Väsynyt mutta onnellinen

Ei minun nimissäni -mielenosoitus 30.1.

Ei rasismia minun nimissäni Rautatientorilla 30.1.2016 Kuvaaja Toivo Koivisto

 

Mä tiedän, ettei Suomen ongelmat tähän ratkenneet eikä rasismi maasta kadonnut. Mutta mulla on hyvä fiilis, ja parasta on ollut kuulla niin monelta mielenosoituksen osallistujalta paikan päällä ja lukea kymmenissä viesteissä tapahtuman seinällä ja yksityisviesteissä, että muillekin tuli Ei minun nimissäni -mielenosoituksesta hyvä ja toiveikas olo, että ahdistus helpotti. Sitä mä toivoinkin, ensin, että saisin itse tukea omille ajatuksilleni, ja sitten, että muutkin samoin ajattelevat saisi tukea. Kun tietää, että ei ole yksin, on helpompi jatkaa eteenpäin.

Kopioin tähän alle vielä, mitä tapahtumasivullekin laitoin. Ehkä huomenna siellä voi vielä fiilistellä tunnelmia, mutta koska se ei ole tarkoitettu yleiseksi keskustelupalstaksi – eikä mua sellaisen moderaattoriksi – niin jossain vaiheessa vähintään suljen kommentoinnin.

Tosi paljon ajatuksia on herännyt tässä muutaman päivän aikana, ja mä varmaan täällä blogin puolella palaan niihin. Mutta huomenna menen ohjaamaan Tanssitan vauvaa -ryhmää ja pohtimaan Kultakutrin filosofisia ulottuvuuksia. Oletteko muuten tulleet ajatelleeksi, että siinähän on kyse hädänalaisen auttamisesta?

——–

Laitan tännekin sen, mitä tänään Rautatientorilla sanoin – kiitokset koskee myös kaikkia tälle tapahtumalle täällä Facebookissa tukensa antaneita.

Kiitos, että te olette tulleet tänne tänään sanomaan: Ei rasismia minun nimissäni! Mä olen Emilia Lehtinen, ja tätä mielenosoitusta ei ole järjestämässä suuret järjestöt, vaan ainoastaan minä ja ne yksittäiset ihmiset jotka on tarjonneet apuaan – ja jokainen teistä. Mä en pidä pitkää aatteellista puhetta, koska mulla ei ole siihen mitään valtuuksia. 

Narinkkatorilla esitetään kohta Suomen hallitukselle vaatimus: rajat kiinni, Suomi turvalliseksi, naisrauha takaisin! Pelko ja viha ei luo turvallista yhteiskuntaa ja rauhaa, siksi mä olen täällä sanomassa: ei minun nimissäni. Mä en sano, että me täällä edustetaan ketään muuta kuin itseämme – mutta 6000 ihmistä on Facebookissa antanut tukensa tälle tapahtumalle ja haluaa sanoa: ei rasismia minun nimissäni. Se antaa mulle todella paljon toivoa.

Pelolla ja vihalla ei voida rakentaa hyvää, ei anneta niille valtaa. Rasismia ei voi hyväksyä. Ei minun nimissäni, inte i mitt namn, not in my name!”

Meitä oli paikalla poliisin mukaan noin 300, eli Ylen uutisten arvio samansuuruisesta ryhmästä kuin Narinkkatorilla ei pidä ihan paikkaansa. http://areena.yle.fi/1-3067657

Tilaisuudessa käytettiin monta hyvää puheenvuoroa ihmisyydestä ja yhdessä elämisestä. Niitä voi katsoa periscope-sovelluksesta (nimimerkki leluteekki).

Mä huomasin tässä kolmen päivän aikana, että vaikka univelkaa ja tekemättömiä töitä ehti kertyä, niin valtavan voimaantunut olo tuli siitä, että teki jotain, ja huomasi, että ei tarvitse tehdä yksin. Niin kuin mä sanoin tuolla torilla, tehdään hyvää. Itse mä ilmoittauduin äsken SPR:n vapaaehtoiseksi (ja nyt on pakko löytää se aika siihen, kun täällä julistin.)

Kiitos vielä kerran!

Ei minun nimissäni!

ei minun nimissäni

Tuntuu, että viime kesästä alkaen yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistuminen on mennyt ihan kummalliseksi. Toki mä olen Leluteekissä ollut muutenkin enemmän sillä linjalla, että henkilökohtainen on poliittista. Lastensairaalasta mulla oli mielipide – on vieläkin, mutta siellä se nousee mun mielipiteistä välittämättä.

Usein mä en osaa sanoa mitään, koska tuntuu, että asiat on niin monimutkaisia, että mun osaaminen ei riitä. Tarvittaisiin vaikka taloustieteen ymmärrystä. Tai sitten asioissa on oikeasti monta puolta, ja vaikka mä itse olisinkin vahvasti jotain mieltä, niin näen liian selvästi sen toisenkin puolen, ja miksi niinkin voisi ajatella. Mutta nyt keskustelun ongelma on se, että tuntuu absurdilta kirjoittaa itsestäänselvyyksiä, lähtöoletuksia, joille yhteiskunnallinen keskustelu ylipäätään rakentuu.

Esimerkiksi

Katupartioista – Oikeusvaltiossa järjestyksenpidosta huolehtii vain poliisi koska väkivallan monopoli on valtiolla. Piste.

Vihapuheesta – Toista ihmistä ei saa tahallisesti vahingoittaa tai loukata, myöskään puheella tai kirjoitetulla tekstillä. Piste.

Ihmisoikeuksista – Ihmisoikeudet koskevat kaikkia homo sapiens -lajiin kuuluvia. Ihmisoikeudet koskee kaikkia rotuun, väriin, sukupuoleen, kieleen, uskontoon, poliittiseen tai muuhun mielipiteeseen, kansalliseen tai yhteiskunnalliseen alkuperään, omaisuuteen, syntyperään tai muuhun tekijään perustuvaa erotusta. Piste.

Mä tiedän, että nämä on asioita, joiden läpikäyminen kuuluu peruskoulun opetussuunnitelmaan, mutta mä en tällä hetkellä ole viidennen luokan ET-opettaja. Aikuisten ihmisten tekemisten ja sanomisten kommentointi tälläisilla argumenteilla tuntuu – no, absurdilta. Saku Timonen on pitkään jaksanut tosi ansiokkaasti vääntää näitä juttuja rautalangasta, ja toivottavasti jaksaa jatkossakin, koska ilmeisesti sille on tarvetta.

Sitä mä mietin, mikä meillä on peruskoulussa ja yhteiskunnassa ylipäätään mennyt vikaan, että on tarvetta tällaisille argumenteille. Ilkka Kivi avasi musta hyvin sitä, miten oman elämän näköalattomuus ja yleinen epäluulo systeemiä kohtaan voi ajaa ajattelevankin ihmisen syvälle maahanmuuttokriitikoiden leiriin. Mutta sitä mä en ymmärrä, miten aikuiset ihmiset voi kirjoittaa sellaisia juttuja, joita Jori Eskolin blogissaan lainaa. Miten voi sanoa niin rumasti toisesta ihmisestä, johon ei ole mitään henkilökohtaista suhdetta?

En tiedä. En ymmärrä.

————-

Sitten etsin Facebookista sen Rajat kiinni -ryhmän, jonka edustajat nyt viime aikoina on kunnostautuneet rasistisessa huutelussa.  Ja sen jälkeen postasin omalle seinälle seuraavaa:

”Mä koetan parhaillaan kirjoittaa blogiin jotain tästä viimeaikojen absurdiksi menneestä touhusta, katupartioista, rasisteista, vihasta. Kävin sitten omin silmin katsomassa, mikä se sellainen rajat kiinni -ryhmä on. Täältä fb:stä löytyi, ihan avoin ryhmä.

Ei niistä sisällöistä nyt sen enempää kuin että ensi lauantaiksi 30.1. ovat järjestämässä Helsinkiin naisrauhan päivää ja mielenosoitusta. Viestinä siis, että rajat kiinni niin saadaan naisille rauha (heil-tervehdyksiä ei kannata kuulemma kulkueessa esittää, näin siellä tapahtuman sivuilla kysyjää neuvottiin).

Mä en haluaisi tällaista nähdäkään, ja mieluiten jatkaisin elämääni niin kuin sitä ei olisi olemassakaan, mutta kun tuntuu, että ei nää jutut ja tyypit katoa mihinkään. Vastamielenosoitukset ei musta ole mitenkään erityisen hedelmällisiä, mutta tää naisrauhasta puhuminen oli mulle nyt ihan viimeinen niitti. Kuka tulee mun kanssa lauantaina pitelemään sellaista kylttiä, jossa lukee EI MINUN NIMISSÄNI?

Vai pitäisikö vaan edelleen olla niin kuin tällaista ei olisi olemassakaan?”

Pari kaveria lupasi tulla mukaan, ja viimeksi kun vilkaisin niin myös niiden 278 kaveria.

Mua vaan ärsyttää ihan suunnattomasti, että tällaisen vain ja ainoastaan negatiivisen vouhkaamisen takia (ja tällä tarkoitan nyt siis näitä ”maahanmuuttokriitikoita”, en itseäni) menee hirveästi energiaa hukkaan kaikilta. Energiaa, jota voisi käyttää ihan vain elämiseen (mä lauantai-iltapäivänä mieluummin pelaisin Afrikan tähteä – tai vaikka tekisin töitä tai imuroisin), tai sitä energiaa voisi jopa käyttää jonkin positiivisen aikaansaamiseen, hyvän tekemiseen. Että en tiedä, jaksanko kirjoittaa aiheesta enempää, mutta lauantaina nyt lupasin mennä sen kyltin kanssa. Ja hemmetti, täytyy sekin sitten askarrella.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Tiistain työkalupakki: muistipelikortit ja yhtäläisyyksien etsimistä

filosofiaa lapsille - muistipelikortit

Nämä muistipelikortit on ehdottomasti mun eniten lasten filosofiakahviloissa käyttämä tarvike. Näissä korteissa on hyvää se, että aihepiirit on erilaisia, mutta osa kuvista liittyy selkeämmin yhteen.* Mä käytän näitä aina parittomina, eli missään tehtävässä ei ole tarkoitus pelata perinteistä muistipeliä.

Tässä tehtävässä ideana on pohtia asioiden ominaisuuksia ja etsiä samanlaisuuksia. Se on aika oleellinen taito, sillä me hahmotetaan maailmaa pitkälti sen kautta, että verrataan asioita toisiinsa ja ymmärretään ne joko samanlaisina tai erilaisina kuin meille jo ennestään tutut asiat.

Aluksi lapsia pyydetään valitsemaan yksi kuva, mikä tahansa. Halutessaan voi käydä kierroksen jolloin jokainen näyttää korttinsa ja kertoo, miksi valitsi juuri sen. Sen jälkeen kortille pitää valita pari, sellainen että ne sopii hyvin yhteen. Jos se tuntuu vaikealta, voi pyytää valitsemaan kuvan, jossa on jotain samaa; sellainen yleensä löytyy (mutta usein yhdistävä tekijä on silloin väri, mikä on vähän tylsää). Sitten näytetään parit joko kaikille tai ainakin vieruskaverille, ja selitetään, miksi ne on hyvä pari.

Seuraavilla kierroksilla mä yleensä annan tarkemman ohjeen. Kaikki kortit laitetaan siis takaisin lattialle tai pöydälle, ja valitaan uusi kortti. Nyt ohje on valita kuvalle pari, joka tuntuu käsissä samalta, kuulostaa samalta tai vaikka maistuu samalta. Esimerkiksi perhosesta ja pipostahan ei juuri lähde ääntä, mutta lapsia voi pyytää kuvittelemaan, millainen ääni asiasta tulee, kun se putoaa tai jos sitä vaikka silittää. Myös koskettamista on välillä vaikea kuvitella, ja lapset helposti silittää vain kortin pintaa, mutta silloin mä pyydän miettimään sitä kuvassa olevaa asiaa, miltä se tuntuisi oikeasti. Näilläkin kierroksilla voi ensimmäisetkin valinnat esitellä toisille, tai vähintään parit, jolloin päästään kokeilemaan erilaisia kuvailevia sanoja. Tuntuuko hiekka karhealta, kovalta vai pehmeältä, ja kuuluuko putoavasta omenasta kopsahdus vai tömähdys.

Tämä on kiva tehtävä, joka toimii jo ihan taaperoilla (silloin voi pyytää etsimään saman värisen tai muotoisen, tai sitten etsiä itse yhtäläisyyksiä lapsen vapaasti assosioimista korteista), mutta sopii hyvin vielä koululaisillekin.

Lisää lasten filosofiatehtäviä löytyy siis tiistain työkalupakki -tunnisteella.

*Nämä kortit on alunperin tulleet kylkiäisenä ranskalaisista englantia-lapsille -lehdistä, siksi ne on kaksikieliset, se nyt ei liity tehtävään mitenkään.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.