Vuonna 6 jälkeen vauvan syntymän

Mulla on tänään syntymäpäivä. Ja pliis, mä en ole sentään niin pateettinen, että kirjottaisin siitä blogiini vain jotta saisin onnitteluja. Esikoinen on ommellut mulle lahjaksi hametta ja viittaa (!) koko viikon, ja vaikka ne ei nyt ihan ajoissa valmistuneet, niin mä koen tulleeni muistetuksi. No, koska ajattelin, että mieskin voisi muistaa mua jotenkin, mä olin sitten merkannut päivän keittiön kalenteriin (päivämäärät ei ole sen vahvin puoli).  Kannatti, sain tämän hienon animoidun videokortin:

No, äsken kun vilkaisin kalenteria, niin rupesi naurattamaan;  siinä lukee Emilia 30v. Nythän on niin, että vaikka mä en näytäkään päivääkään yli kolmikymppiseltä, niin kyllä mä tänään vietän jo 36. syntymäpäivääni. Enemmän kuin unenpuutteesta ja luontaisesta hajamielisyydestä (tai toiveajattelusta) tää mun mielestä kertoo jotain yleisempää äitien ajanlaskusta. En tiedä, voi päteä isiinkin.

Onkohan tämä yksi puoli sitä äitiyden mustaa aukkoa?* Omassa elämässä painui pause-nappula pohjaan syksyllä 2006, ja niinpä seuraavat synttärit on aina ne 30-vuotissynttärit. Kuulostaa aika karmaisevalta. En mä haluaisi uskoa, että ihan näinkään on.

Tapahtumia ennen lasten syntymää mä ajoitan edelleen miettimällä, minkä ikäinen mä olin, millainen tukka mulla oli, missä mä olin töissä tai missä asuin. Esikoisen syntymän jälkeiset tapahtumat mä ajoitan sen mukaan, minkä ikäinen se oli. Joskus joudun laskemaan kaksosten syntymävuodenkin sen perusteella, että isosisko täytti silloin neljä.

Oman syntymävuoteni mä vielä sentään muistan, mutta melkein helpompi on laskea oma ikä esikoisen iän perusteella, koska nyt meneillään olevaa vuottahan on aika mahdoton muistaa oikein – ja nyt se siis oli jäänyt laskematta. Mutta eikö tää ole aika luonnollista? Onhan lapsen syntymä  sen verran merkittävä kiintopiste elämässä, että sitä voi pitää ajanlaskun pohjana, ehkä paremmin perustein kuin keittiön uusia verhoja tai otsatukkaa. Nyt kun asiaa ajattelen, niin itse asiassahan koko länsimaailma käyttää lapsen syntymään perustuvaa ajanlaskua.

No, lastensaaminen vaikuttaa ajanlaskuun muillakin tavoin. Joku jossain kirjoitti (kyllä huomaa lähdeviitteistä, että mulla on tota yliopistosivistystä), että lasten kanssa kotona päivät on pitkiä, mutta vuodet kuluu nopeasti. En voisi olla enempää samaa mieltä. Erityisesti päiväunien jälkeiset tunnit on ihan loputtomia, mutta silti viikot humahtelee ohi sellaista vauhtia, että hyvä jos ehtii huomata kuukauden taas vaihtuneen.

Toki tää ajankulumisen nopeutuminen liittyy iän karttumiseen muutenkin, mä huomasin sen itse joskus varhaisteininä, ja päättelin, että ilmiö varmaan liittyy Tšernobyliin; sen jälkeen vuodet oli selvästi ruvenneet menemään nopeammin. Jos muistat, milloin Tšernobyl oli (mieti minkä ikäinen itse silloin olit; missä asuit; millainen tukka sulla oli – ja jos nyt kysyit että ”mikäh?”, niin googlaa, teini!), niin voit laskea, että mä olin silloin 9-vuotias. Lapsena aika oli kuin rannaton meri, jossa kellui, kunnes se siinä Tšernobylin tienoilla järjestyi selkeiksi vuosiksi, jotka rupesi seuraamaan toistaan yhä nopeammassa tahdissa.

Meidän pienet on sen ikäisiä, että ne ihan kohta rupeaa muistamaan asioita – siis muistamaan ne koko loppuikänsä (tää ajatus aina kylmää mua näin ”riittävän hyvänä, mutta ei kyllä yhtään sitä parempana” -äitinä). Niiden ajanlasku on siis juuri muuttumassa. Mutta ehkä mä palaan muistamiseen ja aikaan joskus toiste. Nyt, hyvää mun syntymäpäivää!

Ja hei, miten sun ajanlaskusi ja -kokemuksesi on muuttunut lasten myötä?

*En siis vieläkään ole lukenut sitä Anu Silfverbergin kirjaa, mutta nyt osallistuin sen arvontaan Pärähdys -blogissa – mun pitäisi nyt tässä mainostaa, että osallistu sinäkin, mutta silloinhan mun voittomahdollisuudet pienenee! Mutta jos mainostan, saan yhden arvan lisää – jopas on ovela suunnitelma, sanon minä. Sanotaan näin: osallistu ihmeessä, mutta jos voitat, niin lainaat kirjan sitten mulle.

Seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla

Kommentit
  1. 1

    Riitta sanoo

    Esikoiseni syntyi sen vuoden syksynä kun Tshernobyl oli keväällä. Ei ollut ylimääräisiä varpaita. Keskimmäinen puolitoista vuotta myöhemmin. Ensimmäiset kaksi vuotta kahden kanssa oli yhtä sumua.
    Kuopukseni syntyi 24 vuotta myöhemmin. Kun ei nuo aikuiset miehet tehneetkään minusta isoäitiä, niin tyydytin vauvakuumeen sitten itse.

    Koko aikuisikäni ajanlaskussani on siis ollut lapsia. Kamalan pitkä aika… Kohta olen 50, mitä ennen pidin vanhuuden alkusoittona. Ja niin pitävät parikymppiset edelleenkin, minä vain kuvittelen muuta.

  2. 2

    Laura Sadinsalo sanoo

    Naulan kantaan Emilia 🙂 Yritän opetella olemaan ajattelematta ja haaveilematta tulevaa,edes kesää,sillä haaveillessä menettä nykyhetken.Hetket kiitävät kauhean kovaa vauhtia.Nyt,kun toinen on kaksi ja toinen 4 ja kolmatta ei ole tulossa,niin on ihanaa huomata,että hetkistä voi todella nauttia.Sumu hälvenee ja on kivaa kun kello on vasta viisi iltapäivällä.Vielä ei ole nukkuma-aika ja voidaan käydä vaikka kävelyllä.Hetkittäin muistuu mieleen aika ennen lapsia pieniä vilahduksia menneestä jolloin oli vapautta ja vain vähän vastuuta. Vastuuta on nyt enemmän mutta paljon on vielä nähtävää ja koettavaa vuodet humahtelevat hurjaa vauhtia,mutta hetket kestävät jo aika kauan myös. Hyvätkin 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *