”Ei kiitos, mä en juo kahvia”

erityisherkkä ja kahvi

Tämä ei ole kahvikuppi.

”En mä kiitos nyt ota.”

”Ei kiitos, mä join jo” (en sano, että teetä).

”Ei kiitos, mä en itse asiassa juo ollenkaan kahvia.”

Tän viimeisen mä sanon vasta, jos tiedän, että joudun kyseisen ihmisen kanssa jatkossakin kahvinjuontitilanteisiin. Suomessa kahvin juominen on normi, sitä tarjotaan aina ja joka paikassa ja siitä kieltäytymistä joutuu välillä selittämään. Pieni asia elämässä.

Mä en ole ikinä oppinut juomaan kahvia. Joskus lukioikäisenä join väkisin muutaman kupillisen, mutta se on aina maistunut pahalta, laittanut mahan sekaisin ja varsinkin aiheuttanut niin kamalat ylikierrokset ja sydämentykytyksen, että muutamaan kupilliseen se jäi.

Mä aina ajattelin, että kahvin juomattomuus liittyi vain siihen, että en muutenkaan käynyt 15-vuotiaana läpi aikuistumisriittejä: riparia, pokerin ja tupakanpolton opettelua ja kahvinjuonnin aloittamista. Mutta sitten erityisherkkyystestissä oli kysymys ”olen erityisen herkkä kofeiinin vaikutukselle”. Jaha, siihenkös tämäkin liittyy.

Teetä mä olen juonut lapsesta lähtien ja se piristää mua. Raskauden aikana jätin kyllä mustan teen pois, ja sen jälkeen vihreä teekin on piristänyt niin paljon, etten pysty sitä illalla juomaan. Tai no oikeastaan sitä ennenkin mä pakkasin aina Ranskasta mukaan ”tisane”, erinäköisiä yrttiteitä. Yhden ystävän pihalla kasvoi iso lehmus, josta kerättiin aina kukat haudukkeeksi, siinä oli ihana tuoksu.

Meillä lapset juo myös teetä (nuorimmaisilla on kaksi senttiä teetä ja sitten muki täyteen maitoa ja hunajaa), mutta en tiedä, oppiiko ne kotona juomaan kahvia. Mieshän sitä juo, mutta kotona aika harvakseltaan, joskus viikonloppuisin lounaan jälkeen. Ranskassa toki juodaan kahvia, mutta ei samalla tavalla joka välissä kuin täällä, vaan aamun lisäksi oikeastaan vain ruoan jälkeen. Teetä juodaan paljon, mulle se tuli aikoinaan yllätyksenä, että jokaisessa pikkukaupungissakin on teesalonkeja ja ihania teekauppoja, ja lähikaupan teehyllykin on ihan toista kuin täällä.

No, ei Suomessakaan ole vaikeaa olla juomatta kahvia. Nykyään täällä on helpompi olla teenjuoja kuin vaikka 15 vuotta sitten, vaihtoehtoja on yleensä enemmän kuin vain se lipton yellow. Eikä ihmiset pistä pahakseen, jos kahvista kieltäytyy kohteliaasti. Kerran olen juonut kahvia ihan vain kohteliaisuudesta, en tosin Suomessa, vaan parikymppisenä Norjan Lapissa, kun oltiin ensin huristettu moottorikelkkakyydillä pari tuntia tunturimökille. Siellä en kysellyt teepussin perään, kun termarit kaivettiin esiin.

Mutta jos teetä on, niin mä voin kyllä joustaakin sen verran, että voin juoda mustaa teetä, jos ei muuta ole, se kofeiinipotku on päiväsaikaan ihan kiva, ja illalla sitten vilautan pussia kupissa niin vikkelään ja juon pienen kupillisen, että ei siitä unet mene.

Tääkin ehkä kyllä liittyy siihen erityisherkkyyteen, että jää pohtimaan, missä se raja menee, milloin pitää olla kohtelias ja juoda teetä vaikka tietää, että itselle se ei ole hyväksi. No, mun raja menee siis siinä, että kahvia en juo.

”Ei kiitos, mulle ei tartte kahvia.”

Löytyykö sieltä muita kahviabsolutisteja? Ja te jotka juotte kahvia, niin mikä siinä on se juttu? Kofeiini, maku vai mukava tapa?

Ylipäällikön uusi päiväkäsky: vihapuheesta

sinun ei pidä tuntemattomia netissä huoritteleman

Mä olen miettinyt, mikä tähän netissä rehottavaan vihapuheeseen auttaisi. Nyt viimeisimpänä siis Emmi Nuorgamin ihan puskista niskaansa saama ryöppy huorittelua ja väkivallan kohteeksi joutumisen toivottelua – kun kyse tosiaan oli leluista (ja 50-luvun asennemaailman ja hakukonemarkkinoinnin jännästä cocktailista Anttilan sivuilla).

Sehän on ihan turha tällaisen suvakkimuijan ruveta asiasta inisemään. Me kukkahattutädit voidaan ilmiötä tutkia ja siitä lausua vaikka mitä, mutta vähän epäilen, muuttaako nää tyypit käyttäytymistään sen takia. Mutta sitten mä keksin.

Että voisitko, Mannerheim, tehdä pienen comebackin ja antaa näille jampoille postuumin päiväkäskyn: ”Sinun ei pidä netissä tuntemattomia huoritteleman.” Jos sitä kautta menisi viesti perille.

Yrittäjä-äidin työviikko 47

yrittäjyys

Näitäkin aiheita viikosta löytyi.

Ihmisethän aina sanoo, että niiden työssä parasta on se, kun yksikään päivä ei ole samanlainen (jännää muuten, että tän kommentin voi kuulla ihan mistä tahansa työstä). No, ei ole mullakaan yrittäjänä, mutta suoraan sanottuna välillä voisi olla ihan kivaa, jos illalla olisi ilman kalenterin tarkistamista ihan selvillä, mitkä seuraavan päivän kuviot on. Viikko on aika pirstaleista luovimista eri ryhmien, niiden suunnittelun, erilaisten paperihommien ja sekalaisten sivutöiden välillä.

Mutta onhan mun päivissä – ja viikoissa – toki toistuviakin elementtejä.

Maanantai Aamupäivällä oli tämänsyksyisen MLL:n Tanssitan vauvaa -ryhmän viimeinen kerta – mähän siis tanssitan esikoisen vauvanukkea, eli olen ryhmän vetäjänä. Viimeisen kerran kunniaksi istuttiin vielä nyyttärihengessä herkuttelemassa tanssien jälkeen vähän tavallista pidempään.

Iltapäivällä tein sivuhommia ja kirjoitin blogipostausta.

Tiistai Aamulla pistäydyin kirjastossa, apteekissa ja kaupassa, valmistelin koululaisten filosofiakahvilan ja kirjoitin ja lähetin Leluteekin uutiskirjeen (sen voi tilata tuosta postauksen alaosan laatikosta). Lounaan jälkeen kiirehdin Käpylän kirjastolle, jota käytettiin kuvauspaikkana, kun kerroin lasten kanssa filosofoinnista lukion uuden filosofiankirjan digiaineistoon.

Iltapäivällä oli sitten koululaisten filosofiakahvilan vuoro, lapset oli innoissaan kun välipalana oli pullaa. Luin yhden Pandan zen-tarinoista, ja etsittiin siitä aiheita ja kysymyksiä, joista ensi kerralla valitaan keskustelunaihe. Mahdollisia keskustelunaiheita on esimerkiksi:

  • Mitä on väkivalta?
  • Miksi kaikki eivät ole onnekkaita?
  • Onko pakko olla ystävällinen?
  • Olenko minä onnellinen?
  • Kuka on rikas?
  • Kenellä on epäonni?

Illalla oli vielä tapaaminen Filo ry:n tiimoilta ensi vuoden koululaisten kerhojen suunnittelemiseksi – onneksi meillä kotona, joten ei tarvinnut lähteä enää mihinkään.

Keskiviikko Aamulla istuin ensin hetken kirjastossa tekemässä sivutöitä, sitten suuntasin filosofoimaan kahden viskariryhmän kanssa. Tavaroiden lajittelu kiinnosti ja siinä vierähti aikaa, mutta ehdittiin myös lukea satu, jossa lapset koettavat päättää, miten saada selville, onko aikuisten pelkäämä luola oikeasti vaarallinen.

Iltapäivällä oli koululaisten Sokrates-kerho Käpylän kirjastossa. Tunnelma oli vähän levoton, mutta hyvästä tuurista ja siitä, mitä se oikein tarkoittaa saatiin keskustelua aikaan.

Illalla viimeistelin blogipostauksen ja julkaisin sen.

Torstai Aamulla oli vuorossa kaksi isoa eskariryhmää, toinen oli jaettuna puoliksi, mikä oli hyvä, koska kyselyleikit ja ystävällisyydestä keskustelu sujui paremmin pienessä ryhmässä.

Iltapäivällä kävin vielä kaupassa hankkimassa piparitarvikkeita ja suuntasin sieltä suoraan Opetushallitukseen, jossa oli Unescon filosofianpäivän kunniaksi palkintojenjakotilaisuus filosofisessa kirjoituskilpailussa menestyneille koululaisille. Filo ry:n puolesta leikitimme osallistujia tilaisuuden puoliajalla. Tehtävänä oli mm. valita kolmesta vaihtoehdosta:

  1. Tulisin itse täyteen paiseita
  2. Kaikki muut ihmiset näkisivät pahoja unia joka yö
  3. Kaikki ihmiset osaisivat puhua vain ilkeästi

Arvatkaa, mikä sai eniten kannatusta?

Tilaisuuden jälkeen suuntasin kotiin, ja ehdin vielä tehdä sivuhommia sillä aikaa kun mies vei lapset muskariin.

Perjantai Lapset vietyäni tulin kotiin ja käytin aamupäivän sivuhommiin. Lounaan jälkeen lipsahtikin haahuiluksi, ja niinpä lauantain piparifilosofiakahvilan valmistelu jäi iltaan, kun olin hakenut lapset kotiin.

Lauantai Aamuyhdeksältä oltiin koko perhe Töölössä valmiina avaamaan Ravintolapäivän piparifilosofiakahvila. Päivä meni iltapäivään saakka pipareiden merkeissä, vaikka välillä oli hiljaisempaa – silloin tietysti omat lapset halusivat leipoa ja koristella.

Illalla oli tarkoitus mennä Oopperaan katsomaan Pientä merenneitoa, mutta esikoinen olikin kipeänä, ja niinpä jäätiin kaikki kotiin. Olin ihan poikki, enkä ottanut töitä esiin ja vasta myöhemmin huomasin, että olisin voinut mennä Filon kokoukseenkin, johon osallitumisen olin baletin takia perunut. No, olin itsekin nukkumassa yhdeksän aikaan, mikä teki kyllä hyvää.

Sunnuntai Päivä on kulunut pitkälle iltapäivään sivutöitä tehden – ja nyt kirjoitan sitten blogia. Illalla taidan pitää koneen kiinni.

Ja huomenna aloitetaan taas alusta. Ikävä kyllä mä tiedän jo nyt, että huomisen ohjelmaan kuuluu iloisten vauvojen sijasta laskujen tekemistä ja reskontran ihmettelyä.

Miltä teidän viikko näyttää? Onko jokainen päivä erilainen?