Totuus takapenkiltä

totuus tulee takapenkiltä

”Koska sä oikein aiot tulla vanhaksi?” kysyi kirkas ääni takapenkiltä.

En ehtinyt vastata, kun toinen, kaikkitietävä ääni totesi: ”No et ikinä, sä näytät tosi nuorelta.”

Keskustelu käytiin eilen, sen oli siis selvästi innoittanut mun syntymäpäivä. Ensimmäinen ääni jatkoi kohteliaisuudesta piittamatta: ”Oletko sä sitten vanha, kun me ollaan aikuisia?” Koetin miettiä, onko ihmiset vanhoja 52-vuotiaana, mutta ääni ehti jatkaa: ”Tai varmaan joskus 50-luvulla.” Meinasin ruveta selittämään, että mähän en 50-luvulla ollut syntynytkään, kunnes tajusin, että kyllä, hyvänen aika, 50-luvulla mä kyllä kaiken todennäköisyyden mukaan tulen olemaan aika vanha mutta tukevasti hengissä.

Vastasin myöntävästi. Aion tulla vanhaksi 50-luvulla. Kuulostaa tyylikkäältä – ja futuristiselta samaan aikaan.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Mikä on muuttunut 35 vuodessa?

Mä täytän tänään 39 vuotta (ja otsikko ei suinkaan ole kömpelö yritys peitellä tätä tosiseikkaa). Ajattelin ensin kirjoittaa jotain siitä, miten syntymäpäivien merkitys vähenee vuosien myötä (jos olisin ylipäätään muistanut tänään kirjoittaa aiheesta), tai jotenkin verrannut blogin synttäreitä ja omiani (Leluteekin 3-vuotissynnttärit livahti ohi maaliskuun alussa) tai jotain keski-ikäistymisestä. Siitä päädyin miettimään sitä, mikä oikeastaan on muuttunut näissä 39 vuodessa. Ensimmäisten vuosien aikana toki paljonkin, mutta niistähän mulla ei ole muistikuvia joihin voisin verrata. Noin 35 vuoden ajalta mulla kuitenkin on aineistoa. Ja toki, en enää ole sama kuin 4-vuotiaana. Esimerkiksi:

  • Mä en enää mielelläni tee kuperkeikkoja. En myöskään pysty keinumaan. Erehdyin kokeilemaan esikoisen kanssa ja meinasin oksentaa vauvan päälle.
  • En tykkää piirtää.  Mä luulen, että kirjoittaminen korvasi piirtämisen joskus siinä vaiheessa, kun mun päiväkirjamerkinnät muuttuivat kahta lausetta pidemmiksi.
  • Olen oppinut tykkäämään sukkahousuista (tai ainakin sietämään niitä). Tosin liian kutittava materiaali (elastaania ei saa olla yli 8%) aiheuttaa edelleen saman reaktion kuin 35 vuotta sitten: jos niitä ei saa tarpeeksi nopeasti pois jalasta on heittäydyttävä kirkuen maahan. Onneksi mä osaan nykyään itse riisua sukkikseni tarpeeksi nopeasti – ja valita ne.
  • Mä olen oppinut syömään mm. kalaa, parsaa ja munakasta – itse asiassa tykkään niistä.

Mutta aika moni asia on kyllä pysynyt samana. Ja nämä on musta sellaisia olennaisia. Niitä oli myös helpompi keksiä.

  • Nautin hiljaisuudesta. Nautin kyllä myös keskustelusta.
  • Lukeminen on edelleen mun lempipuuhaa. Tosin 35 vuotta sitten mä vielä kuuntelin kirjani ääneen luettuina.
  • Hunaja on musta käsittämättömän pahan makuista. Nykyään mä sekoitan sitä kuitenkin välillä teehen.
  • Tykkään klimpeistä kiissselissä. Jos joku tekisi mulle vielä kiisseliä. Ehkä pitäisi tehdä itse, klimppejäkin varmaan tulisi.
  • Mun on vaikea katsoa ihmisiä silmiin. Välillä tsemppaan ja ainakin vilkaisen.
  • Inhoan sitä kun menee lunta nilkkoihin (tai ranteisiin). En kyllä tiedä, voiko siitä kukaan tykätä.
  • Avaruus on musta käsittämätön, sitä ajatellessa tuntuu samalta kuin vuoristoradassa.
  • Mä herään aamulla yleensä hyvällä tuulella ja uskon ihmisistä hyvää.
  • Liikutun usein kyyneliin omista jutuistani. Se nolottaa edelleen.
  • Mulla ei ole erityistä suhdetta musiikkiin. Musiikki on kivaa ja kaunista, mutta mä en ehkä huomaisi jos musiikki katoaisi maailmasta.

Nyt sitten katsotaan, muuttuuko tää lista jotenkin seuraavien 35 vuoden aikana.

Oletteko te vielä samoja kuin 4-vuotiaana?

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Kaiken saa sanoa – #vanhemmatrasismiavastaan

#vanhemmatrasismiavastaan

Meinasi tulla riita miehen kanssa. Ensin siitä, että mun olisi pitänyt ajoissa huomauttaa sille koulusta tulleesta sähköpostista (jota se ei siis itse ollut huomannut), sitten siitä, että mun olisi pitänyt kattaa pöytä (eikä tehdä töitä sillä aikaa kun se räpläsi tablettia), sitten siitä että mun olisi pitänyt laittaa kello soimaan pelmenien kiehumisen ajaksi (sen sijaan, että katsoo kattilasta, koska ne on valmiita).* Ja sitten siitä, kun mies totesi, että hän kyllä kannattaa sellaista sananvapautta, joka tarkoittaa sitä, että ihan mitä tahansa saa sanoa.

Siinä vaiheessa mulla oli jo puoli kulhollista pelmenejä mahassa, mutta silti oli vähällä palaa hihat. ”Oikeesti? Mä en nyt lasten kuullen voi sanoa, mitä ihmiset tuolla toisilleen kirjoittelee ja huutelee, mutta voit ehkä kuvitella. Ja sun mielestä se on ihan ok?”

Kahden sekunnin kuluttua selvisi, että mies tarkoitti, että mitä tahansa saa sanoa, kunhan se ei vahingoita ketään toista, eli ei ole herjaavaa eikä yllytä väkivaltaan. Tämä oli sen mielestä itsestäänselvää. Mä jouduin vain toteamaan, että Suomessa se ei enää ole ollenkaan itsestäänselvää. Se on asia, jota joutuu hokemaan kerta toisensa jälkeen. Toisten ihmisten vahingoittaminen, henkisesti tai fyysisesti, ei ole oikein. Ei mistään syystä.

Nyt vietetään rasisminvastaista viikkoa ja perhebloggarit polkaisivat käyntiin #vanhemmatrasismiavastaan -kampanjan. Minä ja muut ollaan valmiita hokemaan tätä samaa viestiä niin kauan, että se muuttuu taas itsestäänselvyydeksi. Osallistua voi tykkäämällä Facebook-sivusta, josta löytyy lisää juttuja aiheesta, kirjoittamalla oman jutun, jakamalla kuvan Instagramissa – ja vastustamalla rasismia aktiivisesti. Täälläkin on lisää luvassa.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

*Kuten huomaatte, mä olen meillä aina oikeassa.