkö sä” tai ”sitten kun noi pienet nukkuu, niin voitaisiinko”. Voihan sitä yrittää ajatella niin, että oppii vuoronsa odottamista ja ettei ole kaiken keskipiste ja mitäköhän muuta vielä, mutta mutta. No, kun ei niillä ole palautusoikeutta, niin täytynee vain pelata näillä korteilla ja luottaa siihen, ettei ne rikki mene jos yrittää parhaansa.

  7. 7

    sanoo

    Kyllähän tuota usein tulee pohdittua, että riittääkö oikeasti rahkeet kolmelle lapselle. Me kun ollaan vielä valitsemalla valittu se kolme, teitä ei voi ihan samallatavalla tilanteesta syyttää 😉 Ja totta on myös tuo, että riittäisihän sitä enemmän aikaa jaettavaksi kolmellekin jos oikeasti omistaisi kaiken aikansa niille kolmelle. Mutta kun ei oma mielenterveys kuitenkaan siitäkään tykkäisi vaan on pakko tehdä joskus muutakin. Ja totuus lienee, että jos lapsia olisi vain yksi, sitä omaa juttua kehittäisi varmasti vaan enemmän kuin nyt…

    Lohduttaudun ajatuksella että ihminen on laumaeläin: sisarukset saavat toisistaan lauman.

    • 7.1

      sanoo

      Joo, keskityinkö mä esikoiseen niiden kolmen vuoden aikana kun hoidin sitä ainoana lapsena kotona? No, sai se toki vähän enemmän huomiota kuin nuo kuopukset.

      Justiinsa taas tänä aamuna mietin, miten hämmentävää on, että lapsia on tosiaan lauma, kolme yhtä tai parhaimmillaan kahta vastaan (ihan noin lajittelumielessä vastaan, ei me koko ajan olla napit vastakkain).

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *